Rainbow - Rising

Julkaistu: Maaliskuu 1976
Genre: Hard Rock
Kesto: 33.29
Levy-yhtiöt: Polydir Records, Oyster
Formaatit: CD, LP





Kappaleet
1. Tarot Woman – 05:58
2. Run With the Wolf – 03:48
3. Starstruck – 04:06
4. Do You Close Your Eyes – 02:58
5. Stargazer – 08:26
6. A Light in the Black – 08:12
----------------------------------------------------------------------------------------------------
Yksi erittäin kuuluisan ja menestyneen Hard Rock bändin, Deep Purplen, perustajajäsenistä erosi aikoinaan bändistä, sillä hän halusi tehdä oman, progressiivisemman Hard Rock yhtyeen. Tarkoitan tietenkin DP:ssä kitaristina toiminutta Ritchie Blacmorea. Hän otti bändiinsä mukaan muunmuassa aiemmin Elf -nimisessä yhtyeessä vaikuttaneen laulajan, Ronald James Pavadonan (tunnetaan yleisesti nimellä Ronnie James Dio), jonka vahva ääni vakuutti Blacmoren. Myös muut Elf bändin jäsenistä tulivat mukaan tekemään kappaleita, ja Blacmoren mielestä tämä toimi loistavasti. Näin syntyi Rainbow niminen Hard Rock bändi ja ensimmäinen levy, Ritchie Blacmore's Rainbow. Levy sisälsi monia loistokappaleita ja nykyään legendoiksi ylistettyjä teoksia, mutta silti se ei menestynyt myyntilistoilla erityisen hyvin. Vuosi tämän levyn jälkeen ilmestyi Rainbowin toinen levy, Rising, joka menestyi myynnissä paremmin. Mutta miten hyvin onnistunut Hard Rock levy se loppujen lopuksi on?

Levyllä kokoonpano on muuttunut rutkasti. Ainoastaan pääjäsen, itse Blackmoore, ja loistolaulaja Ronnie James Dio ovat jäljellä. Kaikki muut Dion kanssa Elf bändissä soittaneet ovat siis lähteneet pois. Tilalle on saatu kuitenkin vähintään yhtä hyviä muusikoita, kuten melkein Led Zeppelinin rumpaliksi päässyt Cozy Powell. Levyssä pakosti kiinnittyy huomio kappaleiden määrään: niitä on vain kuusi. Silti levy on vain pari minuuttia edellistä albumia lyhyempi. Selitys tähän lienee levyn lopettavat kaksi yli kahdeksan minuuttista kappaletta. Levy herättää varmasti ajatuksia tosi hyvän Ritchie Blacmore's Rainbowin jälkeen, sillä bändille on huono, jos jo toinen levy menee alamäkeen ensimmäisestä. Sillä aikaa kun levy ei pyöri, ihailee albumin onnistunutta kantta. Se on yksi harvoja seitsemänkymmentäluvun kansia, jotka on oikeasti iloa silmille. Levy alkaa onnistuneella, lähes kuusiminuuttisella kappaleella nimeltä Tarot Woman. Heti tässä aloitusraidassa huomaa, että Dio panostaa yhä enemmän lauluunsa. Tarot Woman on siis hyvä aloitus, mutta ei kuitenkaan yhtä vakuuttava kuin edellisen albumin Man on the Silver Mountain. Seuraavaksi alkaa soimaan pirteä, noin neliminuuttinen Run with the Wolf. Tämä kappale alkaa olla jo edellisen albumin tasoa, ja muistuttaakin rakenteelta hieman joitain yhtyeen ensimmäisen albumin biisejä. Run With the wolfin loputtua tuleekin simppelillä kitarariffillä alkava hitiksi ja yhdeksi arvostetuimmaksi Rainbowin biisiksi noussut Starstruck. Biisi on kieltämättä yksinkertaisuudellaan melko nerokas ja Dion ääni pääsee kunnolla toimimaan tässä kappaleessa, ja huomaa, että hän on yksi maailman parhaita laulajia. Starstruck kertoo siis Blackmorea aikoinaan häirinneestä naisfanista, joka meni joskus todella pitkälle saadakseen tahtonsa läpi. Kuitenkin on jossain vaiheessa sen heikomman biisin tultava. Neljäs raita, Do You Close Your Eyes, ei toki ole huono biisi, mutta muutenkin levyn lyhyimpänä, alle kolmeminuuttisena, se on aika keskinkertainen ja nopeasti kyllästyttävä biisi. Kuitenkin, vaikka tämä heikompi biisi sattui tielle, on levy ollut hyvä tapaus ja ei ole vielä pettänyt pahasti. Siltä kuitenkin puuttuvat Ritchie Blacmore's Rainbowilta löytyvien hittien, kuten Man on a Silver Mountainin ja Temple of the kingin, tasoiset hitit.

Vuorossa on siis levyn kaksi viimeistä kappaletta, Stargazer ja Light in the black. Yhteispituutta näillä kahdella yli kahdeksan minuuttisella biisillä on kuusitoista ja puoli minuuttia. Tätä ennen bändi on levyttänyt vain yhden yli kuusiminuuttisen biisin, edellisellä levyllä esiintyvän kuusi ja puoli minuuttisen Catch the Rainbowin. Biisi oli hyvä, muttei kuitenkaan levyn parhaita. Mutta onnistuuko Rainbow näissä kahdessa pitkässä biisissä? Stargazer alkaa lyhyellä rumpusoololla ja sen jälkeen alkaa Rainbowille melko raskas riffi. Biisin edetessä voin vastata edelliseen kysymykseen onneksi positiivisesti. Stargazer nimittäin sattuu olemaan mestariteos, jonka kaltaista ei Hard Rockissa ole ikinä ennen nähty. Biisi kertoo Egyptiläisen orjan tuskasta ja kivusta, mutta ilman hyvää sanoitustakin biisi olisi kiistämätön legenda. Kaikki sopii yhteen ja saa aikaan yhden kaikkien aikojen parhaimman biisin. Kappale loppuuu vielä jousisoitinten säestäessä todella mieleenjäävästi. Levyn lopettava biisi Light In the Black on lähes yhtä loistava mestariteos. Nopealla ja useasti toistuvalla riffillä kulkeva biisi jatkaa Stargazerin tarinaa, ja kertoo orjan elämästä sen jälken, kun hän on vapautunut. Nopeahko riffi, jonka perusteella voi väittää kappaletta yhdeksi speed-mettalin esi-isäksi, on nerokas ja mieleenjäävä. Dio, joka veti Stargazerin paremmin kuin minkään toisen laulamansa kappaleen, jatkaa samaa uskomatonta rataa Light in The Blackilla. Baiisissä on vielä kaiken lisäksi yksi parhaita ilmakitaransoitto -sooloja, joka kruunaa kappaleen. Rising, joka parani ensin vaisusti ja sitten laski tasoaan, lopettaa vain kuuden raidan albuminsa todella tyylikkäästi.

Kaksi viimeistä mestariteokseksi yltänyttä raitaa, nostaa siis Risingin Ritchie Blacmore's Rainbowia paremmaksi. Levy on pakko-ostos jokaiselle, joka pitää esimerkiksi Deep Purplen kaltaisesta Hard Rockista. Sen sisältämät lopetusraidat ovat oikeastaan jo syy maksaa noin kymppi tästä albumista. Levyä on kuitenkin hieman vaikea verrata arvosanassa toisiin, aivan erilaisiin Metalli -genreä edustaviin teoksiin, sillä vaikka levy onkin paikottain raskas, se eroaa silti monista metallitekeleistä. Vaikka siis albumi saa korkean arvosanan, sitä ei välttämättä löydy Top -levy listoiltani niin korkealta kuin arvosana antaa uskoa. Olen pahoillani, mutta on vaan niin paljon hyviä albumeita, ja niiden toisiinsa vertaaminen on välillä helkutin hankalaa.

Lyhyesti: Progressiivisen Hard Rockin yksi kulmakiviä ja lopetusraitojensa ansiosta oikeasti loistava albumi.

94/100

Super Mario World 2: Yoshi's Island

Super Mario World 2: Yoshi's Island

Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Genre: Tasohyppely
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäräja: 3+
Alusta: Super Nintendo Entertaiment system

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mario. Tämä yksi nimi tuo meille jokaikiselle varmaan heti ensimmäiseksi mieleen sen tutun sinisissä halaareissa ja muuten punaisissa vaateissa pomppivan pulskahkon italialaisen putkimiehen. Mariohan on lunnostaan meille tuttu, sillä onhan se maailman tunnetuin pelihahmo ja Nintendon brädni. Se on myös tutkimusten mukaan Amerikassa lasten kesken suositumpi kuin Mikki Hiiri. Marioista ja kumppaneista on päägenren, tasohyppelyn, lisäksi tehty myös paljon muitakin oheispelejä, kuten Mario Kartit, Mario Tennis, Mario Golf, Mario Football ja niin edespäin. Kuitenkin nyt palaamme 13 vuotta taaksepäin Marion ikälinjassa. Super Mario world oli kehuttu ja todella suureen suosioon päässyt osa Mario-pelisarjassa. Pelissä oli myös omituisen näköinen vihreä dinosaurus nimeltä Yoshi, jonka alkuperää ei kuitenkaan kerrottu. Mutta onneksi selitys tälle iki-ihanalle oliolle löytty pelistä, jonka aion seuraavaksi arvostella.

Äittä, äittä, katto! He on Malio pienenä!

Haikara lentää yötaivaalla. Sen nokassa roikkuu kaksi nyyttiä, jossa kummassakin on vauva, joita haikara on kuljettamassa näiden vanhemilleen. Vauvat ovat Mario ja Luigi. Taivas on rauhallinen ja lento sujuu mukavasti ja vaivattomasti. Yhtäkkiä yön pimeydestä kuulluu karmaiseva huutto "SCREEEEEEEEH!". Haikaraa päin lentää kovaa vauhtia ilkeä koopavelho Kamek. Hän on ennustanut, että nämä kaksi suloita vaavia isoiksi kasvaeesaan pilaavat Kamekin suojatin, Bowser-koopan kavalat suunnitelmat. Tätä kamalan paha Kamek ei halua tapahtuvan vaan hän on päättänyt muttaa tulevaisuutta. Hän törmää haikaraan ja kaappaa toisen nyyteistä, jossa on Luigi-vauva. Mario-vauva taasen putoaa kovaa vauhtia taivaalta alla olevalle saarelle. Tätä saarta asuttavat iloiset dinosaurukset, Yoshit. Mario putoaa suoraan vihreän Yoshin päälle ja mukana leijaillee kartta reitistä, jota pitkin pääsee haikaran määränpäähän. Yoshi päättää auttaa vauvaa, kantaa häntä selässään ja viedä hänet vanhempiensa luokse. Mutta valitettavasti Kamek huomaa pian, että toinen vauvoista puuttu ja hän lähettää suuren joukkonsa kätyreitä Yoshien saarelle. Vihreä yoshi taasen yrittää päästä juttelemaan muille Yosheille ja heidän avullaan löytää kaapatun Luigin sekä Haikaran ja saada vauvat kotiinsa. Juoni siis on aiak yksinkertainen ja varsinkin tuossa "haikara tuo lapset" -jutussa lapsellinen. Mutta se ei juurikaan haittaa. Marion vauvavaiheita ei mielestäni kovin selkeästi tarvitsekkaan kertoa ja tasohyppelyt nyt eivät ikinä kovin juoniriippuvaisia ole olleet.

Kuin lapsen värityskirja?

Grafiikka hämmästyttää ensimmäisillä kerroilla. En tarkoita sitä, että kolmiuloitteisuutta on käytetty hieman, vaikka peli onkin 16-bittinen. Tarkoitan graaffista tyyliä. Kaikki näyttää lapselliseslta ja koko pelin tausta on kuin...kuin... kuin lastenvärityskirja! Tausta ja muut näyttävät väriliiduilta tehdyltä! Miksi Nintendo on tehnyt tällaisen ratkaisun? Selitys on melko yksinkertainen. Ennen Yoshi's islandia oli ilmestynyt Snesille toinen tasohyppely, Donkey Kong country, jonka grafiikat olivat upeat ja tietokonemallituksella tehdyt. Ne muistuttivat myös paljon kolmiuloitteisuutta. Meille kaikille todennäköisesti tuttu heppu, Shigeru Miaymoto ei oikein pitänyt näistä DKC:n grafiikoista vaan halusi jotain muunlaista. Niin sitten päädyttiin tähän tulokseen. Aluksi graffikka siis näyttää naurettavalta ja liian lapselliselta, mutta kun siihen alkaa tottua, mielipide muuttuu. Eli kuitenkin jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen huomaa, kuinka nerokas idea olikaan tehdä tällaiset, lapsen vahaliitumaiset grafiikat. Pelattavuus on mukava vaihtelu perinteiseen. Se ei ole siis mistään lainattu, vaan ihan uusi oma idea. Pelissähän siis pelataan Yoshilla, jonka selässä Mario on. Totta kai pelissä hypitään perinteiseen tasohyppely tapaan, mutta sitten pelissä on uutena asiana munat. Yoshi voi pitkällä kielellä syödä tiettyjä vihollisia ja tehdä heistä munia, joita voi olla mukana kuusi kerralla. Munilla voit tähdätä ja ampua kaiken maailman kohteita, kuten vihollisia ja siipipilviä (ilmassaja leijuvia pilviä, joista räjäytettäessä tulee kaikenlaista). Yoshi voi myös leijua ilmassa tietynmäärin heiluttamalla jalkojaan paljon. Pelissä on myös perinteinen peliliike Pound the ground, eli raskas hyppy joka täristää mataa ja tappaa useamman vihollisen. Ohjausjärjestelmän oppii nopeasti ja se on oiekasti yksi parhaita tällaisia tasohyppelypeleissä. Jotain uutta ja onnistunutta siis. Yoshi osaa myös uida, muttei sukeltaa. Kun sinuun (eli Yoshiin) osuu, et suinkaan heti kuole tai menetä energiaa mittarista (sellaista ei nimittäin ole) vaan selässäsi oleva Mario lentää pois ja jää ilmaan leijummaan kuplassa kauheasti itkien (jota todella vihaan). Marion vaapanaolemista varten on laskuri, jossa on normaalisti numero kymmenen, joka tarkoittaa, että jos Mario leijailee vapaana kymmenen sekunttia, Kamekin kätyrit nappavat hänet ja menetätä yhden elämän. Mittari palautuu aina takaisin kymmeneen sekunttiin. Keräämällä pieniä tähtiä, voit saada mittarin korkeintaan 30 sekunttiin, mutta kun menetätä aikaa Marion vaapaan leijailessa, palautuu mittari vain kymmeneen, muuten se pysyy samana kokoajan. Kun kosket ilmassa laijuvaa Mariota, sen kupla puhkeaa ja se palaa takaisin selkääsi. Voit kuolla myös, jos kosket piikkejä, jolloin yoshi pökertyy suoraan ja menetät elämän. Kun menet start-valikkoon, siellä on oma valikkonsa esineille, jota voit voittaa kilpailuista ja peleistä. Esineet ovat kertakäyttöisiä, mutta yleensä hyödyllisiä. Kentän varsilta löytyy tallennusrinkuloita, joita yleensä on 2 tai 3 per kenttä. Kun hypäät tällaiseen saat 10 tähteä, eli sekunttia Marion leijumisaika-laskuriin ja kuolessasi luonnollisesti synnyt uudeestaan tähän. Nerokas systeemi kieltämättä.

48 tasoa, paljon kerättävää.

Pelissä on kuusi maailmaa ja jokaisessa on kahdeksan kenttää. Neljäs ja kahdeksas kenttä ovat linnakkeita joiden lopussa on pomovihollinen, jotka ovat yleensä Kamekin suurentamia normaaleja vihollisia. Jokaisen pomovihollisen voittamiseen on oma strategia, jonka keksiminen ei ole kuitenkaa juurikaan kovin vaikeaa. Jokaista maailman kenttää varten on oma Yoshinsa, jotka eivät kylläkään eroa toisistaan muuten kuin värinsä vuoksi. Eri maailmamoilla ei varsinaisesti ole omaa genreään, mutta ne eroavat silti toisistaan. Perinteiseen tapaan ympäri kenttää löytyy kolikoita, joita keräämällä 100 saa uuden elämän. Jokaisesta kentästä löytyy myös 20 "punaista kolikkoa", jotka näyttävät ulkoapäin lähes samalta kuin normaalit, mutta kun kosket siihen se päästä äänen ja välähtää punaisena. Kentistä löytyy myös viisi kukkaa, ja kun keräät kaikki saat elämän. Kentän lopussa tulee taulukko, jossa näkyy kaikki kentän lopussa omaamasi kukat, punaiset kolikot ja tähdet (ne jotka on siinä Marion vapaana olemislaskurissa. Kukista saa kymmenen pistettä kappale ja kaikista muista yhden pisteen, eli yhteensä siis 100 pistettä. Kaikki kentät paitsi linnakkeet loppuvat myös eräänlaiseen kukkarullettiin, jossa on yhteensä kymmenen kohtaa, joista korkeintaan viisi on kukkia, riippuen siitä monta olet kentässä kerännyt. Jos ruletti pysähtyy kukkaan, pääset bonukseen, joita on 6 erilaista, ja joista voi voittaa esineitä ja elämiä. Kun saat yhden maailman jokaisesat kentästä 100 pistettä, aukeaa maailmassa bonuskenttä (näin ollen kenttiä on oiekastaan yhteensä 54) ja yksi niistä kuudesta kentän jälkeen tulevasta bonuksesta, jossa voit nyt käydä niin usein kuin haluat. Kenttien sisältä löytyy myös bonuksia. Niitä on kahta erilaista, toinen on kilpailu, jossa taistellaan tietyssä lajissa bandittia, yhtä pelin suht perusvihollisista, vastaan. Siitä voittaa aina esineen, joka menee start-valikon esinevalikoiman. Toinen bonus on erillinen, välillä piiloitettu oma huone josat löytyy esimerkiksi paljon kolikoita, kukkia tai muuta vastaavaa. Näitä bonuksia ei ole kahta samanlaista ja niiden sisältöä on hieman vaikea selittää. Jotkut bonuksiusta ovat tosi hyvin piilloitettuja, eikä oikeastaan voi tietää onko kaikkia löytänyt, sillä joissain on vain vaikka normaaleja kolikkoja. Kentistä löytyy myös piilossa olevia siipipilviä, jotka paljastuu kun niitä koskee, mutta niissä ei ole yleensä mitään sen kiinnostavampaa kuin tähtiä vai yksi elämä.

Kaikkea pientä sälää kaikkialla.

Pelissä on todellakin paljon erilaisia asioita. Jo erilaisia vihollisiakin on laajempi valikoima kuin tasohyppelypelissä yleensä. Muikeaa on myös se, että ihan kokoaikaa ei tarvitse pelata Yoshilla. Kun löydät ajoneuvokuplan voit koskiessasi sitä muutut Yoshi-ajoneuvoksi, joita on neljä erilaista: lentävä Yoshi-helikopteri, Yoshi-auto joka voi renkaillaan nousta ylös Yoshi-juna joka voi muuttua pieneksi sekä veden alla menevä ja torpeedoja ampuva yoshi-sukellusvene. Yoshi-ajoneuvot eivät kuitenkaan ole vahingoittumattomia, vaan kun niihin osuu ne jäävät pieneksi aikaa paikalleen pyörimään. Ajoneuvona et toki voi olla loputtomiin vaan siinä on oma aikarajansa. Ku naika loppuu, palaat takaisin siihen kohtaan, jossa muutuit ajoneuvoksi. Jos kuitenkin ehdit palikan, jossa on Yoshin namaa, luokse, muutut siinä kohtaa takaisin normaaliksi Yoshiksi. Myös Mariolle pääsee välillä pelaamaan. Kenstistä ja bonuksisat voi löytyä pomppiva supertähti, jota koskiessasi vauva-Mario saa viitan ja voi juosta seiniä pitkin kuolmeattomana. Aikaraja super-vauva-Mariona on vaan melkoisen lyhyt ja kun se loppuu palaata takaisin samalla tavalla kuin ajoneuvojen kanssa. Ajoneuvoina ja super-vauva-Mariona menemiset ovat pelin kohokohtia ja niitä on juuri sopivasti. Kentistä löytyy myös kaikenlaisia pikkulisäyksiä, joita ei periaatteessa peli tarvitsisi, mutta ne tuovat mukavaa lisämaustetta. Koira jolla voit ratsastaa, ilmassa leijuvvat pyörivät nuolipyörät, keltainenmöhnä jossa vo roikkua ja kaikki tällainen ovat jotkut vain yhden kerran pelissä esiintyviä, ja jotkut aika turhia, mutta silti oiva lisä.

Yksi parhaita tasohyppelyitä ikinä.

Nii-in, se vaan on pakko myöntää, että peli on yksi parhaita genressään. Lapsellisuus on ehkä joillekin hieman häiritsevä asia, mutta itse ainakin totuin siihen nopeasti. Se oikeastaan vain tuo lisää erilaisuutta muihin peleihin, joka on pelkkää plussaa. Kuten jo sanottu, Yoshin ohjaus on usein aika vaivatonta ja siitä nauttii. Välillä vaan leijuessasi ison kuilun yli, Yoshi yhtäkkiä jumittuu eikä suostu leijumaan ja tiput kuiluun. Jokainen taasen saa itsepäättä, onko se, että yhden punaista kolikkoa kuljettavan vihollisen karkuun pääsy, ja näin kentän uudelleen läpi pelaaminen täydet pisteet saadaksesi, hyvä juttu koska se tuo vaikeustasoa, vai huono juttu, koska se tekee pelistä pikkutarkemman. Yhdestä asiasta peliä ei ainakaan voi syyttää: pelattavuudeen määrästä. Normaaleja kenttiä on 48, ja bonuskenttiä yksi per maailma. Menee aikaa kertää näissä kaikissa 100 pistettä ja kenttiä jaksaa senkin jälkeen uudelleen jauhaa. Myös yksi parhaita puolia on pomotaistelut. Vaikka ne ovatkin suhteellisen helppoja, jokaisen pomon voittamiseen on se oma strategia, ja fiilis on hyvä kun sen keksii. Voin vielä sanoa, että se pelin viimeinen pomo on yksi parhaita kokemuksia Snesillä ikinä. Mutta vaikka peli kuullostaa lähes täydelliseltä on siinä vikoja. Peli saattaa bugittaa toisinaan. Esimerkiksi itselläni on pari kertaa käynyt niin, kun kentän lopussa Yoshisi heittää Marion toiselle Yoshille, ei tämä toinen Yoshi saakkaan Mariota kiinni vaan se jää ilmaan leijumaan. Tällöin ainoa vaihtoehto on sammutta peli ja kerran minulta pyyhkiytyi siinä samassa kaikki tallennukset. Vihollisten tekoälyä olisi voinut myös hieman parantaa, sillä joskus ne vaan jumittuvat paikoilleen eivätkä tee mitään. Musiikkeja olisi voinut olla hieman enemmän, sillä perinteiset jollotukset alkavat jossain vaiheessa kyllästyttämään. Onneksi tässä pelissä ei ole vielä sentään Yoshilla sitä kauheaa ääninäyttelyä. Peli on kuitenkin loistava, ja nämä pienet viat eivät pysty pilaamaan tätä kokemusta. Yoshi's Island ei ehkä pääse ihan top 10 -peleihin, mutta se ei ole kaukana.

+Hyvää
+Paljon pelattavaa
+Hyvä ohjaus
+Grafiikat : )
+Runsaasti kaikkea pientä hauskaa löytyy ympäri kenttiä
+Pomoviholliset

-Huonoa
-Saatta bugittaa tuhoisasti
-Parempiakin musiikkeja on nähty tasohyppelyissä
-Umm....

Lyhyesti: Paljon tekemistä ja etsittävää täynnä oleva pompiskelu vihreällä dinosaurukselamme. Yksi parhaita tasohyppelypelejä ja muutenkin Snesin kärkeä.

94/100

Kaikki arvostelut

Tähän tulen keräämään kaikki arvostelut.

Pelit:
Metroid Fusion (GBA)
Ninja Gaiden II (Xbox 360)
Phoenix Wright: Ace Attorney - Justice for All
Super Mario World 2: Yoshi's Island (Snes)
Winter Gold (Snes)

Levyt:
Afterhours - I Milanesi ammazzano il sabato
Amon Amarth - Twilight of the Thunder God
Amorphis - Tales From the Thousand Lakes
Blind Guardian - A Twist in the Myth
Death - Symbolic
Eluveitie - Slanía
Eri Esittäjiä - The Blackest Album 4: An Industrial tribute to Metallica
Helloween - Keeper of the Seven Keys: The Legacy
Iron Maiden - Killers
Judas Priest - Screaming for Vengeance
Manticora - Black Circus Pt. 1: The Letters
Megadeth - Peace Sells... But Who's Buying
Opeth - Still Life
Pink Floyd - The Dark Side of the Moon
Rainbow - Rising
Turisas - The Varangian Way
Verjnuarmu - Ruatokansan uamenkoetto


Kirjat:
-

Elokuvat:
-
Ruoat & Juomat:
Eldorado: Biscuits & caramel -keksisuklaapatukka
Ferrero Rocher -konvehdit
Rainbow: Gourmet suklaa -jäätelö

Verjnuarmu - Ruatokansan uamunkoetto

Faktaa:
Julkaistu: 14.5.2008
Genre: Heavy Metal
Kesto: 41.53
Levy-yhtiö: Dynamic Arts Records
Formaatti: CD




Kappaleet:
1. Tulesta pimmeyven - 03:47
2. Kuu paestaa, kuollu ajjaa - 04:47
3. Mustan virran silta - 03:48
4. Luita ja hampaeta - 03:00
5. Surmatun säkkeet - 4:25
6. Huaskalinnut - 04:31
7. Kuhtumattomat vieraat - 05:01
8. Kirkkomuan kansoo - 04:11
9. Räähähenki - 03:16
10. Kalamavesj' - 5:07
-------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun Verjnuarmu vuonna 2006 julkaisi ensimmäisen levynsä, Muanpiällisen helvetin, koettiin uusi jakso Suomen metallimusiikin historiassa. Periaatteessa bändihän oli vaan "normaali" raskaasti soittavaja death-metallista otteita saanut suomihevibändi, mutta bändi vain sattui olemaan Itä-Suomesta ja laulamaan savon murteella. Tämä muuttikin bändiä aika huomattavasti ja se erottui muiden suomalaisten genretovereidensa joukosta. Bändin jäsenillä oli myös oikeasti ihan hyvät peitenimet kuten "Puijon Perkele" ja "Savon Surma". Yhtye myös leikitteli lisää murteella ja pisti jäsentensä instrumenteiksi mm. "piähoelaus" (laulu), "murhakitara" (kitara), "sotarummut" (rummut) ja "kuolonkorina" (taustalaulu). Levy oli yksi parhaita suomeksi lauletun heavymetallin julkaisuja ja vaikka se ei päässyt suomen albumilistalla kovin korkealle, se on saanut arvostusta monilta raskaamman musiikin ystävältä (kuten minulta). Vain kaksi vuotta tämän ensimmäisen julkaisun jälkeen yhtye julkaisi uuden levyn nimeltään "Ruatokansas uamunkoetto". Nimi siis ainakin lupaa samaa savonmurre-metallia, mutta onko se sitä?

Levyn heti ensimmäisestä biisistä, Tulesta ja Piemmyvenistä, huomaa, että bändi on mennyt yhä raskaampaan suuntaan. Mitä pidemälle levy etenee, sitä selkeämmin huomaa, että levy ei ole läheskään yhtä melodinen kuin edellinen teos, ja tämä haittaa itseäni, sillä pidän melodisesta metallista ja tämä piirre paransi ensimmäistä levyä. Levyn riffit ovat myös aika yksinkertaisia, eivätkä läheskään yhtä kiinnostavia kuin Muanpiällisessä helvetissä. Levyn kappaleiden pituus on samaa kolmesta viiteen minsaan ja omaperäisesti erottuvia lyhyempiä tai pitepiä kappaleita ei löydy, vaikka niitä tämä levy kyllä tarvitsisi. Levyltä löytyy muutama oikein muikea biisi. Kaikista selvimmin savonmurteella menevä biisi Luita ja Hampaeta on sen verran menevä biisi, että se melkein vetää vertoja toisille Muanpiällisen helvetin biisiseistä. Mutta valitettavasti tuon lauseen muutti juuri tuo sana "melkein", ottaen huomioon, että kyseessä on vielä levyn paras biisi. Toiseksi paras veto, Kirkkomuan kansoo, on sekin varsin kelpo kapaple, mutta kun sitä vertaa edellisen levyn biiseihin alkaa mittimään, miten hyvä se loppujen lopuksi olikaan. Ja sitten kolmanneksi paras biisi...öhm...hmm? Oikeastaan tätä on enää vaikea sanoa, sillä valitettava ja surkuteltava totuus vaan satuu olemaan se, että levyn kaikki muut kahdeksan kappaletta ovat aika moista keskitason sälää, jotka eivät rehellisesti sanoen jaksa kiinnostaa muutamaa kuuntelua enempää. Yhdentekevältä massamössömetalilta tuntuvat muut biisit ovatkin suurta pettymystä. Muanpiälliseltä helvetiltä löytyi vain pari muista heikompana erottuvaa biisiä, kun taas suurin osa "raatokansan aamunkoiton" biiseistä ovat näitäkin tylsempää jaa alhaisempaa perusriffi-metallia. Edes bändin valttikortti, savonmurteeksi laulaminen ei jaksa kiinnostaa tällä levyllä, vaan se vaikuttaa aivan yhtä paljon levyn sisältöön, kuin yksi rauduskoivun lehti koko maailmankaikkeuteen.

Miksi, oi miksi Verjnuarmu on mennyt mokaamaan hyvän alkunsa? Eikö parempi olisi, jos ensimmäinen levy olisi keskivertoa ja siitä parannettaisiin, kuin tehdään kuten leffasarjoissa, joissa yleensä jatko-osat ovat alkuperäistä teosta huonompia? Onneksi "Verinaarmu" voi tästä vielä nousta, kunhan ei tee toista Ruatokansan uamenkoeton tasoista teosta. Mutta oma erheeni arvosteluissa on se, että kerron liikaa arvotseltavan negatiivisista puolista ja annan sitten korkeamman arvosanan kuin arvostelusta ymmärtää. Samoin olisi saattanut käydä tämän levyn kanssa, joten puhun vielä levyn positiivisista puolista, vaikka negatiivisia onki enemmän. Vaikka suurinosa riffeistä onkin peruspurkkimössöä, niitä löytyy melko hyviäkin, vaikkain suurinosa niistä ei löydykkään biisien alkupuolelta. Varsin mitättömien soolojen seasta löytyy myös ihan onnistuneita riffejä, joissa jossakin yhdistyy basso- sekä sähkökitara oikein mielyttävällä tavalla. Eikä laulajaa ole syytä syyttää levyn epäonnistumisesta. Puijon Perkele nimittäin yrittää pelastaa levyä ihan menevällä (vaikkakin kitaroihin ynnä muihin sekoittuvalla) savonmurre-laululla. Harmi vain, että tämän laulajan panoksesta ei ole tarpeaksi apua, sillä levy vaan sattuu olemaan aika yksitoikkoisen huonosti sävelletty ja sanoitettu. Oikeastaan ainoa sanoitus, jota jaksaa kuunnella löytyy jo aiemminmainitusta biisistä, Luita ja hampaeta.

Levy ei oikeastaan ole nykyisen hintansa väärti. 15 eurolla saat jopa kaksi kappaletta parempiakin levyjä, ja ehkä vielä samasta genrestä. Tämä levy jää siis selvästi muiden suosiossa olevien suomeksi laulavien heavy- ja trashmetal bändein jalkoihin. Esimerkiksi kaikkientietämät ja yleisestisuositut Kotiteollisuus, Mokoma ja Stam1na, vievät monilla levyillään Ruatokansan uamunkoeton. Verjnuarmu on vaan jotenkin menettänyt otteensa ja hukannut monia hyviä puolia bändissään. Niin se vaan sattuu olemaan, että Verjnuarmun Ruatokansan uamunkoitto on ainakin minulle yksi tämän vuoden heikoimmista julkaisuista. Suosittelen ostamaan tämän sitten kun se on joskus parin vuoden kuluttua alennuksessa.

Lyhyesti: Heavy metal bändi Verjnuarmu on onnistunut jotenkin hukkamaan otteensa tämän levyn kanssa ja alunperin huvittavan hyvä savonmurteen laulu on jäänyt jotenkin taustalle suht tylsien kitarariffien jyrätessä.

68/100

Helloween - Keeper of the Seven Keys: The Legacy

FAKTAA
Julkaistu: 28.10.2005
Tyylilaji: Power-metal
Kesto: 77.36
Levy-yhtiö: SPV
Formaatti: 2CD





CD yksi
1. The King for a 1000 Years – 13:54
2. The Invisible Man – 7:16
3. Born on Judgment Day – 6:14
4. Pleasure Drone – 4:08
5. Mrs. God – 2:55
6. Silent Rain – 4:20

CD kaksi
1. Occasion Avenue – 11:04
2. Light the Universe – 5:00
3. Do You Know What You're Fighting For? – 4:45
4. Come Alive) – 3:20
5. The Shade in the Shadow – 3:24
6. Get It Up – 4:13
7. My Life for One More Day – 6:51
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yhdeltä kaikkien aikojen ensimmäisitä ja parhaista power -metal bändeistä, Helloweeniltä, pukkaa tuotantoa tasaisin väliajoin. Ikinä ei ole ollut enempää kuin kolmea vuotta kahden levyn ilmestymisen välillä. Mutta kerrataanpa vähän menneitä. Kyseessä on siis Saksalainen, vuonna 1982 perustettu bändi, joka oli alunperin simppeliä speed-metallia ja heavy-metallia yhdistelevä bändi. Bändin ensimmäinen EP Helloween ja eka studioalbumi Walls of Jericho eivät vielä niittäneet kovin suurta mainetta. Tämän jälkeen laulajakitaristi Kai Hansen (nykyään Gamma Rayssa) siirtyi pelkästään kitaristiksi ja bändi otti uuden laulajan, Michael Kisken. Kisken puhdas ääni oli erottuva ja bändiltä tuli kaksi bändin julkisuuteen nostanutta ja power-metal klassikkoina pidettyä huippualbumia Keeper of the Seven Keys ja Keeper of the seven keys II. 17 vuotta jälkimmäisen teoksen ilmestymisestä Helloween julkaisi uuden jatko-osan näille klassikoille, Keeper of the Seven Keys: The legacy. Onko tämä albumi vanhojen teoksien tasoinen ja onko nykyisen laulajan Andi Deriksen matalamalla äänellä vastusta Kisken kirkkaalle ja todella puhtaalle äänelle?

Deris on monesti todistanut olevansa loistava laulaja Helloweeniä varten. Hän onkin ollut pisimpään bändin laulajana. Kuitenkin tämä vuonna 2005 ilmestynyt KotSK: The Legacy pistää jo ennen ostoa miettimään, onko Helloween tehnyt oikean ratkaisun ja herättänyt vanhat klassikot uudella jatko-osalla. Ostaessa heti ensimmäiseksi pisti silmään se että albumi koostuu kahdesta CD:stä ja siinä on kaksi yli 10 minuuttista kappaletta, joita Hellolla ei sitten alkuperäisten Keepereiden ole ollut. Albumi alkaa heti lähes 14 minuuttisella biisillä King For 1000 years. Heti alussa oleva puhe tuo hyvän mielen: tämä on sitä Helloweeniä. Biisin pitkiin sooloihin monesti toistuviin kohtiin ja mukiinmenevään kertosäkeeseen ei ihan ensimmäisellä kerralla täysin mukaan pääse, mutta useamman kuuntelun jälkeen se kyllä tuntuu loistavalta. Seuraavaksi tulee turhan venytelty ja alussa hyvältä kuullostava, mutta loppua päin huononeva Invisible man. Kuten sanoin, biisiä on venytetty ihan liikaa esim. lähes kokonaan hiljenivillä kitaranvingahduksilla. Albumi ei ole tähän saakka pahemmin muistuttanut alkuperäisiä Keepereitä, mutta asia korjaantuu pian. Kolmas raita, Born in Judgement day, muistuttaa jo huomattavasti alkuperäisiä KotSK:eja, mutta biisi jättää silti suhteellisen simppelillä kertosäkeellään hieman viileäksi. Seuraavaksi tulee myös original-KotSK:eja noudatteleva ja yllättän hyvä biisi, Pleasure Drone. Sen jälkeen seuraakain hieman erilainen yllätys: Mrs. God. Biisissä on selvää poppimasuutta ja vaikka se onkin lyhyt, se jää ensimmäisellä kerralla todella hyvin mieleen. Tämän huomaa myös muualla, jossa biisi on kovassa suosiossa ja se on yleistä kuultavaa keikoilla. Valitettavasti biisin kyllästyminen on yhtä helppoa kui nsiihen tykästyminen, sillä koko biisi on aika pian kuunneltu puhki. Ensimmäisen CD:n päättää myös aika perinteinen Silent Rain. Ensimmäinen levy on hyvä, mutta silti jättää kuitenkin miettimään "Onko tämä sittenkään uusi Keeper of the Seven Keys".

Seuraava levy alkaa myös pitkällä biisillä, Occassion Avenuella, joka sekin on11 minuuttinen. Biissi on selvästi mieleenjäävä ja ehkä lyyriseesti edellisen CD:n biisejä kiinnostavampi. Biisi koitenkin sortuu taas siihen, että sitä on ylipitkitetty. Yhden minuutin olisi saanut karsittua pois. Seuraavana tulee Helloweenin ja suhteellisen hyvän naislaulajan, Candice Nightin, yhteislaulu, Light the universe. Biisi on toimivayhteislaulu, mutta ei aukene ensimmäisellä kerralla tippaakaan. Seuraavilla kerroilla biisi mielyttää vähän, muttei kuitenkaan kauheasti. Seuraavaksi tulee albumin selvästi heikoin biisi Do you know what you are fighting for, joka ei aukene koskaan ja muutenkin suhteellisen lättänä teos, jonka olisi hyvin voinut jättää pois kokonaan. Sitten tulee taas keskivertopullamössö kappale, Coma Alive, joka sekin on lopulta aika mitäänsanomaton teos. Seuraava kappale, Shade in the shadows tuo taas kummasti mieleen vuonna 2000 ilmestyneen The Dark Riden, sillä biisin tunnelma on synkempi kuin Keepereillä yleensä. Tässä vaiheessa siis koko alkuperäisten Keepereiden muistuttaminen on hävinnyt lähes kokonaan, mutta sitten tulee yllättäen Get it up. Biisi on samalal tavalla pirteä, kevyen fiiliksen tuova ja simppeli kuin monet alkuperäisten KotSK:ien biiseistä. Valitettavasti biisi vaan oon hieman liiankin simppeli ja ei niin hyvä biisi. Levyn lopettaja on positiivinen ja hyvin onnistunut My Life for One More Day. Biisi on suhteellisen noepatempoinen ja alkuperäisten KotSKien tapaan pirteä ja muutenkin yksi albumin parhaita biisejä. Sen jälkeen albumi onkin jo ohi...

Keeper of the Seven Keys on lopulta positiivinen levy, mutta kuitenkin aika kaukana vanhoista Keepereistä. Toki levyltä löytyy myös näitä alkuperäisten Keepereiden biisejen tyylisiä kappaleita, mutta nämä ovat kuitenkin levyn heikoimpia (vaikka silti hyviä), lukuunottamatta My Life for One More Dayta. Pitkät biisit eivät välttämättä aukea ensikuulemalla, mutta useampien kuuntelujen jälkeen alkaa muodostua selvä kuva, että ne ovat albumin parhaimpia. Sama ongelma on myös hieman albumin kanssa: siitä ei oikein saa ensimäisellä kerralla kunnon otetta, mutta mitä enemmän kuuntelee, sitä paremmalta alkaa albumi vaikuttaa. Vaikka albumi muistuttaakin enemmän muita Deriksen ajan Helloweenin levyjä kuin vanhoja KotSK:eja, se on lähimpänä näitä -87 ja -88 ilmestyneitä mestariteoksia. Levy on kannatta kuitenkin pistää mieleen ja se kuuluu jokaisen Hellon ja Power -metalin ystävän ostoslistalle.

Lyhyesti: Hyvä power-metal joka ei lähene bändin vanhoja klassikoja, mutta on silti hyvä Deriksen ajan levy.

86/100

Iron Maiden - Killers

Faktaa
Julkaistu: 9. 2. 1981
Formaatit: LP, C-Kasetti, CD
Tyylilaji: Heavy Metal
Kesto: 41.33 minuuttia
Levy-yhtiö: EMI, Capital Records






Kappaleet
1.The Ides of March – 01:46
2. Wrathchild – 02:55
3. Murders in the Rue Morgue – 04:19
4. Another Life – 03:23
5. Genghis Khan – 03:09
6. Innocent Exile – 03:53 )
7. Killers – 05:01
8. Prodigal Son – 06:11
9. Purgatory – 03:20
10. Drifter – 04:49
---------------------------------------------------------------------------------------
Iron Maidenin ensimmäinen albumi, Britaniassa heti suosioon päässyt, mutta muualla vielä melko tuntemattoomiin jäänyt Iron Maiden, oli hyvä aloitus tulevalle NWOBHM-bändien ykköselle. Bändin piti kuitenkin tehdä lisää materiaalia, sillä yksi levy ei riittänyt vielä mihinkään. Niinpä vain vuoden kuluttua ensimmäisestä albumista Maiden päästi ilmoille uuden albumin, The Killersin. Tämän Vuoden sisällä kokoonpanossa ei ollut kovin isoja muutoksia vielä tapahtunut: ainoastaan kitaristi Dennis Stratton oli eronnut ja hänen tilalleen oli tullut Maidenissa nykyäänkin soittava Adrian Smith. Sen lisäksi vanhan, melko huonon tuottajan tilalle oli saatu uusi ja paljon parempi heppu nimeltä Martin Birch, joka pysyi bändin tuottajana vuoteen 2000 asti. Albumi ei ollut myöskään kokenut kovin suuria muutoksia ensimmäiseen verrattuna, kuten teki seuraava albumi, Number of the beast, joka muuttikin koko bändiä melko paljon.

Killersissähän kuulemme siis vielä yhden levyn verran Di'Annon laulua, ennen Dickinsoniin siirtymistä. Paul Di'Annoahan yleisesti sanotaan Dickinsonia heikommaksi laulajaksi ja tätä mieltä minäkin olen. Di'Annon ääni on silti erottuvainen ja mitä enemmän vanhaa Maidenia kuuntelee, sitä paremmalta ääni oikeastaan kuulostaa. Melkein kaikki biisit ovat Maidenissa aina olleen basisti-säveltä Steve Harriksen käsialaa ja tämän levyn suhteen on sama asia. Ainoastaan nimikkobiisissä on ollut Di'Anno mukana ja Twilight zonessa Murray. Killerssistä en itse saanut ensimmäisellä kuuntelukerralla oikein kunnon kuvaa, vaan se hahmottui vasta muutaman kerran jälkeen. Levyllä on sama asia kuin edellisellä: paremmat biisit ovat ihan hyviä, mutta huonommat jäävät vähille kuunteluille ja unohtuvat. Kappaleista oikeastaan neljä erottuu positiivisesti: muukiinmenevä perusbiisi Murders in the Mue rogue, omalaatuinen Genghis Ghan, rento ja silti jotenkin merkittävältä kuullostava Purgatory ja uskottoman tunnelmisella bassoriffillä ja Di'Annon "Oh yeah" kiljahduksilla alkava nimikkoraita, Killers. Sen sijaan taas melkoisen suosittu ja keikoilla usein esitetty Wratchild ei ole oikein ikinä iskenyt minuun. Näiden lisäksi albumilta löytyy muita biisejä, jotka ovat välillä ärsyttävän suoraviivaisia ja tylsän yksinkertaisia. Levyltä myös puuttu kunnon kitarariffit ja vaikka albumilla saadaankin hyvin omaa tunnelmaansa esiin, se ei toimi, sillä sitä ei saada kokonaisuudeksi pilaavien huonompien kappaleiden takia.

Albumi ei siis loppujen lopuksi vienyt bändin tuotoksia oikeen parempaan suuntaan, sillä se ei ole aivan yhtä hyvä kuin edellinen albumi, Iron Maiden, josta löytyy letkeämpää tunnelmaa ja mukavempia sooloja kuin Killersiltä. Myöskään tuleviin Maidenin albumeihin verrattuna levy ei ole kovin suuri ilmestys eikä muutenkaan nykyisellä Heavy Metal levyjen asteikolla niin kauhean korkealla. Ja vaikka silti yleisesti ottaen Maidenin ensimmäisitä albumeista ei pidetä läheskään yhtä paljoa kuin uudemmista, niille löytyy omat faninsa ja itsekkin voin sanoa pitäväni näistä enemmän kuin Blaze bayleyn aikana tehdyistä levyistä.

Killers on totta kai jokaisen Madenin hyvän ystävän ostoslistalle kuuluva levy ja myös monille vanhasta, autotallibändimaisesta heavy metallista pitäville ihmisille oikein hyvä ostos. Maidenin uusista albumeista huomaa, että se on menemässä kokoajan progressiivisempaan suuntaan, joten tuskin koskaan tullaan kuulemaan Killersin (siis kappaleen) alun bassoriffin tasoisia tunnelmallisia kohtia, jotka nostavat albumin nostalgia-arvoa. Joidenkin albumien kohdalla aika kultaa muistot, mutta Killers ei kuitenkaan omasta mielestäni ole sellainen. Vaikka albumi ei ole monien yhtyeen levyjen tapaan vähintään kiitettävän arvoinen, on se silti yli kasin teos.

Lyhyesti: Maidenin vanha, autotallibändimainen albumi ei ole lähelläkään bändin parhaimmistoa, mutta silti hintansa arvoinen vanha Heavy Metal tuotos.

78/100

Ninja Gaiden II

Ninja Gaiden II

Kehittäjä: Team Ninja
Julkaisia: Microsoft Game studios
Genre: action-adventure
Pelimuoto: yksinpeli
Ikäraja: 18+
Alusta: Xbox 360
-------------------------------------------------------------------------------------------------

Ninja Gaiden tuli tunnetuksi pelisarjaksi jo Nesille yksinkertaisena, mutta vaikeana, 2D-hyppelynä jossa oli paljon ärsyttäviä vihollisia. Vuosituhannen vaihtuessa Team Ninja sai idean tehdä näistä klassikoista kolmiulotteisen version, jossa olisi upeammat grafiikat kuin yhdessäkään toisessa miekallamätkimis-seikkailu -pelissä. Näihin alkoihin valmistui sopivasti myös muita vihollisiaan tehokkaampi Xbox, joka oli kuin tehty Ninja Gaidenia varten. Pelistä tulikin yksi sen ajan laajimpia ja graaffisesti parhaimpia pelejä. Monet kriitikot eivät silti pitäneet tästä mestariteoksesta sen hampaitakiristävän vaikeusasteen takia.

Pelistä tuli silti suhteellisen suosittu ja pian ilmestyi Ninja Gaiden Black, joka oli sama tuttu peli, johon oli vaan lisätty lisämateriaalia ja monille uudemmille pelaajille tärkeä Easy mode.Ikäraja oli myös muuttunut K-16:sta K-18:aan. Playstation 3:n ilmestyttyä Team Ninja päätti tehdä vielä yhden version Xboxin alkuperäisestä Ninja Gaidenista tälle huippugraaffiselle konsolille. Ninja Gaiden Sigma olikin edellisiä ninjamäiskeitä vieläkin laajempi ja sen grafiikat olivat suorastaan ennennäkemättömät. Se oli silti niin hardcore-peli, että se jäi unhoon monilta ostan-Ps3:n-vain-GTAIV:n-takia-henkilöiltä. Näiden osien jälkeen sarjan fanit ihmettelivät, että missä se kakkososa oikein viipyy. Suurin ilouutinen sarjan hc-faneille oli se, että kesän 2008 alussa ilmestyvä Ninja Gaiden II julkaistaan yksinoikeudella Xbox 360:lle ja sarjaan Sigman kautta ihastuneet jäävät nuolemaan näppejään. Ja niin, kesäkuun neljäs vuonna 2008 julkaistiin vihdoin ja viimein kakkososa tälle pelisarjalle.

Ketäs tällä kertaa Lohikäärmeninja teurastaa?

Juoni ei ehkä ole Ninja Gaiden II:n vahvin puoli, mutta ei se ole ärsyttävän typeräkään. Lohikäärmeninjojen kanssa alunperin ihan kohtuuhyvissä väleissä ollut Black Spider clan, onkin muuttunut pahaksi. Mustahämppisten klaanin johtaja, perus pahisninjan näköinen Genshin ja hänen salaperäinen älykköpartnerinsa Elisabeth yrittävät varastaa lohikäärmeninjojen klaanin pyhää patsasta saadakseen fiendit, eli mitkälie pirut tai mutanttiörkit takaisin maanpäälle. Kaiken kukkuraksi he aikovat saada pääpirujen kanssa herätettyä suurpirun henkiin. Tätä päähenkilömme, vanha kunnon lohikäärmeninjapinjojen huippuluokkaan kuuluva Ryu, yrittää kaikin tavoin estää. Peli alkaa Tokiossa, jossa Ryu jostain syystä on, ja jonne Genshin sekä Elisabeth saapuvat ja samalla Ryu saa tietää, että he ovat hyökkäämässä hänen kotikyläänsä ja varastamassa tämän patsaan. Tokiossa on myös jonkinsortin naissoturi, Sonja, helikoptereineen, joka auttaa ja seuraa Ryuta, tämän kielloista huolimatta minne vaan pelissä. Pelin myötä alkaakin kyllästyä siihen, että vaikka Ryu kuinka monta kertaa sanoo ”Stay there and don't move” tai ”Don't follow me”, ilmestyy tämä naikkonen kuitenkin perääsi. Ykköskentän lopussa pääset kirotusta Tokiosta pois ja seuraava kenttä alkaakin siitä, miten pahisklaanin soturit ovat jo valloittaneet kotikyläsi ja isäsi taistelee viimeisenä soturina Genshiniä vastaan palavassa talossa, estääkseen näiden pahiksien suunnitelmia. Ei kieltämättä kuullosta kovin älykkäältä, mutta pitäisikö sen sitten? Eikö tällaisissa peleissä ole lähinnä ideana tappaa mahdollisimman monta itseäsi heikompaa pahista, tuskastua jättimäisillä ja vaikeilla pomovihollisilla ja tahkottuasi peliä tarpeeksi huomaatkin sen lopulta menneen läpi? Riippuu ihan ihmisestä keneltä tämä kysytään. Itse ainakin tarvitsen tunnelmaan kunnon juonen, mutta sen puuttuminen ei kuitenkaan pilaa koko peliä.

Ninja hyppii, hakkaa, teurastaa ja tappaa.

Ninja Gaidenissa ollaan oikea tosininja. Juostaan ja kiivetään jokaikistä tarpeeksi suoraa seinää pitkin. Vihollisia tulee omissa erissään ja ne hakataan sitten joko yksi kerrallaan tai komeasti monta kärpästä yhdellä iskulla. Pelin ensimmäiset kentät ovat täynnä vain hieman toisistaan eroavia pahisninjoja, joiden mättäminen on vielä suhteellisen yksinkertaista. Ensimmäisten kenttien jälkeen alkaa tulla erilaisia, omaan teemaansa sopivia mutanttiörkkimikäliepiruja, joita tosiaan on monia erilaisia: karhusikoja, liiloja ölliäisiä, vesiliskoja, lohikäärmeitä, lentoliskoja, pirulepakkoja, skorpioneja, luurankohämähäkkejä, matoja, kentaureja, robotteja, mutanttirobotteja, moottorisahalla sekä pommeilla varustettuja zombirobotteja ja vaikka mitä vielä. Ninjojakin alkaa uudestaan ilmestyä, sekä kerta- että sarjatulitoiminolla varustettuja sinkomiehiä. Kuullostaako laajalta, muttei kivalta? Sitä se on. Aseita pelistä löytyy ihan tarpeeksi, mutta niistä noin neljää jaksaa käyttää, vaikka toiset aseet ovatkin parempia toisia vihollisia vastaan. Kakkosaseita (jousipyssy, shurikenit ym.) taasen kaikkia tulee käytettyä, vaikkakin toisia vähemmän kuin toisia. Pelissä on muista Ninja Gaideneista tuttuun tapaan neljä eri ninpoa, eli ”ninjaloitsua”. Ninpot ovat käytännöllisiä pomoja tai suurta vihollismassaa vastaan ja ne ovatkin hyvä lisäys muuten pelkkään miekalla mätkimiseen. Ninpoja voit alunperin käyttää kolme, kunnes saat taas jostain lisää, mutta myöhemmin niiden käyttömäärä lisääntyy. Tappaessasi vihollisen, tästä jää jäljelle eräänlainen sielu, essence, joita on kolmea erilaista: keltainen josta saat rahaa, sininen josta saa energiaa ja punainen, josta saat yhden ninponkäyttökerran lisää. Kauppana toimii edellisestä Ninja Gaidenista tutun Murmasan patsas, josta saat ostettua erilaisia energian ym. palauttajia tai kehitettyä aseita. Jokaista asetta voi Muramasan sepällä kehittää kolmanteen asteeseen, jonka lisäksi voi saada aseet edellisestä Ninja Gaidenista tuttuun tapaan neljänelle asteelle jollain erikoistavalla. Aseita kehittäessä niistä tulee voimakkaampia ja opit uusia iskuja sekä komboja. Tallennusjärjestelmä on parantunut edellisestä pelistä parempaan suuntaan. Kentän varsilta löytyy lohikäärmepatsaita, jotka ensimmäisellä käyttökerralla parantavat energiasi täyteen, ja joilla voi joka kerta tallettaa pelin johonkin kahdestakymmenestä ”tallennuslokerosta”. Lisäksi aina pelatessasi kentän läpi pystyt tallentamaan pelin, tällöin jos kuolet seuraavan kentän alussa, sinun ei tarvitse tuskastua edelliskentän lopussa olevaa pomoa vastaan uudestaan. Peli eroaa muista saman lajityypin peleistä peliaikansa takia: jo helpoimmallakin vaikeusasteella saataa mennä 15 tuntia pelin läpi pääsemiseen. Pelissä riittää myös etsittävää: kaikki aseet, Ninpot sun muut eivät ole aina jalkojen edessä, vaan pitää edes hieman vaivaa nähdä saadakseen ne. Toki aseet voi myös ostaa kaupasta, jos niitä ei löydä, mutta se maksaa. Pelissä on myös 30 ympäri eri kenttiä piilotettua Crystal skullia, mutta niiden kaikkien saaminen ei ole yhtä vaivan arvoista kuin edellisessä NG:ssä. Kaikista paras uudistus kuitenkin on ne neljä vaikeusastetta, joiden ansiosta ei tarvitse olla eliittipelaaja päästäksesi peliin heti mukaan. Pelissä voit myös tallentaa omaa peliäsi nauhalle, jolloin voit jakaa hienoimmat ninjatemput ja glitchit Xbox360:n filesharen avulla. Pelatessasi pelin läpi tulee myös mukava yllätys: New Game+, jolloin voit aloittaa pelin alusta, mutta kaikki vanhan pelin esineet ym. ovat säilyneet sinulla. Peli kuullostaa kiinnostavalta, laajalta ja pitkäikäiseltä, eikö vain?

Mikä sitten tekee pelistä edellisosaa huonomman?

Niin, mikä sitten mättää pelissä? Ensimmäiseksi, edellisen Ninja Gaidenin parhaita puolia oli sen vapaus. Kentän olivat laajoja sekä vapaita ja niissä suunnistettiin jostain löytäneesi kartan avulla. Mutta ehei, Ninja Gaiden II ei saa olla tällainen, vaan Ninja Gaiden II:n täytyy olla täydellinen putkijuoksu. On mahdotonta olla löytämättä oikeaa reittiä, sillä melkeen mitään muita reittejä ei juurikaan ole. Ehkä joissain tilanteissa on kaksi tai kolme tietä, mutta kahdessa muussa on umpikuja josta löytää ehkä yhden esineen. Miksi ihmeessä piti yksi Ninja Gaidenin parhaista puolista pilata? Siksikö että peli olisi muka helposti lähestyttävämpi? Camoon Team Ninja, Halotkin ovat vähemmän putkijuoksua! Toinen paha vika, joka johtuu osittain myös äskeisestä viasta, on se että peli alkaa toistaa itseään. Vihollisia tulee tietyissä joukoissa ja kun olet tappanut nämä, menet seuraavaan huoneeseen ja sieltä tulee lisää vihollisia! Jossain vaiheessa varmaan osa pelaajista (kuten minä) kyllästyy tähän ja juoksee läpi pahimmat vihollisspämmäys kohdat. Menetät rahaa ja saat kentän lopussa vähemmän pisteitä. Kiinnostaako tämä lopulta yhtään? Tekoäly on kanssa mennyt omituiseen suuntaan. Edellisen yleensä ihnimilliset viholliset eivät olekkaan enää niin ihnimilliä. Siinä ajassa missä sinä tähtäisit jousipyssyllä kauempana olevaa vihollista, nämä ovat helposti ampuneet sinua jouskareillaan tai vaikka hyperärsyttävillään automaattisingoilla. Onneksi pelissä on sentään muutama kiva jousipyssyllä ammuskelu -kohtaus. Ja taas edellinen Ninja Gaiden vie pidemmän korren! Siinä vihollisten voittaminen perustui kombojen käyttöön ja onnistumiseen. Joskus jos vaikka katsoit toisaalle aivastaessasi, olit jo saanut turpiin näiden kolmen sekunnin aikana. Oikeat kombot ja puollustukset oikeassa kohdassa ja oikeaa vihollista vastaan olivat elämän ja kuoleman kysymys, mutta kaikki tämä oli kenties unohdettu NG II:n kohdalla. Kombosi keskeytetään monesti ja sinulle annetaan sitten turpaan ja suurinosa vihollisista rikkoo helposti suojauksesi. Jos pääset tilaisuuten käyttää komboa viholliseen, pelkkä Y:n (voimakas isku) rämppääminen korvaa vaikeempien kombojen muistelemisen. Sitä paitsi pelissä on isku nimeltä Flying swallow (eteenpäin syösyminen ilmassa), jota spämmimällä pärjää oikeasti välillä ihan törkeän hyvin. Peli siis ei yksinkertaisesti vaadi yhtä paljon skilliä, kuin edelliset osat. Ja vielä yksi huono puoli, yliteennäinen vaikeusaste. Koko pelin vaikeutuminen perustuu siihen, että viholliset muuttuvat kestävemmäksi ja voimakkaammaksi ja niitä tulee enemmän yhdellä kertaa.

Älä huoli, on se silti hyvä actionpeli!

Äsken tuli ehkä hieman jyrkkää negatiivista palautetta, mutta jokainen sana on totta. Mutta jos kaikki nuo huonot puolet otetaan pois ja ajattellaan kaikki hyviä, on kyseessä silti hyvä peli. Ajattele, tämän sortin actionpeli ja 15 tunnin peliaika jonka jaksaa kyllä pelata loppuun asti. Jos tämä ei helpottanut kaiken negatiivisen jälkeen voin vielä sanoa, että pomotaistelut eivät ole hassumpia. Vaikka jotkut ovatkin ylihelppoja ja toiset hampaita kiristyttävän frustaroivia, muistelee kyllä jälkeenpäin, että ihan kivojahan ne olivatkin. Suurinosa taisteluista on miekoilla etc. lähiaseilla huitomista ja puollustamista, mutta muutama toisenlainenkin pomovihollinen löytyy pelistä. Pomotappelut myös eroavat normaaleista vihollisista siinä, että yleensä paljonspämmitty Flying swallow ei aina toimi, taistelut voivat olla pitkäkestoisia ja niissä ei yleensä pärjää pelkällä rämppäämisellä, vaan puolustaminen ja väistely on oma osansa (tosin päinvastaisia löytyy valitettavasti). Peli on kuitenkin suositeltava jokaiselle Xbox360:n omistavalle actionpelien ystävälle, vaikka pelkäisikin, että se on liian vaikea.
+Hyvää:
+Pitkäksi aikaa pelattavaa
+Sopivan Hardcore vanhemmille, mutta ei liian vaikea uusille
+Riittävästi pelattavaa vielä senkin jälkeen kun olet ensimmäisen kerran sen 15 tunnin peliajan hakannut
+Jotkut pomotaistelut
+Se fiilis olla ninja ja silpota vihollisia

-Huonoa
-Miksi peli on muuttunut putkijuoksuksi?
-Toistaa hieman itseään
-Vähemmän skilliä vaativa kuin edeltäjänsä
-Kuka jaksaa crystal skulleja kerätä?
-Teennäinen vaikeutuminen

Lyhyesti:
Pitkäikäinen actionpeli, joka ei ole liiaan vaikea, muttei helppokaan. Silti pienoinen pettymys vanhojen 3D-Ninja Gaidenien faneille.

85/100

No niin, tällaisen tein.

Okei, olen perus teinijuntti jostain päin Suomea ja koska ymmärrän, ettei se teitä kiinnosta, voin suoraan kertoa miksi tein tällaisen blogin. No, minulla on ollut useampia blogeja, joista yhdestäkään ei ole tullut mitään, ja voisin nyt aloittaa suoraan puhtaalta pöydältä. Olen myös välillä valmistellut arvosteluja ja pidän oikeasti niiden tekemisestä. Mietin kerran, että missä voisin näitä arvostelujani julkaista ja mieleeni tuli, että voisin tehdä blogin niitä varten, jolloin voin sekä blogailla ja julkaista arvostelujani! Tänne tulee siis normiblogausten lisäksi arvosteluja mm. peleistä, levyistä, kirjoista, leffoista ja ties mistä. Teen varmaan myös välillä top 10, 20, 50 tai 100 -listoja. Että silleen.