Eluveitie - Slania

Julkaistu: 15.2.2008
Genre: Folk metal
Pituus: 48.42
Julkaisija: Nuclear Blast
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Samon – 1:49
2. Primordial Breath – 4:19
3. Inis Mona – 4:09
4. Gray Sublime Archon – 4:21
5. Anagantios – 3:25
6. Bloodstained Ground – 3:20
7. The Somber Lay – 4:00
8. Slanias Song – 5:40
9. Giamonios – 1:23
10. Tarvos – 4:39
11. Calling the Rain – 5:06
12. Elembivos – 6:31
13. Samon (Acoustic Version) – (1:27)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Onhan se niin, että toiset musiikkigenret voivat kehittyä entistä paremmiksi kun niitä yhdistettään raskaampaan musiikkiin. Hyvä esimerkki tästä on perinnemusiikki. Vaikka folk saavuttikin 80- ja 90-luvuilla kohtalaisesti suosiota, se ei päässyt niin suureen suosioon loppujen lopuksi. Vaikka folk-musiikki onkin yleisesti perinnemusiikkia, suosioon päässeiden genrenedustajien äänimaailma on kaukana scandinaavisesta perinnemusiikista. Pohjoismaiden perinnemusiikki alkoi heräillä uudestaan yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen, kun ensimmäiset yhtyeet alkoivat yhdistellä folk-musiikkia metalliin. Näin siis syntyi folk metal, joka pääsi nopeasti suosioon. Tietenkin tätä genreä soittavia bändejä esiintyi muuallakin kuin Pohjoismaissa ja varsinkin Saksa ja Irlanti omaksuivat nopeasti folk metallin. Keski-Euroopassakin on yllättävän monia folk metal -bändejä, joista suurinosa on vaan monille tuntemattomia underground-folk metal yhtyeitä. Sveitsin tunnentuin Folk metal -artisti tuli pian selville, sillä yhtye nimeltä Eluveitie tuli tunnetuksi hyvin muuanmuassa Pohjoismaissa. Ensimmäinen teos, EP nimeltä Vên oli jo loistavaa tavaraa. Vuonna 2006 ilmestynyt bändin esikoisalbumi Spirit jatkoi Vênin rataa, mutta kehittyi musikaalisesti selvästi. Vaikka folk-metallissa onkin perinteistä, että käytetään paljon vanhoja soittimia, tuskin kovin moni muu genrenedustaja käyttää niitä yhtä paljon kuin Eluveitie. Bändin kappaleissa esintyy muunmuuassa säkkipilli, erilaiset huilut ja piiput, gaita, mandoliini, bodhran, viulu sekä kampiliira. Pillien ja huilujen moninaisen käytön takia Eluveitie myös selvästi erottuu muista. Tänä vuonna ilmestyi Eluveitien toinen albumi. Toivottavasti se lupaa yhtä hyvää. Saa nähdä.

Odutukset ovat siis korkealla, sillä Spirit oli todella hyvä levy. Jotenkin jo nimi ja kansi saavat minut uskomaan, että edellisten teosten fiilis on säilynyt Slanialla. Albumi ei lopultakaan petä luottamustani. Huilujen, pillejen sekä perinnesoittimien täyttämä musiikki on erittäin onnistunutta Slaniallakin. Onnistunutta teosta olen siis tässä arvostelemassa. Levyn aloittaa lyhyt, rauhallinen kappale Samon. Tässä selviääkin jo levyn teema. Spiritin tavoin pääaiheena on teitenkin helvetialaisten elämästä ja tapahtumista ketominen, mutta Slania idea perustuu neljään helvetilaisten vuodenaikaan. Samon on siis ensimmäinen helvetialaisten vuodenaika. Toinen kappale, Promordial breath on sitä aikaisemmasta tuttua Eluveitietä ja lupaa siis hyvää. Hyymykin kohoaa huulille kun pääsee taas sisälle helvetilaiasten elämään. Jo seuraavana tulee huippukappale, Inis Mona. Iloisella huilu- sekä kitarariffitelyllä alkava biisi kertoo Inis Mona nimisestä saaretsa. Iloinen kertosäkeessä toistuva riffi on todella mukava ja vetää hymyn entistä isommaksi huulille. Laulaja Chrigel Glanzmann hoitaa myös lauluosuutebsa taitavasti. Monien folkmetal bändien tapaan on siis Eluveitienkin suurinosa laulusta muriana tai "örinää". Inis Monan rataa jatkaa toinen todella hyvä kappale, Gray Sublime Archon, jonka nopeatempoiset sävelet ottavat mukaansa. On toisen vuodenajan aika. Normaalin kolmiminuuttinen Anagantios on tähän asti levyn tylsin ja yksitoikkoisin biisi, eikä paljoa hetkauta. Bloodstained Groundkaan ei ole levyn aloituksen tasoista kamaa, mutta muikea biisi silti. The Somber Lay nostaa levyn tason taas hyväksi ihanan hipsakoineen huilu- ja pillisointuineen. Tässä vaiheessa onkin jo paljon ihmetyttänyt se, että melkein kaikki laulu tähän asti on ollut englantia. Spiritillä ja Vênillä esiintynyttä gallin kieltä ei ole paljoakaan ollut ja sitä kyllä kaipaankin. Levyn nimikkokappaleella, Slanialla (suom. tyttölapsi) esiintyy ensikerran levyllä huomattava määrä gallia ja osasta laulusta vastaa yhtyeen naislaulaja, Meri Tadic. Hidastempoinen Slania on hyvä biisi. On kolmannen vuodenajan aika. Välikappaleena toimiva Giamonios rauhoittaa hetkeksi levyn. Seuraavana tuleva tarvos on suhteellisen keskinkertainen ja ohitsemenevä biisi, mutta yhdennetoista kappaleen, Calling the rainin perinnesoittimilla leikiskely ja kitaran mukavat soundit nostavat taas tasoa. Viimeinen vuodenaika tulee ja levyn pisin biisi, kuusi ja puoliminuuttinen Elembivos alkaa. Biisi kuuluu levyn keskikertaisemmalle puolelle, mutta on silti ihan hyvä. Bonuskappaleena tulee vielä Samonin akustinen versio, joka ei paljoa eroa alkuperäisversiosta.

Levystä jää aluksi todella hyvä maku suuhun ja se siellä pysyykin hieman aikaa, kunnes huonommat asiat alkavat tulla mieleen. Gallin kielen vähyys järkyttää. Itse pidin paljon edellisissä teoksista, joissa kuultiin tätä salaperäistä kieltä paljon. Onneksi Eluveitie taitaa englanninkin todella hyvin, että siitä ei voi valittaa. Toisia soittimia myös esiintyy hieman vähemmän Slanialla. Kampiliiraa en oikeastaan kauheasti edes huomioinut, viulun soitto oli välillä aika vaisua ja Mandoliininkin esiintyi vaan pari kertaa. Huilut ja pillit olivat taas vaan entistä vahvemmassa asemassa. Vaikka levyn parhaimmat teokset, kuten Inis Mona ja Gray Sublime Archon olivatkin levyn alussa, ei albumi missään vaiheessa varsinaisesti otettaan menettänyt, sillä keskinkertaisempia biisejä oli korkeintaan kaksi peräkkäin kun taas tuli todella hyvä biisi. Laulujen sanoitukset ovat tutkittuna varsin kiintoisaa kamaa ja vuodenajat ovat ihan kiva tieto. Naislaulua olisi saanut esiintyä ehkä hieman enemmän, sillä Slania-kappaleessa tämä toimi hyvin. Glanzmaan tai välillä vokaaleja hoitava Simeon Koch olisivat saaneet myös kokeilla puhdasta laulua, ainakin hetken ajan, jolloin olisi saanut nähdä miten tämä sopii. Iloiset melodiat on yksi levyn parhaita asioita, mutta yhtä kunnon megapirteää juomalaulua olisin kaivannut levyn täytteeksi. Slaniaa on kyllä hiottu hyvin. Soittimien melodiat sopivat toisiinsa kuin voi leivälle ja pillien sekä huilujen korkeat äänet eivät kertaakaan satuttaneet korvia. Hieman pakanamaista tunnelmaa olisi myös voitu johonkin vuodenaikakappaleeseen lisätä, mutta ilman sitä pärjätäänkin. Kokonaisuutena hyvä levy.

Jos olet huilujen säestämän folk metallin ystävä, suosittelen heti ostamaan levyn. Mikäli taas syntikoilla tehostettu perus folkki on enemmän alagenresi, harkitse kaksi kertaa. Kuitenkin olen melkoisen varma, että jokainen vähänkin folk metal -genrestä kiinnostunut henkilö tykkää tästä albumista sen verran, että kehtaa sen ostaa. Vaikka Slanialla ei ehkä ole eeppisimpiä introja ja nopeimpia folk taistelulauluja, se hoitaa osansa sen verran hyvin, että pitää kättä nostaa. Sveitsiläiset eivät ole vain vuorilla vaeltelevaa junttiporukkaa vaan he osaavat myös pistää raskaaksi musiikkinsa. Vaikka Slanialta löytyy muutama vika, joka ei välttämättä kaikkien mielestä tee siitä Spiritin tasoista, on se itsestäni silti bändin edellistä tasoa.

Lyhyesti: Folk metallin ei tarvitse aina olla eeppisten ja sotaisien introjen täyttämää riemua, vaan sen voi tehdä myös loistavasti monien perinnesoittiemien ja toisiaanmukailevien huilumelodien avulla.

87/100

Death - Symbolic

Julkaistu: Toukokuu 1995
Genre: Death Metal, Progressiivinen Metal
Kesto: 50.38
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Roadrunner Records





Kappaleet:
1. Symbolic – 6:33
2. Zero Tolerance – 4:48
3. Empty Words – 6:22
4. Sacred Serenity – 4:27
5. 1,000 Eyes"– 4:28
6. Without Judgement – 5:28
7. Crystal Mountain – 5:07
8. Misanthrope – 5:03
9. Perennial Quest – 8:21
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaat riffit ja örinä. Nämä ovat yleensä death metal bändien tunnusmerkkejä. Soitto on äärimmäisen brutaalia ja agressiivista yleensä, mutta paikoittellen hidasta ja jylläävää. Death metalia voidaankin melkeinpä sanoa yhdeksi extreemeimmäksi metallin alagenreksi. Death metal myös jakaa metallistit kahtia: toisia inhottaa tämä järjetön meloditon örinä, kun taas toiset rakastavat tätä loistavien riffien ja suorastaan ihanan brutaalisuuden tuomaa nerokkuutta. Valitettavasti aika moni taas on niitä, jotka suurkuluttavat Children of Bodomin tapaisia tusinamelodeath bändejä, jotka eivät juurikaan oikeaa kuoleman metallia ole nähneetkään. Parasta death metallia vaan sattuu olemaan se vanha klassinen death metal, joka jyrää monet nykyiset pelleörisijät, jotka lähinnä saavat itseni itkemään. Yksi klassisimpia alagenren edustajia lienee Death, joka tosiaan on yksi death metallin uranuurtajia. Bändin kolme ensimmäistä albumia, vuosina 1987-1990 ilmestyneet Scream bloody core, Leprosy ja Spiritual healing olivat juuri sitä brutaalisen agressiivista ja hyökkäävää death metallia, joka nostaa niskakarvat pystyyn. Neljäs albumi, Human oli jännittävä teos, sillä se ei ollutkaan enää niin brutaalista, vaikka siltikään ei sitä unohtanut, vaan siinä oli progressiivisia elementtäjä pelkän agression seassa. Kun vuoden 1993 Individual Trought Patterns oli vielä Humaniakin selvästi progressiivisempi teos, alkoi olla ilmeistä, että yhtyeen johtohahmo, Chuck Schuldiner halusi tehdä Deathista vähemän brutaalin ja progressiivisen. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia sillä siinä missä Human oli jo tosi hyvä, oli Individual Trought Patterns vielä parempi ja suorastaan loistava. 1995 ilmestyi seuraava levy, Symbolic. Meneekö Death yhäkin progressiivisemmaksi tämän symbollisen albumin myötä?

Deathin albumitaide on ollut perin kiintoisaa neljän ensimmäisen albumin suhteen, mutta Symbolic jatkaa Individual Trought Patternsin outoa kansitaidetyyliä. Epäilyttävän harmaassa kannessa ei ole muuta selvää kuin suuri silmä ja kädet, jotka pitävät jotain, ilmeisesti kahta ihmistä. Mutta onko levy yhtä kummallinen? Avausraita, joka on samalla nimikkoraita, antanee jo hieman vastauksia. Ainakaan tämän avausraidan perusteella Symbolic ei ole samalla tavalla progressiivista kuin Individual Trought Patterns, vaan enemmän alkupään tavoin brutaallista. Kuitenkin progemaiset elementit eivät ole hävinnet, vaan nämä kaksi Deathilla esiintyvää tyylilajia on saatu yhdistettyä entistäkin paremmin. Jo toisena kappaleena tuleva Zero Tolerance on helvetin hyvä biisi. Äänimaailma on yksinkertaisesti kehittynyt Symbolicilla loistavaan suuntaan. Kitarat kuullostavat taivaallisilta, kaikki sujuu. Tarttuvat sanat, tarttuvat riffit ja tarttuva kertosäe. Kolmantena tuleva Empty wordskin sattuu vaan olemaan perkeleen hyvä biisi, mutta viimeistään neljäntenä tuleva Sacred Serenity räjäyttää pankin. Schuldiner örisee kuin taivaan ja helvetin yhtymisestä syntynyt ylihallitsija, kitarat kuullostavat suorastaan uskomattomilta ja kertosäe on ihana. Voi kun levy lopettaisi paineita ja päästäisi yhden huonomman biisin, mutta kun se viides kappale 1000 eyeskin on vaan sitä taattua progressiivisuuteen taipuvan death metallin huipputasoa, joka saa sielun jähmettymään. Without judgement jatkaa tasoa, sillä ei mikään riitä vaan Symbolic jatkaa uskomatonta tasoa kitaroiden yhä jyllätessä uskomattomissa riffeissä ja Schuldinerin pistämässä parastaan, luukunottamatta yksinkertaisesti toimivia basso- ja rumpukomppeja. Sitten se tulee kasvattamaan sitä symbollista tunnetta: Crystal mountain. Siis mitä helvettiä? Jo aiempien biisejen aiheuttama hehkutus menee nyt solmuun ylikuumentuessaan. Kitarat menevät lähestulkoon täydellisesti ja riffien lisäksi soolot sekä muut tällä saatanallisen hyvällä soittimella tehdyt äänet muodostavat kristalli vuoren täydellisen loiston brutaalisen progressiivisilla äänillään. Schuldiner örisee kuin mikäkin eikä anna armoa. Jylläävien riffien kanssa menevä ahdistava Misantrophekaan ei suostu lopettaamaan tätä helvetin ja taivaan välistä sielumättöä, sillä kyseessä on taas yksi loistobiisi seitsemän edellisen perään. Huh, hengästyttää. Ja lopetuksena tulee levyn pisin biisi, Perennial Quest, jolta pituutta löytyy kahdeksan minuuttia kaksikymmentäyksi sekunttia. Biisi antaa sentään hieman rauhoittua, mutta jyllää silti massiivisesti loppuun asti. Olisin kyllä toivonut parempaa lopetusta, sillä Perennial Quest on levyn vähinten loistava biisi.

En tiedä mistä ihmeestä Death vetäisee tämänkin loistoteoksen idean. Schuldiner on vaan tehnyt uskomatonta työtä. Levy vaan jyllää massiivisesti jo paljon hehkuttamieni kitarasoundien ansiosta. Maailman paras kitara-albumi -listoihin tämä kyllä omasta mielestäni kuuluu. Vaikka Symbolicilla on astetta suoraviivaisempaa meinkiä kuin Individual Trought Patternsin seikkailevissa melodioissa, se ei jaksa edes yrittää huonontaa tätä albumia. Ei voi kun ihailla Schuldinerin lyriikoiden nerokuutta ja aiheita, jotka kyllä ylittävät jopa edellisen albumin. Lyriikat kuvaavat ahdistusta ja tekevät sen kyllä loistavasti. Mielen sekaisin ja itseään tutkimaan saavat lyriikat saattavat saada jopa hieman ahtautuneen ja vaivautuneen mielen sielulle. Myös musiikillisesti tapahtuu samalla samaa. Monesti riffit ja melodiatkulut nostavat painetta biisien yhä edessä ja loppussa tulevien räjähdysmäisten lopetuksien jälkeen tulee hieman ahdistuksen purkavaa rauhollisuutta. Kuvaavani ahdistus ei ole negatiivistä vaan mielenvaltaavaa tutkiskelu tilaa. Symbolic on myös siis melkoisen psykologinen albumi. Kun kitara kohoaa albumin ykkössoittimeksi kaikkineen loistavuuksineen, se jättää paikoittellen kuitenkin hyvin vaikuttavan basson hieman taka-alalle. Individual Trought Patternsin loppubiisin, The Philosopherin, teknisten bassoriffien tasoiset bassonäytteet jäivät puuttumaan Symbolicista. Albumi vei Deathia melkein koko genren ääripäähän. Vaikkei Symbolic aivan yhtä vahvasti koskeskele death metallia teknisen progressiivisilla elementeillä, se vie genreä aivan uusin ulottuvuuksiin. Schuldinerin oman tyylinsä ääripäähän viety murinakin on kehittyneintä, mitä Deathilla on nähty.

Mikään asia ei yksinkertaisesti voi kiistää sitä miten hyvä albumi Symbolic on. Maailmassa on vain muutamia yhtä hyviä teoksia, jotka kamppailevat Symbolicin kanssa. Albumilla ei juurikaan heikompaa kappaletta löydy, mutta mieleenjäävimmät mestariteokset lienevät Crystal Mountain, Without Judgement, Sacred Serenity ja Zero Tolerance. Death on sitä aidointa death metallia ja Symbolic progresiivisen alan parhaita. Levy vaan on sen verran hyvä että se kuuluu kaikkien murisevan ja örisevän raskaan metallin ystävän levyhyllyyn. Jos joku levy on "true" niin kyllä se varmaan on juuri Symbolic, sillä extreemenpää teosta saa hakea koirien ja kissojen kanssa.

Lyhyesti: Mitäs lyhyesti enää sanoa? Albumi vaan on perkleen tiukka ja loistava teos. Selvästi Death Metallin kärkikastia.

98/100

Afterhours - I milanesi ammazzano il sabato

Julkaistu: 2008
Genre: alternetive rock
Kesto: 43.10
Julkaisija: Universal Music Group
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Naufragio sull'isola del tesoro - 1:39
2. È solo febbre - 2:11
3. Neppure carne da cannone per Dio - 2.23
4. Tarantella all'inazione - 5:09
5. Pochi istanti nella lavatrice - 4:09
6. I milanesi ammazzano il sabato - 2:13
7. Riprendere Berlino - 4:03
8. Tutti gli uomini del presidente - 2:15
9. Musa di nessuno - 2:16
10. Tema: la mia città - 2:44
11. È dura essere Silvan - 2:27
12. Dove si va da qui - 4:35
13. Tutto domani - 2:59
14. Orchi e streghe sono soli (ninna nanna reciproca) - 3:45
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jippiajei, Alternative rock! Siis mikä muu on näin kehittynyt ja suorastaan uskomattoman nerokkaan taiteellinen genre? Kaikki soittimet tekevät loistoa tässä genressä unohtamatta miten muikean loistavasti laulajat yleensä hoitavat osuutensa! ...Ei näin. Äskeinen oli pelkkää paskapuhetta. Itse en ole koskaan pystynyt ymmärtämään alternetive rockin (en käytä mielelläni termiä vaihtoehtorock) suurta suosiota. Coldplay, Radiohead, Panic! at the Disco ja muut genren kuuluisat edustajat ovat minulle kaikki samaa keskinkertaista joka nurkasta pursuavaa huttua. Myönnän kuitenkin, että itselläni on yksi alternative rock -levy. Se ei ole kuitenkaan yhdenkään supersuositun genren edustajan levy vaan Italialaisen alternative rock yhtyeen, Afterhourisn, uusin teos. Saattaa ihmetyttää miksi omistan tämän, mutta selitys on yksinkertainen. Äitini sattui olemaan Italiassa ja päätti ostaa minulle levyn tuliaiseksi. Hän kertoi kaupassa haluavansa Italian parasta metallia ja myyjä suositteli hänelle tätä. Krhm... tämä vaan ei satu olemaan metallia, eikä Italian parasta. Mutta kuuntelen tämän levyn silti, koska haluan tietää miten nämä pastanahmijat onnistuvat tässä yleensä englanniksilauletussa genressä.

Nii-in, valitettavaahan siis on se, että kaikki, levyn nimi, levyn biisien nimet ja se kieli jolla lauletaan on italiaa. Itse en osaa kuin pari sanaa koko kieltä, joten en ymmärrä levyn saatika yhdenkään biisin nimeä. Entä kansi sitten? Punaisella taustalla on ruokailuvälineet eli lautanen ja aseet. Erikoista on vaan se, että yhden veitsen sijaan kuvassa on kuusi toistansa yhä järeämpää veistä. Tämä on ilmeisesti joku italialaisten huumorille sopiva vitsi, jota ei todennäköisesti pysty ymmärtämään ilman, että tietää mitä levyn nimi tarkoitta. Levyllä on neljästoista kappaletta, joiden keskipituus on kolme minuuttia. Sopivan lyhyitä siis genrelle. Kitarat alkavat soittamaan puuduttavia rock-sointujaan, jotka eivät ole juurikaan mitään. Basso soittaa samaa helppoa pomppukomppia ja rumpujen läimintä ei ole yhtään onnistuneempaa. Kuitenkin ennekuin tämä kiduttavan tylsä soitanta alkaa, laulaja päättä esittää minulle kuinka paska on. Vaikka hän laulaisi engalnniksi, olisi se yhtä kauhistuttavan huonoa ja sekavalta sököitykseltä kuullostava italia vaan pahentaa koko asiaa. Positiivistä on se, että kappaleet erottuvat toisistaan, mutta valitettavasti ne vaan sattuvat olemaan paskoja. Pauhataan eteenpäin lainkaan kunnon särmää, järkeä tai edes mitään musikaalisuuden osoitusta. Sex Pistolsin paskimmat biisitkin ovat kaksisataa kertaa taiteellisempia kuin tämä. Urgh, vasta puolet tästä innottomasta roskasta kulunut, mutta tekisi jo mieli lopettaa kokonaan. Päätän kuitenkin kestää tämän ja kuunnella loppuun. Onhan sentään paskempaakin musiikkia kuultu, sillä tässä sentään on kitaroilla paikoittelen onnistunneita riffiejä. Hetkeksi pääsin jo levyyn sisään, eikä musiikki menyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta se meni ohi kun uusi paska biisi alkoi soida. Huh, enää yksi kappale. Se oli huono, mutta nyt se on ohi. Jee.

Tämä levy ei paranna yhtään koko kuvaani tästä genrestä, pikemminkin huonontaa. Voin helposti käsittää miten massaitaliinot voivat pitää tästä teoksesta, mutten usko että kovin monta pohjoismaista kuuntelijaa on ajateltu tätä levyä tehdessä. Pari rauhallista biisiä löytyy, mutta ne ovat lopulta levyn paskimmat vedot, sillä muitten soittimien avulla saadut melodiat ovat kovin kökkäisiä. Huoh. Muutaman sekunttien ajan levy onnistui kiinnittämään huomion, mutta sitten tämä ote särkyi ja mieli alkoi taas kärsiä. Musiikilla ei ole juurikaan sielua, se vaan on eteenpäinmenevää uudestaan soittoa ilman sydäntä. Sen voi sentään laskea positiiviseksi, ettei kappaleet ole niin toistensakaltaisia, että ne sulasivat yhteiseksi pullamössöksi, vaan ne erottuvat toisistaan. Olisi voinut edes yhden taiteellisen biisin yrittää tehdä, mutta kun ei se vaan onnistu typeriltä italiinorokkareilta. Italiasta tulee hyvää metallia, miksi sama ei voinut päteä alternative rockin suhteen? Albumi kuullostaa siltä, että se olisi tarkoituksella tehty italialais-kaupalliseksi varhaistenien fanittamaksi teokseksi. Jos pitää mainita jotain, joka ei ole "true", saattaa hyvinkin tulla mieleen tämä. En oikein keksi mitään positiivista syytä ostaa tämä levy, paitsi jos osaat italiaa ja pidät paljon alternative rockista. Silloinkin kannattaa harkita kaksi kertaa, etteikö vaikka Coldplayn kaltainen suosuitumpi genren edustaja kiinnosta. Itselleni riittä nyt, mutta olo on vieläkin tyhjä levyn jälkeen. En jaksa heti aloittaa agressiivisen metallin kuuntelua, joten kuuntelen kaksi alternative rock kappaletta, jotka mielestäni menettelevät: musen Knights of Cydonia ja Litin Something to Someone.

Lyhyesti: Hohhoijaa, pitää tähän jotain keksiä. No koska nämä höntit kälätykseni tässä ovat niin pitkät voin tiivistää koko levyn yhteen sanaan: "paskaa".

30/100

Manowar - The Triumph of Steel

Julkaistu: 1992
Tyylilaji: Heavy Metal, Power Metal
Kesto: 69.25
Julkaisija: Atlantic
Formaatti: CD




Kappaleet:
1. Achilles, Agony and Ecstasy in Eight Parts – 28.38
*Prelude
*I. Hector Storms The Wall
*II. The Death of Patroclus
*III. Funeral March
*IV. Armor Of The Gods
*V. Hector's Final Hour
*VI. Death Hector's Reward
* VII. The Desecration of Hector's Body
- Part 1
-Part 2
*VIII. The Glory of Achilles
2. Metal Warriors – 3.54
3. Ride The Dragon – 4.33
4. Spirit Horse of the Cherokee – 6.02
5. Burning – 5.10
6. The Power of Thy Sword – 7.51
7. The Demon's Whip – 7.50
8. Master of the Wind – 5.27
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Sota on yleinen aihe metallin saralla ja muutenkin musiikissa. Yleensä joko lauletaan nykyajan taisteluista, kuten Toisesta Maailmansodasta, fantasiasodista örkkejä vastaan tai vanhoista, jopa antiikkisista taistoista, joissa miekat heiluvat ja keihäät lentävät lävistäen soturien kilvet. Vanhojen tasitelujen suhteen suuri osa lauluista on folk metalli -bändien kertomuksia viikinkien sotaisasta elämästä, mutta poikkeuksia toki löytyy. Kuuluisimpia vanhoista, mutta myös välillä nykyaikaisista taisteluista laulava Amerikkalainen Heavy/Power-metal bändi, Manowar. Vaikka Manowarillakin laulujen aiheena esiintyy viikingit, ovat kuitenkin keskiajan ritarimätöt hieman yleisempiä. Taisteluissa myös usein kerrotaan sotureiden veljeydestä toistensa kanssa ja luottamuksesta aseisiinsa. Totta kai nopeatempoisen ja agressiivisen sotateeman lisäksi löytyy hilipatihippaa-juomalauluja. Alussa manowarin musiikki ei ollut niin nopeaa, mutta vuonna 1987 ilmestyneessä albumissa, Fighting the Worldissa, Manowar löysi viimeinkin sen pysyväksi jääneen tyylin. Seuraava albumi, vuoden 1988 Kings of metal, jatkoi Fighting the worldia vieden bändiä yhä musikaallisesti kehittynneemmäksi. Nopeat, Power-metalmaiset kappaleet veivät albumia eteenpäin, pysähtyen aina välissä olevaan rauhalliseen kappaleseen. Seuraavaksi oli Manowarin tehtävä yhä oman tyylistä, mutta silti vieläkin parempaa ja kehittyneempää musiikkia. Ongelmana oli myös se, että bändin todella tunnettu ja hyvä kitaristi Ross The Boss erosi Kings of metalin jälkeen yhtyestä. Hänen tilalleen Manowar otti tuurajaksi David Shanklen, keskinkertaisen kitaristin, joka toimikin yhtyeessä vain yhden albumin ajan. Neljä vuotta manowar näki vaivaa seuraavan albuminsa eteen. Näin syntyi The Triumph of Steel.

Kansi on sitä tuttua Manowaria: sixpack-soturi seisoo pitäen käsissään kahta metallista asetta. Nyt saamme nähdä, mihin Manowar käytti paljon aikaa. Heti ensimmäiseksi nimittäin silmiin osuu kummastuttava aloitusbiisi: Achilles, Agony and Estacy in Eight Parts. Kyseessä on siis Kreikan taruista tutun heeroksen, Akilleuksen elämästä ja seikkailuista aina elämän alkuvaiheista kuolemaansa Troijan sodassa. Biisi on jaettu yhdeksään osaan: alkumelodiaan ja kahdeksaan tarinaosuuteen. Seitsemäs osa, The Desecration of Hector's Body, on lisäksi jaettu vielä kahteen osaan. Näin syntyy Manowarin kaikkien aikojen pisin kappale, jolla on yhteispituutta kunnioitettavat kaksikymmentäkahdeksan minuuttia ja kolmekymmentäkahdeksan sekunttia. Kyseessäon varsin kunnioitteva teos. Biisin ymmärtää parhaiten kokonaisena tarinana, mutta osat pystyy myös ajattelemaan yksittäisinä kappaleina. Biisi on sitä kahdesta edellisestä levystä tuttua meininkiä, tosin paikoitellen ehkä hieman monimutkaisempaa. Biisi jyrää eteenpäin ja vihdoin tämä massiivinen teos loppui. Oli kyllä aikamoinen veto Manowarilta. Seuraava biisi on samaa tuttua metallia ja veljeyttä ylistävää manowaria, että oikein hymy tulee huulille. Ah, kunpa tätä jatkuisi. Kolmas kappale, Ride the Dragon, alkaa korviasärkevän oudon örinän jälkeen Manowarmaisella riffillä, joka viekin kappaletta loppuun asti. Hyvä biisi, mutta melko yksinkertainen. Ei siis Manowarilla usein esiintyvästi positiivisesti yksinkertainen, vaan pikemminkin turhan simppeli ja keskinkertainen veto. Spirit horse of the Cherokee on taas hieman erilainen veto Manowarilta. Intiaaneista kertova laulu on hyvä, muttei sekään vedä vertoja levyn aloitukselle vaan jää hieman unohduksiin. Ei, levyn pienoinen alamäki ei saa jatkua enempää. Mutta sitten tulee vielä Burning, joka on parempi kuin kaksi edellistä biisiä, muttei siltikään sitä, mitä vielä kaivattaisiin. Pienoisesta alamäestä huolimatta Manowar on Manowar ja soturillisen hyvä.

Kuudes kappale, Power of Thy Sword alkaa miekkojen kalinalla toisia vasten. Tätä jatkuu vähän aikaa, kunnes yhtäkkiä alkaa eteenpäin mättävällä riffillä. Korvat heristyvät, sillä levy heräsi taas. Melkein kahdeksanminuuttisen biisin keskivaiheilla on Manowarille tuttuuntapaan rauhallisempi kohta, jonka jälkeen alkaa vimeiset mätöt. Olkoon biisin keskellä "tylsempi" kohta tai ei, on Power of Thy swrod silti helvetin hyvä biisi. Supereeppisellä lopullaan biisi kohoaa bändin parhaimmistoon. Sanoitukset kertovat sotureista, jotka tasitelevat sodanjumalien määräämää häviön kohtaloa vastaan. Varsinkin lausahdus "This is my blade, this is my hate, born to die with metal and laught at my fate!" On jäänyt ikuisesti mielenisyövereihin. Tunnelma kohosi kattoon. The Demon's whip alkaa puheella ja sen jälkeen tuleva hidas, mutat raskas riffi vie biisin melkein loppuun asti. Vasta lopussa alkaa todella nopea mättö joka lopettaakin kappaleen. The Demon's whip on alun tylsyydestä huolimatta todella hyvä biisi, vaikkei Power of Thy Swordin tasolle enää ylläkkään. Levyn lopettaa vielä Manowarin yksi parhaita rauhallisia kappaleita, Master of the Wind. Hyvä lopetus, sillä rauhalliseen biisin loppuva levy jättää yleensä paremman maun. Keskivaiheella ollut "tylsempi" kymmenen minuuttia ehkä huonotaa albumia hieman, mutta kyseessä on silti loistoteos. Manowar näytti, että he pystyvät samaan vanhaan ilman huippukitaristi Ross the Bossiakin. David Shankle hoiti osuutensa ihan hyvin, eikä valittamista löydy. Ääni on muutenkin yleisesti vieläkin hiotumpaa kuin Kings Of Metalilla, ja musiikkikin on entistä kehittyneempää. Melkein konseptialbumia vastaava aloituskappale oli uskalias veto, mutta se onnistui. Vaikka kuinka monta tuhatta vihollista marssisi Manowaria päin, on selvä totuus, ettei mikään pystyisi kaatamaan tätä joukkoa. Jos olet sydämessäsi metalliveljemme, osta tämä levy, sillä siinä on aitoa soturimetallia juuri sinulle.

Lyhyesti: Ross The Bossin eroaminen ei kukistanut mahtavaa Manowaria, vaan yhden uuden väliaikaisen soturin avulla saatiin uusi vanhaa tasoa oleva eeppisyyteen yltävä metallilevy.

91/100

Turisas - The Varangian Way

Julkaistu: 2007
Genre: Folk Metal
Kesto: 42.57
Levy-yhtiö: Century Media
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. To Holmgard and Beyond - 5:17
2. A Portage to the Unknown - 4:50
3. Cursed Be Iron - 5:03
4. Fields of Gold - 4:34
5. In the Court of Jarisleif - 3:17
6. Five Hundred And One - 6:18
7. The Dnieper Rapids - 5:20
8. Miklagard Overture - 8:18
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suurinosa nykymusiikin kuuntelijoista on jo sattunut jo unohtamaan vanhat kunnon kansanlaulut ja perinnemusiikit. Yllättävän moni suomalainenkaan ei jaksa muistaa minkälaista oli kauan sitten Suomessa soitettu perinnemusiikki. Toki folk-musiikkilla on ollut omia kannattajian varsinkin Briteissä , mutta muaanmuassa duetto Simon & Garfunkel saavutti muuallakin suurta suosiota. Kyseisen yhtyeen teokset ovat kuitenkin aivan kaukana fennoscandinavialaisesta perinnemusiikista. Vuosien varrella ovat erilaiset bändit yhdistelleet oman kotimaansa kansansäveliä musikkiinsa, mutta varsinaiseksi omaksi genrekseen folk-metal kehittyi vasta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Ei varmaan tarvitse mainita, että Suomi pääsi muiden Scandinavian maiden mukana nopeasti genreen mukaan. Yksi aikaisempia Suomen edustajia oli Turisas. Varsinkin Keski-Euroopassa bändi nousi heti suosioon jo ensimmäisen albuminsa, Battle Metallin, avulla. Tällä albumilla erottui jo selvästi Turisaksen muista folk metal -bändeistä eroava tyyli. Vaikka bändi kutsuukin itseään "battle metalliksi", ei folk-metal siltikään ole väärä termi bändin suhteen. Syntetisaattorin avulla saatin musiikista mahtipontista ja tätä vielä lisättiin useinesiintyvän taustalaulun avulla. Toisin kuin monet folk-metal yhtyeet, Turisas ei käyttänyt laulussaan örinään, vaan kaikki perusttui puhdasääniseen vokalisointiin ja jo edellämainittuun taustalauluun. Monien suomalaisten folk metal -bändien tavoin Turisas lauloi pääasiassa englanniksi, mutta käytti myös välillä suomea. Kolme vuotta Battle Metallin jälkeen, 2007, ilmestyi Turisaksen toinen levy, The Varangian Way.

Olen pahoillani, mutta minun on taas pakko kommentoida albumin kantta. Suhteellisen simppeli purjehtivaa viikinkilaivaa esittävä kansi on yllättävän komea. Se käyttää osavasti vain kolmea väriä, punaisat keltaista ja mustaa sekä tietenkin näiden vivahteita ja saa aikaan sangen tyylikkään kokonaisuuden. Mutta, siirrytäänpä itse levyyn. Aloitusraitana toimiva To Holmgard and Beyond alkaa mahtipontisesti. Tiedän, että olen taas astunut suomalaisen muinaisjumalan Turisaan ja siihen uskoneiden viikinkien maailmaan: Turisaksen uuden levyn aloitusraidan alku lupaa samaa kuin Battle Metal. Selviää, että kyseinen aloitusraita on varsin mukiava kappale ja Nygörg laulaa puhtaasti kappaleen kunniakkaasti. Tämä on Turisas, mutta silti normaali kappale on yllättävä aloitus tälle levylle, eikä se ole yhtä houkuttava kuin Battle Metallin aloittanut Victoriae & Triumphi Dominus. A Portage to the unknown jatkaa samaa rataa ja on varsin hyvä biisi sekin, vaikka ei vedä kuitenkaan aivan vertoja aloitusraidalle. Hieman hämärä biisi kuitenkin jatkaa kunniakkaasti levyn teemaa. Cursed to Be Iron jatkaa yhäkin samaa rataa, mutta on kuitenkin tähän asti heikoin kappale. Levyn biisit menevät vielä alempaan suuntaan Fields of Goldilla, joka on keskitason biisi, jota ei jaksa kovin montaa kertaa oikeastaan kuunnella vaan se painuu unhoon. Mutta onko tämä sittenkänäse Turisas, jonka Battle Metal teki minulle tutuksi. Ei sillä, etteikö biiseistä löytyisi eeppisyyttä, mutta Battle metallista tutut mahtipontiset syntikalla tehdyt introt puuttuvat, ja jättävät edellistä albumia laihemman jälkimaun. Mahtipontisuus oli Battle Metallin parhaita puolia, enkä usko, että kaksi samankaltaista olisi tässä tapauksessa olleet kovin huono vaihtoehto.

Onneksi jo levyn alussa alkanut biisien alamäki korjaantuu seuraavan kappaleen kohdalta. In the Court of Jarisleif ei ole sekään mahtipontisella tavalla battle Metalmainen, mutta siitä löytyy uutta Folkkista yritystä. Biisiin on yhdistelty Varangian Wayn aiempaa temaa ja itämaisen tuntuista perinnemusiikkia. Tuloksena on sangen hilpeä biisi ja iloinen biisi, johon on helppo päästä mukaan. Biisissä saa oikeasti sellaisen käsityksen, että olisi keskellä itämaisia basaareja. Kuudes kappale, Five Hundred and One, alkaa epäselvien äänien jälkeen tulevalal pianonsoitolla, joka on levyn eeppisin alku tähän asti. Komeasti menevä biisi soi loppuun kunnialla ja lopettaa alun kaltaisesti eeppisesti. Vihdoin, siis viimeinkin alkoi levy löytää itseään. Keskikeventätä In the Court of Jarisleif ja eeppisesti toimiva Five Hundred and One palautti The Varangian Wayn takaisin jalloilleen ja tuo lisää toivoa albumille. The Dnieper rapids lupaa alulta hyvää ja jatkaa toivottavasti viimeisen kahden biisin tuomaa tahtia. Valitettavasti biisi on vain kahden ensimmäisen kappaleen tasoa, eli ei siis huono, muttei levyn parhaimmistoakaan. Vuorossa on vielä levyn lopetusraita, Miklagard Overture, joka on kahdeksan ja puoliminuuttinen lopetus, ja toivottavasti onnistunut. Ja tässä biisissä vihdoinkin on sitä Battle Metallissa esiintynyttä mahtipontisuutta, tosin ei yhtä paljon kun kyseisellä levyllä, mutta silti enemmän kuin aiemmin The Varngian Wayllä on ollut. Varsinkin kertosäe on sitä perinteistä Turisasta. Biisiin on helppo päästä sisään ja se on kieltämättä yksi levyn parhaita. The Varangian Way siis lopetti hyvin heikomman ensimmäisen puolen jälkeen. Mutta onneksi satuin tuhlaamaan euron enemmän, ja ostamaan albumista Director's Cut -editionin, jolloin levy ei lopukkaan vielä. Parin minuutin hiljaisuuden jälkeen tulee yllättävä veto Turisakselta, nimittäin coveri vanhasta, monille tutusta diskokappaleesta, Rasputinista. Tämä bisiihän on jopa suomeksi coveerattu monta kertaa, mutta ei voi mutta sanoa kuin että Turisas onnistuu tässä kaikista parhaiten. Nopeatemoiseksi ja folkkimaisemmaksi muuttunutta Turisaksen Rasputinia voi sanoa yhdeksi tämän vuosituhannen parhaimmaksi coveriksi, niin nerokas se on. Lopuksi tulee vielä Holmgard and Beyondin single-versio, joka on vaan lyhyempi versio alkuperäisestä biisistä.

The Varangian Way on ostamisen arvoinen albumi, mutta suosittelen silti Battle Metallia aloitukseksi. Valitettavaa vaan on se, että Battle metal on jälkimmäistä albumia paljon harvinaisempi nykyään. The Varangian Way vie Turisasta hieman erilaiseen suntaan, eikä se mielestäni oli "Another Chapter of Battle metaL", kuten sitä mainostetaan, sillä siitä puuttu mahtitempoisuus. Tämä arvosana tulee levyn normaaliversiolle, joskin Director's cut nostaisi pisteitä parilla.

Lyhyesti: Hyvä Folk metal levy, joka vie bändiä hieman erilaiseen, vähemmän mahtipontiseen suuntaan.

84/100

Rainbow: Gourmet Suklaa -jäätelö

Valmistaja: Rainbow
Määrä: 0,9 litraa
Valmistusmaa: Belgia

Ravintosisältö/100 g:
Energiaa: 970 kJ/230 kcal
Proteiinia: 3,6 g
Hiilihydraattia: 32 g
josta sokereita: 27 g
Rasvaa: 13 g
josta tyydyttynyttä: 6,2 g
Ravintokuitua: 1,5 g
Natriumia: 0,06 g
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mmm... suklaata. Mikä olisikaan parempaa kuin tuo ihana ruskea kulta? Suklaa maistuu missä ja milloin vaan. Mutta mikä on se toinen herkku, jota syödään jälkiruuaksi kotona tai kuumana kesäpäivänä rauhallisesti? Totta kai kyseessä on melkein kaikkien rakastama jäätelö. Nyt meillä on siis kaksi suurta herkkua: suklaa ja jäätelö. Ja totta kai kun nämä yhdistetään, saadaan aikaan kaikista suurin herkku, eli suklaajäätelö. Mmm.. mikä olisikaan parempaa? Perjantaisin käymme yleensä aina koko perheen kanssa kaupassa ja mukaan tarttuu viikonlopun pakettijäätelöt pakastimeen. Muistan kun pari vuotta sitten makuaistini kehittyi parempaan suuntaan ja siirryin pakettijäätelöihin hylkäämällä jäätelöautosta ostetut puikkojäätelöt. Yksi ensimmäisiä itse päättämiäni pakettijäätelöitä oli Carte D'orin Triple Chokolate, josta kehittyikin melko pian lempijäätelö. Sen jälkeen olen vuosien varrella maistanut ainakin kolmea kopiota tästä klassikosta, joista parhaimpana mainittakoon Pirkan onnistunut halpisversio, mutta yksikään ei loppujen lopuksi ole ollut Carte D'orin "alkuepräistä" parempi. Nyt kuitenkin silmiini osui uusi tulokas samassa lajissa, nimittäin Rainbowin "Gourmet Suklaa".

Rainbowin gourmet suklaajäätelö on ensimmäinen triple chokolaten kopio, jonka nimessä ei varsinaisesti ilmaista, että pakkauksessa on kolmea eri suklaajäätelöä. Se saattaa johtuakkin siitä, että tummasuklaajäätelöä ei ole nimeksikään, mutta huomasinkin, ettei missään edes väitetä, että koko jutussa olisi lainkaan tummasuklaajäätelöä. Perinteiseen tapaan on tämänkin jäätelön päällä hieman suklaalastuja. Otan noin 350 grammaa tätä tulokasta jäätelökulhooni ja maistelu voi alkaa. Ensimmäinen haukkaisu ei tietenkään sano mitään, totean vain, että kyseessä on taas yksi suklaajäätelö. Suklaanhimoni vaan sattuu olemaan niin suuri, että tämä kyllä tulee maittamaan.. Otin aika reippaastijäätelöä päältä, joten annoksessani on paljon suklaalastuja. Muuten paras kopio, Pirkan kolmensuklaanjäätelö, mokasi totaallisesti suklaalastuissa, jotka maistuivat totaalisen tylsäsltä. Rainbowkaan ei ole kovin suurta edistysaskelta ottanut näiden suhteen, mutta suklaalastut sentään maistuvat vähän enemmän kuin Pirkan jäätelössä olevat. Pakkaus sanoo, että koko jutussa on 19% suklaakastiketta. Ja hitot. Suklaakastike on makean keskinkertaista, mutta sitä ei todellakaan ole yhtä paljoa kuin Pirkassa. Carte D'orin triple chokolatessa ei edes ollut alunperin suklaakastiketta, mutta se ei sitä tarvitsekkaan, toisinkuin muuten nopeati kyllästyttävät kopiot. Rainbowin omassa valkosuklaa on aika onnitunutta. Nam nam, maittaa kyllä minulle, mutta sitäkin on aivan liian vähän. Leijonaosa koko jäätelöstä on maitosuklaajätskiä, joka ei valitettvasti ole niin onnistunut. Kolmeneljäsosaa olen syönyt jäätelöstä, ja en tarvitsisi periaatteessa enempää. Päätän kuitenkin totta kai syödä annoksen loppuun. Enää ei oikein maistu muu kuin normaali suklaa, johon alan olla tämän annoksen osalta olla yhtä kyllästynyt kuin Maraboun maitosuklaaseen. Suklaakastikekkaan ei sulaneena olen sen parempaa, ja valkosuklaa tuntuu maistuvan aivan samalta kuin normaali suklaa. Annos loppui, eikä suuhun jäänyt kunnon jälkimakua. Annos on ohi, ja se siitä.Puraisen vielä viimeisen kulhon ulkopuolelta löytyneen suklaapalan. Ei se ollutkaan niin hyvä kokemus.

Rainbowin gourmet suklaa -jäätelö ei ollutkaan niin hyvä. Se ei himota normaalin suklaajäätelön tavoin, vaan yhden annoksen jälkeen ei tee oikeastaan enää yhtää mieli. Aika keskitason kopio sanoisin. Ei pahaa, muttei tosiaan mitään super herkkuakaan. "Gourmetin" voisi pyyhkäistä pois nimestä, sillä sitä jäätelö ei ole. Pirkan versio vie helposti tämän teoksen, Carte D'orin herkusta puhumattakaan. Rainbowin versio ei ole paskaa, mutta parempaa suklaajäätelöäkin saat ja halvemalla.

Arvosana: Keskinkertainen

Opeth - Still Life

Julkaistu: 18.10.1999
Genre: Progressiivinen metalli, Death Metal
Kesto: 62.31
Levy-yhtiö: Peaceville Records
Formaatti: CD




Kappaleet:
1. The Moor - 11:28
2. Godhead's Lament - 9:47
3. Benighted - 5:01
4. Moonlapse Vertigo - 9:00
5. Face of Melinda" - 7:59
6. Serenity Painted Death - 9:14
7. White Cluster - 10:02
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yleinen fakta on se, että ei ole maata, josta parhaat metalliyhtyeet tulevat, vaan ympäri maapalloa on siroiteltu loistavia bändejä. Jos monille esittää tuon kysymyksen "Mistä maasta tulee lempi metallibändisi?", tulee vastaukseksi yleensä Suomi, Yhdysvallat, Englanti ja Saksa. Niin, itseäni ihmetyttää, missäs se Ruotsi on monien mielipiteessä. Ruotsalaiset metallibändit eivät ehkä välttämättä vain ole suurimman massan suosiossa, luukunottamatta monien nuorien rakastamaa In Flamesia, jonka kuitenkin valitettavan moni luulee olevan brittiläinen. Noh, itse kuitenkin pystyn mainitsemaan useita loistavia bändejä Ruotsista ja pidän sitä yhtenä kovimpina metallimaina. Ja tuskin enää tarvitsee mainita, että Opeth on yksi parhaita bändejä joka tästä Scandinaavisesta valtiosta tulee. Opeth on monilta hämäräksi jäänyt, mutta silti yllättävän suosittu bändi. Tällä vuonna 1990 perustetulla bändillä kesti perustamisesta ensimäisen levyn ilmestymiseen jopa viisi vuotta ja sen jälkeen kaksi seuraavaa albumia ilmestyivät parin vuoden välein toisiinsa. Bändi pääsi kuuluisien metal bändien lämmittelijäksi näiden kolmen albumin, Orchidin, Morningrisen sekä My arms, your hearsen avulla. Bändin genrekin tuli selvääkin selvemmäksi, mutta yhtye ei siltikään tahtonut liian hyvin menestyä, vaikka omasikin oman kannattajakuntansa. Neljäs albumi, Still Life, ei ollut vielä kunnon läpimurto, mutta herätti kiinnostuksen jo laajemassa ihmiskannassa ja toi Opethin selvästi ihmisten tietoon. Still Life on kolmea ensimmäistä teosta arvostetumpi ja muutenkin yksi tunnetuimpia Opethin albumeita. Mutta olenko minä, iso paha nettikriitikko, kuinka hyvää mieltä tästä albumista?

Kuten monissa toisissa levyarvosteluissani, on nytkin pakko heti ensiksi kommentoida kantta. Opethillahan esiintyy yleensä tunnelmallisia levynkansia, mutta tämä on kyllä todella hieno, ja jopa Morningriseä onnituneempi. Kuten edellinen My Arms, Your Hearse, on Still Life myös konseptialbumi. Ja vielä sellainen, jossa on ihan kiinnostava tarina, kun vertaa vaikka moniin fantasiapelleilykonseptialbumeihin, joissa tarina on "The allmighty warrior of ice used his holy sword and killed the dragon of Ismael, but ne evil trolls cast a fire spell that burneeeeeed the treasure":n tasoista (okei, okei, pysyn aiheessa). Tarina kertoo miehestä, joka on ajat sitten karkoitettu pois kotikylästään, mutta palaa takaisin, sillä hän haluaa tavata henkilön, jota rakasti kun vielä asui kylässä. Naisen, jota hän rakasti, nimi on Melinda. Kun Mies saapuu kotikyläänsä, hän kokee yllätyksen, sillä nainen onkin nykyään jumalalle uskollinen nunna. Miehen onneksi Melinda kuitenkin rakastaa tätä vieläkin todella paljon. Mies ehdottaa Melindalle, että he tapaisivat jonain yönä kylän ulkopuolella, jotta he saisivat olla rauhassa. Melinda vastustelee kyllä aluksi, mutta suostuu sitten, sillä rakastaa miestä niin paljon. Tapaaminen toteutuu ja rakastava pari saa vietettyä unohtumattoman yön. Kun aamu jo sarastaa, saavat kylän asukkaat Melindan kiinni tästä synnistä ja kylän johtajisto tappaa hänet. Mies on aivan raivonpartaalla ja kostaa kyläläisille tappamalla näitä. Mies ei kuitenkaan loppujen lopuksi mahda mitään ylivoimalle, vaan hänet saadaan kiinni ja lopulta hirtetään. Itsestäni tarina on vaan onnistunut ja sovitukset ovat tehty niin onnistuneesti, että kaikki täsmää.

Bändin kokoonpano ei ole kauhean merkittävästi muuttunut, ainoastaan basisti Martin Mendez on tullut yhtyeseen, joka myös tarkoittaa sitä, ettei bändin ehkäpä keulahamo, Mikael Åkerfeltd, joudu hoitamaan muuta kuin laulun ja toisen kitaran. Genrellisesti Opeth ei ole myöskään hirveän paljoa muuttunut. Opethan tunnetaan siitä, ettei se ole suoraviivaisesti death-metallia, vaan pikemminkin äärimmäisen progressiivista metallia, josta löytyy death-metal piirteitä, lähinnä raskaudensa puolesta. Bändille on myös olennaista se, että monet tykkää kutsua sitä non-metalliksi johtuen siitä, että musiikkkiin on yhditelty paljon ei-metalli -soundeja, kuten jazzia, ambienttia ja bluesia. Tämä piirre tukee Opethin progreesiivisuutta ja tekee bändistä vielä monin verroin kiinnostavamman. Nämä piirteet vielä erottuvat ehkä edellisiäkin albumeita selvemmin Still Lifellä. Vaihtelun huomaa helposti. Välillä Still Lifen musiikki on suoraan agressiivisen raskasta hitaahkoa mättämistä, jossa Åkerfeldtin todella loistava örinä tekee kunniaa. Åkerfeldt sattuu olemaankin yksi lajinsa parhaimpia örisijöitä. Sitten levyllä tulee yhtäkkiä rauhallista ja monesti todella jazz-vaikutteista musiikkia, jonka lauluosuuksia Åkerfeldt ei myöskään hoida huonosti. Hän sattuu nimittäin olemaan myös todella loistava laulamaan puhtaalla äänellä. Opeth on tunnettu pitkistä kappaleista, ja tätä teemaa on myös Still Lifellä. Yli tunnin pituinen albumi koostuu vain seitsemästä biisistä, joista pisin on yksitoista ja puoliminuttinen. Yleensä Opethin albumeilta löytyy yksi lyhyempi biisi, joka on tällä kertaa levyn ainoa kokonaan akustinen biisi, todella selvästi jazz-henkinen Benighted. Olen melko varma, että biisin soolosta pitää melko moni Jazzin ystävä. Levy on kaikkineen positiivisineen asioineen todella onnistunut. Periaatteessa levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä. Aloitusraita, The Moor, on hitaasti etenevä, suhteellisen raskas, paikoitellen rauhallisia osuuksia omaava ja todella progreessivinen loistoteos jo yksitäisenä. Samaa rataa jatkava Godhead's lament ei ole yhtään huonompi. Kolmantena tulee jo aiemmin mainittu viisi minuuttia kestävä Benighted, josta jatkuu suoraan levyn vähinten äärimmäisen loistava Moonlapse vertigo, jok on kuitenkin sekin muistettava teos. Face of melinda alkaa akustisesti ja rauhallisesti, mutta keskivaiheilla alkaa raskaan progressiivinen riffi joka vie biisin loppuun asti. Yksittelen ehkä kaikista parhaiten toimiva biisi on kuudes kappale, Serenity Painted Death, jossa Åkerfeldtin örinä menee kyllä loistavuudellaan melkein yli ymmärryksen. Vielä viimeisenä albumin lopettaa levyn loistavaa rataa jatkava White Cluster. Levy hiljenee ja tarina on saatu päätökseen...

Kokonaisuutena Still Life on parhautta, mutta mikään ei estä kuuntelemasta kappaleita yksittellen. Parhaiten albumi vaan tuo esiin loistonsa silloin, kun keskität itsesi kokonaan siihen ja pysyt tarinan mukana alusta loppuun asti. Tällöin viimeistään huomaa albumin parhauden. Itselleni Still Life on vieläkin se rakkain Opethin albumi. Se voittaa jopa loistavan yhtyeen läpimurron tehneen vuonna 2001 ilmestyneen Blackwater Parkin. Yhä Elossa on muutenkin yksi maailman onnituneita albumeita ei kokonaisuutena. Vaikka kuinka lausetta inhoan, on minun jostain syystä sanottava se: Jos Still Lifeä tai Opethia ei olisi olemassa, se olisi pakko keksiä. Jos Koko genre kiinnostaa tippaakaan, mene heti lempi nettikaupapasi tai pistäydy lähilevyshoppiin. Vaikkei Still Life ole aivan täydellinen, kovin moni muu albumi ei ole päässyt yhtä lähelle sitä.

Lyhyesti: Loistava progressiivisen metallin ehkä paras teos. Nautitaan joko kokonaisena tai yksittelen.

98/100

Winter Gold

Alusta: Super Nintendo Entertaiment System
Genre: Urheilupeli
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Julkaistu: 1996
Pelimuoto: 1-2 pelaajaa
Ikäraja: 3+

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Urheilupelit. Niitä tuppaa kokoajan markkinoille nopeammin kuin tahdissa ehtii pysyä, ja eivät kaikki menesty liiankaan hyvin. Niiden valmistaminen on kuitenkin todella helppoa ja halpaa. Suosituimpia urheilupelejä ovat yhteen lajiin keskittyvät pelit, joita pukkaa joka vuosi ainakin kolme, tietenkin eri tekijöiltä, ja niillä on omat kannatajansa. Myös esimerkiksi Olympialaisten kunniaksi tulee urheilupelejä, joissa on monia eri urheilulajeja. Nämä eivät myy niin hyvin, mutta tekevät silti voittoa. Kuitenkin suurinosa näistäkin on juuri kesäurheilupelejä, eikä talviurheilupelejä. Talviolmypialaispelit eivät nääs ole melkein koskaan menestyneet. Kovin moni meistä enemmän hard core -pelejen, eikä casualroskan, ystävistä ei välttämättä osaa mainita edes kolmea monen lajin talviurheilupeliä. Itsellänikään ei ole harmainta aavistustra, kuinka monta tällaista halvalla tehtyä roskaurheilupeliä tulee vuodessa, mutta veikkasin että ainakin puoli tusinaa, joista tasan nolla jää ihmisten muistoihin. Harpatkaamme kuitenkin 12 vuotta taaksepäin vuoteen 1996. Tuolloin kukoisti Super Nintendo Entertaiment Sytem -konsoli, jolle kehitettiin pari talviurheilupeliä. Näistä viimeisin, Winter Gold, on myös varmaan kaikista tuntemattomin ja täysin unhoon jäänyt peli. Eihän koko pelistä löydy perkule soikoon edes wikipedia-artikkelia! No kysymyksenä kuitenkin on, pärjääkö 16-bittinen nostalgia talviolympialaispelejen lajityypissä? Kuinka hyvä voi olla 12 vuotta sitten tehty urheilupeli?

Nopeaa, hidasta vai mitä ihmettä?
Tämä on piiloitettu viesti joka hyökkää alitajuusi: I want you for U.S. -army!
Peli menee konsolin sisään ja alkuvideo alkaa. Ruudussa vilisee nopeasti kirjaimia, joista muodustuu sanoja ja palikkamaisia hahmoja urheilee yksivärisinä, Kaiken lisäksi taustalla soi alkeellinen teknojumputus. Alkustarttivideo on ihmeen nopea ja se välähtää ohi silmien rauhoittuen vain hetkeksi välillä. Tämä hämmästyttää ja saa pään sekaisin. Mutta tämä on kai vain Nintendon tapa luoda urheilullisen tunteen, että pelaaminen tuntuisi vauhdikkaammalta. Kun alkuvalikko tulee ruutuun, aiheutuu pikainen "Mitä helvettiä" -ilmiö. Alkuvalikon taustalla on pahasti kulmikas omituisesti tanssiva nainen. Tanssi on omituista ja saakutin hermostuttavaa. Kun sitä katso pitempään se tuntuu vieläkin oudommalta. Taustalla soi vielä transsiinpistääv musiikki. Tälle en ole ikinä keksinyt mitään, siis yhtään mitään selitystä, että miksi helvetissä talviurheilu pelissä pitää olla tällainen. Yrittääkö Nintendo kenties lähettää alitajuisia viestejä? Valikossa on neljä vaihtoehtoa: practice, compete, cirkuit ja options. Practice on yksinkertaisesti sitä, mitä se tarkoittaakin, eli harjoittelua. Tässä pelimuodossa voit sii harjoitella pelin sisältämiä urheilulajeja. On myös hyvä, että Practicessa ei tuloksesi säily henkilökohtaisiin ennätyksiin ja maailmanennätyksiin. Competessa voit kisailla kavereidesi kanssa omilla urheilijoillasi, ja tässä säilyy ennätykset. Cirkuit taasen on oikeat Olympailaiskisat, joissa on mukana myös tietokonevastuksia. Competessa ja cirkuitissa voit tietenkin valita, missä lajeissa kamppailet kavereidesi ja tietokone vihollisten kanssa. Optionsisseissa luonnollisesti voit vaihtaa sekä pelin, että urheilijoiden asetuksia.

Monta lajia surkeiden ihmispelaajien mokaamisia varten


Pelissä on kuusi urheilulajia, laskettelu, lumilautailu, freestyle "temppumäkihyppy", normaali mäkihyppy sekä yhden- ja usean henkilön kelkkailut. Laskettelu lumoaa heti ensi kerralla. Idea on yksin kertainen, olet kokoajan vauhdissa ja lasket mutkittelevaa rataa pitkin yrittäen päästä kaikkien porttien lävitse, kunnes saavut maaliin. Laskettelija menee välillä ärsyttävän nopeasti ja törmäät välillä portteihin tai ohitat ne. Jos ohitat kolmet portiti, sinut diskataan ja tuloksesi mitätöidään. Grafiikka on vakuuttaa, sillä jo tämä laji näytää kolmiulotteiselta, tosin palikkaiselta sellaiselta, sillä onhan laskettelu takaapäin kuvattu. Kontrollit ovat tässä melko simppelit: a:sta hypää (turha), ja ristiohjaimella ohjataan vasemmalle ja oikealle. Tosin R- ja L-nappuloilla voidaan saada aikaan jyrkät kaarrokset, joilla pelastaudutaan joistain tiukoista tilanteista. Lumilautailun idea ei ole sen monimutkaisempi. Pelaaja menee half pipen sivulta toiselle automaattisesti ja sinun pitää 30 sekunnin peliajan aikana saatava mahdollisimman paljon pisteitä mitä vaikeammilla tempuilla. a:lla, b:llä, y:llä ja x:llä sekä ristiohjaimella sitten tehdään temppuja joihin pystyy. Vaikeimmat ovat todella monimutkaisia ja käytänössä mahdottomia, vaikka joku peliä pitkään rämpyttävä voikin onnistua niissä. Yksikin moka voi ratkaista, sillä jos kaadut, nousemisessa menee kriittisiä sekuntteja. Freestylessä on sama idea kuin lumilautailussa: saada paljon pisteitä. Urheilija lähtee mäkeä pitkin menemään ja viereen ilmestyy mittari, jossa pitää painaa oikeaan aikaan b:tä, jolloin hypystä tulee sitä pidempi, mitä paremman painalluksen saa. Ilmassa sitten pitää sinä lyhyenä aikana tehdä vähintään yhtä vaikeita temppuja kuin lumilautailussa ja valitettavan usein laskeutuminen epäonnistuu ja koko paska menee pieleen. Se vaan sattuu olemaan, vaikka lumilautailussa ja freestylessä on vaikea saada hyviä tuloksia, niitä jaksa pelata ja onnistumisesta todella nauttii. Mäkihypyn alku on samanlainen kuin freestylessä. Urheilija valuu mäkeä alas ja pitää osata painaa b:tä oikeaan aikaan saadakseen mahdollisimman pitkän hypyn. Ilmassa ilmestyy eteen nuolia, joiden suuntaan pitää ristiohjaimella painaa, saadakseen tyylipisteitä. Urheilija ei myöskaan itse laskeudu vaan pitää painaa hyvissä ajoin a:ta, muuten pelaaja kaatuu itsestään laskeutuessa ja menetätä roimasti pisteitä. Tuloksesi pisteet lasketaan yhteen tyyli pisteistä ja hyppysi pituudesta. Kaksi viimeistä lajia, kelkkailut, eivät juurikaan eroa toisistaan. Monen hengen kelkkaa on vaan vaikeampaa ohjata ja se menee lujempaa, kun taas yhden hengen kelkka on hitaampi, mutta helpommin kontrolloitava. Kummassakin mennään putkimaista rataa pitkin ja ohjataan sivuille ristiohjaimella. Kaartuvissa seinissä ei pidä mennä liian pitkälle, muuten koko kelkkaa lentää ympäri ja suoriin seiniin ei kannata törmätä, sillä ne hidastavat. Kelkkailu onkin koko pelin yksinkertaisin laji. Jokaista lajia voi pelata kolmnessa eri talviolympialaispaikassa: Salt Lake cityssä, albervillessä ja Lillehammerissa. Salt Lake city on perus talvimaisema paikka, albertvillessä on harmaata ja lunta pyryttää ja lillehammerin arunringonlaskuissa on keltaista ja punaista. Se, missä paikassa urheilet ei juurikaan kovin paljoa vaikuta oikeastaan tuloksiisin mutta pientä eroa huomaa. Itse voit luoda kahdeksan urheilijaa ja kilpailla niillä miten haluat. Urheilijat eivät oikeastaan eroa toisitaan, mutta jso perheessä on monta pelaajaa voitte kilpailla omista ennätyksistänne. Jokaisessa lajista näytettään kolme "maailmaennätystä" eri parasta tulosta jota pelissä on tullut. Alussa kaikki tulokset ovat tietokone pelaajien nimissä. Valitettavaa sattuu olemaan se, että cirkuitissa esiintyvät tietokonevastutajat ovat lunnottoman hyviä. Ne saavat luonnottaman hyviä tuloksia, joita on yleensä mahdotonta voittaa. Itseasiassa on vain yksi laji, jossa tietokonepelaajien voitamminen ei ole mahdotonta: mäkihyppy. Itse olen onnistunut monta kertaa voittamaan tietokoneviholliset siinä ja serkkuni jopa pää'si maailmanennätyksiin toiselle sijalle. Toki myös äärimmäisen kovalla harjoittelulla ja nolifetyksellä olisi mahdollista voittaa tietokoneviholliset laskettelussa ja lumilautailussa, mutta itselläni ei ainakaan ole kiinnostusta tähän.

Hyvä talviurheilupeli :o

Winter Goldin grafiikat ovat yhä hämmästyttävät. Olemme joskus ihmetteleet, onko pelissä joku erikoislisäsiru, joka mahdollistaa "palikka-kolmiulotteisuuden", jota pelissä esiintyy. Pelissä on yksi hieman harmittava asia., joka oudoksuttaa ja ihmetyttää, sillä se ei ole pelissä harvinaista. Kun menee lasketteluun ja ottaa lillehammerin urheilupaikaksi sen varsinkin huomaa. Laji jo ennestään vaatii paljon keskittymistä, mutta kun graffikat ovat kulmikkat ja kaikki värit ovat keltaista, oranssia tai punaista se alkaa olla liikaa. Se saa silmät tulemaan ulos päästä ja luo selvääkin selvemmin psykedeelisuutta. Ja vielä taustalla oleva alkeisteknojumputus lisää psykedelisuuden määrää. Liian paljon pelattuna mieli tosiaan menee hieman sekaisin. Ihan oikeasti. Jos peli olisi menestynyt tuolloin, en olisi ihmettellyt jos Amerikassa Nintendo oltaisiin haastettu oikeuteen jonkun kakaran mentyä sekaisin pelattuaan 4 tuntia urheilulajeja lillehammerissa putkeen. Peli on kuitenkin oikeasti ihan hyvä, kun vertaa tätä uudempiin ja ehkä jopa huonompiin talviurheilupeleihin. Omistan esimerkiksi Nintendo 64:lle kolmiuloitteisen talviolympailaispelin, jonka parissa viihdyin muutaman tunnin, kun taas Winter Goldin parissa on mennyt reippaasti yli 50 tuntia. Peli vaan sattuu olemaan Snesin pahaita urheilupelejä.

+Hyvää:
+Lajeja jaksaa pelata
+Hyvät grafiikat Snes peliksi
+Joitain uudempia täys 3D -talviurheilupelejä parempi
+Ei ihan heti kyllästytä
+Psykedeelisuus

-Huonoa
-Psykedeelisuus
-Tietokonevastustajat liian hyviä melkein jokaisessa lajissa
-Ei jaksa pelata niin paljoa, että saa tehtyä huipputemput lumilautailussa ja freestylessä
-Yksi moka voi olla liiankin kriittinen
-Mikä helvetti se kulmikas tanssiva nainen on oikein olevinaan

Lyhyesti: hyvä talviurheilupeli Snesille

79/100

Judas Priest - Screaming for Vengeance

Julkaistu: 17.7.1982
Genre: Heavy Metal
Formatti: CD
Kesto: 38.22
Levy-yhtiö: Columbia Records





1. The Hellion - o:41
2. Electric Eye - 3:39
3. Riding On The Wind - 3:07
4. Bloodstone - 3:51
5. (Take These) Chains - 3:07
6. Pain And Pleasure - 4:17
7. Screaming For Vengeance - 4:43
8. You've Got Another Thing Comin' - 5:09
9. Fever - 5:20
10. Devil's Child - 4:48
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Monille todennäköisesti Judas Priest on tuttu, ainakin nimensä puolesta. Syytä kyllä olisinkin, sillä onhan kyseessä yksi maailman menestynempiä ja tunnetuimpia heavy metal yhtyeitä. Bändiltä on tullut monenmoisia levyjä, joista parhaimmasta fanit alituisesti kiistelevät. Bändiltähän on tullut kuitenkin melko paljon albumeita, joista parasta on vaikeaa löytää, mutta on suuri osa faneja, joiden mielestä parhaat albumit tulevat 80-luvulta. Vuonna 1980 ilmestyi todella suosittu ja viimeistään Priestin kuuluisuuksiin vienyt British steel. Bändille tuli paljon faneja ja se näytti kylpevän suosiossa. Kuitenkin tuli kuuluisuuspaineita kun bändin piti tehdä seuraava levy. Vain vuosi British Steelin jälkeen ilmestyi Point of Entry. Se petti fanit pahasti, eikä edistynyt myyntilistoillakaan kauhean hyvin. Se on ehkä yksi unohdetuimmista Priestin albumeista. Noh, kuitenkin Juudas Pappi halusi onnistua seuraavassa albumissaan, eikä flopata Point of Entryn lailla. Taas vain vuosi ehti vierähtää, kun Priest puski uutta albumia esille. Tämä albumi oli nimeltään Screaming For Vengeance, ja odotukset olivat korkealla. Onnistuiko Judas Priest siis edellisen flopin jälkeen?


Judas Priest on selvästtikin vaihtanut uuden tyylin kansiinsa. Screaming for vengeancen kannessa on metallinen konekotka, joka syöksyy ihmeen värikääällä punakeltaisella taustalla. Tämä eroaa suuresti edellisitä bändin kansista. Voisikohan tämä myös tarkoittaa tyylisuunnan muutosta? Ja olisiko se miten hyvä asia? Levy alkaa lyhyellä instrumentaali-introlla, The Hellionilla, joka lupaa kiintoisaa ja vähemmän perinteistä levyä. Suoraan The Hellion -introsta jatkuu Electric Eye. Tämä biisiyhdistelmä onkin keikoilla suosittu aloitus, ja Electric Eye on muutenkin vakiona settilistassa. Electric eye on selvästi nopeampaa, kuin monet edelliset Judas Priestin biisit. Se on siis yhdistelmä speed ja Heavy metallia. Biisissä on varsin mieleenjäävä kertosäe, ja se on harvinaisen hyvä aloitus Priestille. The Hellion ja Electric eye siis aikovat luvata, että tästä tulee tulee paljon parempi kuin edellisestä flopista ja ehkä joka paras Priest albumi tähän asti. Tosin seuraavana oleva biisi, Riding on the wind, ei satu olemaan kovinkaan kummoinen biisi, vaan aika heikko heavy metal jumputus. Kuitenin levyn neljäs raita, Bloodstone on jopa niin yksinkertainen, että se on todella hyvä, Se vaan sattuu jäämään Electric eyeäkin pahemmin päähän. Kaksi seuraavaa biisiä, (Take these) chains ja Pain And Pleasure ovat ihan hyviä biisejä, mutta totta puhuen ne eivät minua kauheasti kiinnosta. Ne vaan sattuvat ensimmäisillä kerroilla mennä korvien ohi. Toki niihin seuraavilla kuuntelukerroilal kiinnittää enemmän huomiota ja ne paranevat hieman, mutta eivät kauheasti. Levyn nimikkoraita onkin kiintoisampi tapaus. Se on selvää speed metallia, varsinkin kertosäkeensä puolesta. Kertosäe onkin biisin kohokohta ja Halfordin "SKRIIIMING FOR VENTSANS" huuto jää mieleen. Biisi vaan sattuu olemaan ristiriitainen, koska se on yhtä aikaa hyvä ja ärsyttävä. Myös kahdeksas raita, You've got another thing comin', on yleensä keikoilla nähty biisi, ja yksi levyn parhaia teoksia. Levyn pisin (vaikkei kovin pitkä), 5 minuuttia ja 20 sekunttia kestävä kappale, Fever, on sitä heikompaa settiä, mutta silti ihan mukiinmenevä biisi. Levyn lopettaja on Devil Child niminen simppeli, mutta erinomainen kappale.

Screaming For vengeance on selvästi todella hyvä levy. Sen materiaali on nopeampaa ja innoittavempaa kuin kahden edellisen levyn, Point of Entryn ja British steelin. Myös lyriikat ovat kiinnostavempia, eivätkä ehkä niin simppeleitä kuin yleensä. Judas Priest on siis löytänyt itsensä uudestaan. Vaikka toiset biisit ehkä erottuvatkin toisia heikoimpina, ei levyllä varsinaisesti ole yhtään huonoa biisiä. Tämä on jo aikamoinen saavutus levyltä. Aika moni levyn biiseistä on keskinkertaista tai hyvää settiä, mutta muutama erinomainen biisi, kuten You've got another thing comin', Devil's Child ja myös omalla tavllaan ärsyttävä nimikkoraita, Screaming for vengeance. Levyltä ei kuitenkaan löydy huippuhittejä, mutta se on silti kokonaisuutena erittäin onnistunut. Kuitenkin piristykseksi olisi voinut saada pari tälalista ikuisat hittiä, joita muutenkaan ei loppujen lopuksi Priestillä niin kauheasti ole. Screaming for Vengeance on myös Defenders of the faithin ja Painkillerin ohella yksi Rob Halfordin parhaiten vetämiä albumeita. Halfordin ääni on yhä hyökkäävämpi ja "kimeämpi", joka tietenkin on plussaa. Myös tuplakitaristien, Glenn Tiptonin ja K.K. Downingin yhteistyö tuntuu jotenki nedellistä tuotantoa onnistuneemmalta ja soolotkin ovat monissa biiseissä kiitettäviä. Ei siis ole ihmettelemistä, että Screaming for Vengeance on bändin kaupallisesti menestynein albumi. Tällä kertaa myös Remasteroidun verion omistamisessa on edes jokin hyöty, sillä siinä tulee mukana bonuskappale, Prisoner of your eyes, joka on Priestin ehkä paras rakkausballadi. Negatiivistä nyt on vaan albumilta vaikeaa sanoiksi pukea, mutta siitä kuitenkin puuttu jotain. Onko se sitten hitin puuttuminen, muutaman keskinkertaisen kappaleen löytyminen, yksinkertaisuus, tai liian väheinen agressiivio, sitä en osaa sanoa.

Noh, Screaming For Vengeance on silti yksi Priestin parhaita albumeita ja Heavy Metallin ystävän osotoslistalla. Vaikka osa faneista ei pidä Koston Huudosta ja väittävät sitä liian yksinkertaiisen speedmetallisena, ei kannata kuunnella heitä, vaan napata albumi kun sen kaupassa näkee. Screaming For Vengeance oli tärkeä tukikivi Priestill, ja uskallan sanoa, että vasta tällä albumilla he lopulta löysivät itsensä. Bändi kehittyi tämän albumin myötä nopeaksi ja hyökkääväksi, mutta siltikin myös rauhallisuuden ja hitaantempoisuuden hallitsevaksi.

Lyhyesti : Judas Priestin yksi parhaita albumeita ja bändiä hyökkäävempään suuntaan vieny teos. Yhtyeen kaupallisesti menestynein levy ei siis jätä Heavy Metallin ystäviä kylmäksi.

90/100

Eldorado: Biscuits & caramel kesksisuklaapatukka

Valmistaja: Eldorado
Paino: 58 grammaa
Suositushinta: 35 senttiä
Valmistusmaa: Saksa

Ravintosisältö (100g):

Energiapitoisuus kJ:	1955
Energiapitoisuus kcal:	467
Hiilihydraatteja:	56 g
Rasvaa:	25 g
Proteiinia:	4,6 g

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Koulupäivä loppuu. Joko kävelen koululta Virkkalan keskustassa olevalle Valintatalolle, tai menen sinne sillä aikaa, kun bussi seisoo keskustassa. Koulupäivän aikana voi sopivasti pummia kavereilta tai muilta tuntemiltasi ihmisiltä aina noin kymmenen senttiä per naama. Lopulta kasassa on tarvitsemasi 35 senttiä. Niillä saat juuri sopivasti koulupäivän lopun pelastajan: Eldoradon Biscuits & caramel kesksisuklaapatukan! Tätä Twixin halpiskopiota kutsutaan myös täällä päin nuorison puheessa nimellä "pummipatukka". Nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että patukak maksoi vain 34 senttiä, ja se on selvä kopio tunnestusta Twixistä. Mutta parasta pummipatukassa on se, että se on oikeastaan Twixiä parempaa. Se on myös sekä Pirkan että Rainbow Twix-halpiskopiota parempia. Patukka koostuu kolmesta osasta: suklaakuorrutteesta sekä keksi- ja toffeetäytteestä. Jokainen näistä vie noin komanneksen patukasta. Suklaakuorrute on makoisaa ja hieman sulaneena parasta. Se saisi kuitenkin olla hieman tummempaa, sillä kaakaon määrä, 27% prosenttia, on hieman liian vähän. Keksi on halvan, mutta hyvän makuista. Se rapisee hampaissa, eikä yleensä jää pahemmin niiden väliin, kuten monet muut keksisuklaat. Paras osa kuitenkin on toffee. Se on venyvää ja maukasta. Yhteisenä patukkana nämä kolme osaa toimivat loistavasti. Patukka on myös hieman suolaisempi kuin muut twix-kopiot, joka on tietenkin plussaa. Valitettavasti kuitenkin kun patukkaa syön viisi kertaa viikossa, ja noin kymmenen viikkoa jaksossa, se alkaa maistua hieman puulta. Siinä myös huomaa oudon "omituiselta vedeltä" maistuvan lisämaun. Tällöin kannattaa vain pitää taukoa, jos ei saa vieroituoireita.

Harmi vaan, että se 34 senttiä oli vain vanhojen hyvien aikojen muisto. Juuri ennen kesäloman 2008 alkua Virkkalan Valintatalo nosti hinnan 36 senttiin ja palattuani kesälomalta, huomasin kauhuksi, että hinta oli jo 37 senttiä. Onneksi yhden patukan hinta vielä pyöristyy 35 senttiin. Mutta kun ennen sait kätevästi kolme patukkaa eurolla, on nyt yhtä monen halpismakeisen hinta 1.10 euroa. Aikookohan Virkkalan Valintatalo nostaa seuraavaksi hinnan 38 senttiin, jolloin pummipatukan hinta pyöristyisi jo 40 senttiin? Se olisi kamalaa. Onneksi sentään tiedän vielä joitain paikkoja, jossa yksi patukak on 33 senttiä. Pummipatukka on siis koulupäivän lopu pelastaha ja varsin muikea suklaapatukka. Hiukooko? Eikö taskussasi ole kuin 35 senttiä, ja halvin valmishampurilainen maksaa 50 senttiä? Osta silloin Eldoradon Biscuits & caramel kesksisuklaapatukka (pummipatukka), se on hyvää ja vie nälkäsi 5 minuutiksi!

Arvosana: Hyvä *peukku*