sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Ferrero Rocher -konvehti

Jostain syystä mieleni teki taas arvostella jotain syötävää. Mietin mitä olen lähiaikoina syönyt kunnes katseeni osui kädessäni olevaan kultakääreiseen Ferrero Rocheen. En tiedä miksi tätä pitäisi kutsua, mutta oikea termi todennäköisesti lienee jonkinsortin suklaakonvehti. Näitä muistan syöneeni niin kauan kun olen ollut olemassa, mutta muistelisin, ettei näitä ennen saanut Suomesta. Mutta olkaa huoleti, en nyt puhu roskaa yhtään enempää vaan menen suoraan arvosteluun.

Yksi Ferrero Rocher koostuu periaattessa neljästä eri osasta. Kun avaat kultaisen foliokuoren ensimäisenä on Ferrero Rochessa vain suklaakuorinen pallo. Uloin kuori on siis hyvää suklaata, jossa on seassa hasselpähkinän murusia. Tämän laadukkaan ensimäisen kuoren jälkeen tulee ohut keksimassan tapainen kuori, joka ei oikeastaan maistu miltään, mutta rapisee kivasti hampaissa. Hip hei. Tämän jälkeen vuorossa on koko suklaatäyttymyksen paras osuus: pehmeää ja herkullista suklaata, joka oikeastaan sulaa suussa ihanasti. Tämän unelman keskellä on vielä koko suklaamakeisen ydin: kokonainen hasselpähkinä joka suklaaseen sopivana maistuu erittäin hyvältä.


Syö tämän lattusuklaamaikeisen miten tahansa, se maistuu aina todella hyvältä. Tämä on yksi niitä herkkuja, joihin en ikinä ole kyllästynyt, vaikka välillä olen melkoisen runsaasti syönytkin. Ferrero Rocherien suklaa on melkoisen makeaa ja täyttävää, joka aiheuttaa sen, että jos syöt näitä herkkuja kymmenen putkeen (joka ei kovin mahdotonta ole) ei yleensä tee mieli vähään aikaan lisää. Onneksi sisällä oleva hasselpähkinä vähän tasoittaa suklaan makeutta. Todennäköisesti huonoin puoli tässä todella koukuttavan ihanassa laatusuklaataideteoksessa on sen kallis hinta. Kuten moni muukuin laadukas suklaaherkku, on Ferrero Rochet todella kalliita, ainakin monien köyhien nuorien kukkarolle. Ehkä tämä on vain hyvä asia, sillä täten tätä herkkua ei tule nautittua liikaa, jonka ansiosta ei näihin herkkuihin kyllästy. Onneksi perhe antaa monesti näitä palattuaan matkalta tai joululahjaksi.

Lyhyesti: Erinomaisia suklaaherkkuja, vaikkakin hampaitakiristävän tyyriitä.


Arvosana: Loistava

lauantai 20. joulukuuta 2008

20 parasta videopelimusiikkia

Maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman videopelejä ja videopelit olisivat paljon tylsempiä ilman niitä paikoitellen jopa loistavia musiikkeja. Joku korkeampi taho (lue: tylsyys) sai porattua päähäni ajatuksen, että eikö olisi kiva jos minäkin tekisin tällaisen todella ihanan top kymppi listan parhaista videopelimusiikeista ikinä. Hetken ajan näitä raapustelin papaerille, kunnes tajusin kuinka mahdotonta kaikki on tiivistää vain kymmeneen parhaaseen. Niinpä päätinkin laajentaa listaa kahteenkymmeneen parhaaseen videopelimusiikkiin. Toki varmaan jo kaikista mahtavista kahdeksan- ja kuusitoistabittisistä musiikeista olisin helposti saanut kasattua vaikka top viidenkymmenenkin ja vaikka laajemmankin. Kuitenkin listan monipuolisuuden lisäämiseksi päätin, että listassa saa olla vain yksi peli yhdestä pelisarjasta. Muunmuassa kaikki mahdolliset pelit joissa Mario-hahmoilla voi pelata lasketaan kuuluvaksi Mario-sarjaan. Kun luet listaa saattaa herätä helposti kysymys: "Miksi ihmeessä melkein kaikki musiikit tässä on Nintendon peleistä?" Vastaus on yksinkertainen. Kasvoin Nintendon konsoleiden kanssa, joten tykästyttyni musiikkeihin pienenä, ne ovat nyt minulle nostalgisia lengendoja. Moni musa onkin täällä sellaisia jotka ovat pienenä vakuuttaneet minut ja ovat yhäkin sellaisia, joita voisin kuunnella jopa muulloinkin kuin pelatessa. Monista näistä musiikeista minulla on hyviä muistoja myös vaikka vain sen takia, miten hyvin ne ovat sopineet johonkin kohtaan pelissä. Turha sitten valittaa, että listasi kusee, sillä kellään toisella ei ole samaa mielipidettä kuin sinulla videopelimusiikkejen parhaudesta.

Jokaisen sijan otsikossa on linkki kyseiseen kappaleeseen!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
20. Silver Surfer (NES) - Stage 1
Niinpä niin, sijalle kaksikymmentä päässyt musiikki on yllätys yllätys Nintendon konsolille. Täytyy myöntää, että vaikka tungin tämän musiikin tähän listaan, en ole itse ikinä pelannut koko peliä. Suurimalle osalle tämä pelihän on tuttu itsenikin pitämän Angry Video Game Nerdin arvostelusta, jossa hän iloisesti kertoo kuinka mukava pelin vaikeusaste on. Okei, vaikka peli olisikin oikeasti täyspaska ja ylivaikea on tämä kasibittinen diskotilutus kunnon musiikkia.

19. Smash Tv - Se joku kenttä
Köh, jos mietit, miksi se on "Se joku kenttä", minun täytyy sanoa, etten ole oikeastaan aivan varma minkä kentän musiikki tämä on. Ainakin tämä on kentässä 4-3, mutta en menisi sanomaan, etteikö se olisi muissakin. No tärkeintä on kuitenkin se, että kyseessä on oikeasti hyvä musiikki. Suhteellisen simppeli, mutta tunnelmaatuovan nerokas ja jatkuvien ampumiesäänien avulla vain entistä parempi. Kyllä niitä muistoja emulaattorin kanssa tulee mieleen aina kun tätä kuuntelee.

18. Super Castlevania IV - Simon's Theme
Okei, taas pitää sanoa, ettei minulla ole kauheasti kokemusta Super Castlevanioista, eikä oikeastaan Castlevanioista ylipäänsä. Sen kyllä tiedän, että monissa niissä on kickass soundtrackit. Muistan kun tämän musiikin kuulin, nousivat niskakarvani pystyyn. Eipä ole paljoa muuta sanottavaa.

17. Bomberman 64: Red Mountain
Paras pelaamani Bomberman-peli ja muutenkin yksi hienoimpia pelejä Nintendo 64:lle. Bomberman 64:n musiikit olivat melko rauhallisia ja yksinkertaisia, muta kun tämän kuulin ekan kerran, aukesi suu ammoleen. Sekavassa kaivolaavakentässä et tiennyt minne mennä, mutta tämä musa soi kokoajan ja toi tunnelmaa aivan saamarin kiitettävästi. Yksi musiikki joka on pistetty juuri oikeaan paikkaan tuomaan oikeaa tunnelmaa.

16. Black Manta - Stage 1
Mikä on NESin paras ninjapeli? No Ninja Gaidenithan ne taitaa olla. Mutta niiden olemassa olo ei kiistä Wrath of the Black Mantan mahtavuutta. Tämän aliarvostetun kahdeksanbittisen ninjapelin äärellä vietin liian monta tuntia aikoinaan. Tylsän dialogin jälkeen pääset vihdoinkin ensimmäiseen kenttään, jossa pääset tappamaan vihuja. Mutta kaikista tärkeintä on musiikki. Ensimmäisen kentän musiikki on jotain niin klassisen hyvää kahdeksanbittistä jumputusta, että se jää parhaiten pelissä mieleen. Loistavuutta, jota ei koskaan unohda.

15. Super Metroid Theme
Mitäh, miksi tämä on näin alhaalla? Kyseessähän on pirun hyvä, ehkäpä jopa Snesin parhaimistoon kuuluva musiikki. No tottahan se on, että kahden ensimmäisen Metroidin keskitasoisen musiikin jälkeen tämä räjäytti pankin. Itselläni koko peli ei ikinä vaan päässyt siihen meganpstalgiahypetykseen, kun jouduin eroamaan siitä. Perkule, jos tätä ei olisi käynyt olisi tämä varmaan monta sijaa korkeamalla. Silti ehkä paras musiikki jota on Metroideissa ikinä nähty. Eeppistä.

14. Doom - Stage 1
Kun tämä FPS-klassikko ensimmäiseksi alkaa huomaat hämmästyttävien 3D oloisten grafiikkojen jälkeen todella coolin musiikin. Tämä musiikki saa sinut jo heti pelin alussa tuntemaan itsesi kovaksi ja pahaksi äijäksi, joka on valmiina ampumaan jokaikisen tielle sattuvan zombien tai muun örmelön. Tämä musiikki on paha ja munakas.

13. Duke Nukem Theme
Hah, olen varma että ajattelit tämän löytyvän listalta. Jos äsken puhuttiin pahasta ja munakkaasta musiikista, on tämä vielä astetta kovempi. Biisi, josta on niin monta versiota, että ne kaikki soitettuna kestäisivät varmaan vuorokauden. Kaikki jotka soittavat kitaraa tykkäävät yleensä opetella tämän jossain vaiheessa. Duke Nukemhan on maailmaan coolein videopelihahmo, joten hänen tunnusmusiikinsahan täytyy myös olla todella cool.

12. Legend of Zelda: A Link to the Past - Dark world
Zeldoissa on paljon, paljon ja vielä enemmän hyviä musiikkeja. Koji Kondi on paiskinut ylitöitä säveltäessään näitä kaikkia, sillä moni on yksinkertaisesti loistavia. Kuitenkin kaikkien parhaiten, jopa paremmin kuin se tuulimylly musiikki OoTista, on mieleeni jäänyt A Link to the Pastin Dark Worldin musiikki. Simppeli kuten moni muukin, mutta silti vaan niin hieno ja loistava. Mahtava pelisarja ja mahtava musiikki.

11. Pokemon Red/Blue/Yellow/Green - Lance's Theme
Sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni vanhoissa Pokemon-peleissä on oikeasti hyvät musiikit. Mutta mikään ei koko pelisarjassa ole onnistuneempi kuin taistelumusiikki Elite Fouriin kuuluvaa Lancea vastaan sarjan ensimmäisissä peleissä. Eeppinen taistelumusiikki on jäänyt mieleeni ensimmäisestä kerrasta tähän saakka ja varmaan kuolemaan asti. Se on vaan jotain niin onnistunutta, että päihittää jopa kaikki yhdeksän edellistä.

10. Halo Theme

Uusin musiikki koko listalla. Halot eivät pelkästään ole todella hauskoja ja hyviä FPS-pelejä vaan niissä on myös älyttömän hyvä soundtrack. Säveltäjä ansaitsee erityiskiitoksen, sillä ilman häntä peli olisi huomattavasti hunompi. Mutta mikä onkaan se kaikista paras musiikki koko pelissä. Päätin valita ihan klassisen Halo themen, sillä pelien uutuudesta huolimatta sitä kehtaa väittää jo legendaariseksi mestariteokseksi. Kaverin kanssa campaignissa warthog-ajelu kohdat tämän soidessa on oikeasti vain jotain niin tunnelmallista.

9. Final Fantasy VI - Terra
Olihan se selvä, että tältä listalta täytyy löytyä yksi musiikki Final Fantasy sarjasta. Mutta vaikeampaahan oli valita niin pirun monesta pelistä se kaikista paras. Vanhojen, kaksiulotteisten, Final Fantasyjen ystävänä minun valintani piti tehdä lähinnä IV:n ja VI:n musiikkejen välillä. Ja kutosessa on monien, myös minun, mielestä parempi soudtracki. Päädyin Terraan, joka on oikeasti uskomattoman kaunis musiikki joka saa sielun tiristämänä pari kyyneltä. Paras karttamusiikki mitä peleissä on nähty. Oikeasti vaan niin ihana.

8. Duck Tales - The Moon
Kyseessä on taas yksi aito klassikkoja, jonka kanssa on tullut vietettyä loistavia hetkiä. Loistavan pelin parhaaksi kentäksi The Moonin teki yksinkertaisesti se musiikki. Tuskin kukaan sanoo, etteikö tämä olisi koko pelin ja sen jatko-osan paras musiikki. Musiikki tuo aina mieleen sen kasarin klassikkotasohyppelyn, joka ei tule koskaan kuolemaan.

7. Street Fighter II - USA (Balrog stage)

Ilman tätä peliähän tappelupelien ystävien maailma olisi paljon huonompi. Street Fighter II on niitä pelejä, joiden kanssa olen aina elänyt ja jota olen aina rakastanut. Tässäkin pelissä oli loistava soundtracki, mutta mikään musiikki ei ollut parempi kuin Amerikkalaisen yökerhon musiikki, jossa jouduit taistelemaan outoa örmöä, Blarogia, vastaan. Muistan, että halusin aina harjoitella ja taistella kaveria vastaan tässä kentässä, koska musiikki oli oikeasti vaan niin loistava.

6. Yoshi's Island - Final Boss Bowser
Hei hei, odottakaas! Yoshi's Island kuuluu Mario-sarjaan! Sehän tarkoittaa että... Niin, minä EN laittanut Super Mario Brosin ensimmäisen kentän legendaarista musiikkia tähän listaan! Sen kun itkette, ei minua liikuta. Mikään ei ole parempaa kuin se, että olet juuri voittanut vauva-Bowserin kun yhtäkkiä noita tekee hänestä jättimäisen ja joudut taisteluun, jossa vihollisesi on matkojen päässä ja rynnii kokoajan sinua päin. Kaiken lisäksihän taistelussa on todella "pahis" musiikki, joka lisää tunnelmaa loistavasti. Tämä siis voittaa Super Mario Brosin musiikin?

5. Kirby Super Star - Gourmet Race
/ Kirby: Nightmare in Dreamland - Fountain of Dreams
Totta kai listassa täytyy olla joku musiikki Kirby sarjasta, mutta itsekkin vähän ihmetyin kun semmoinen löytyy näin korkealta. Itselleni tuli mieleen kaksi loisto musiikkia: Gourmet race ja Fountain of Dreams. Kumpikin on loistavia ja legendaarisia mestariteoksia. Koska en yksinkertaisesti pystynyt valitsemaan kumpi on parempi, päätin pistää kummankin! Tässä oikeastaan rikon sääntöäni, että saa olla vain yksi musiikki yhdestä pelisarjasta, mutta koska kumpikin on niin loistavia ja ne ovat samalla sijalla tämä tuskin haittaa ketään.

4. Donkey Kong Country - King K. Rool

Taas yksi musiikki pelistä Snesille! Tämä oli oiekasti myös todella vaikea päätös. Jo pelisarjan kolmesta Donkey Kong Countrystä tuli niin suuri määrä hyviä musiikkeja mieleen, että tuntui oikeasti sulalta mahdottomuudelta valita yksi ja paras. Olin jo pistämässä Stickerbrush Symphonyn, kunnes päädyin lopulta ensimmäisen DKC:n lopputaistelun musiikkiin, joka on oikeasti jotain niin parhautta. Aluksi iloiselta ja rennolta tuntuva musiikki viestii helpon oloisesta tasitelusta, mutta sitten kovemmaksi ja raskaammaksi muuttuva biisi tuo esiin taistelun vaikeentumisen. Tämän pomon olen hakannut kymmeniä kertoja vaan kuullakseni koko musiikin.

3. Chrono Trigger - Frog's Theme
No juupajuu, kuka olisikaan osannut arvata, että tungen tähän listaan musiikin lempipelistäni? No ainakaan se ei ole ensimmäisellä sijalla, kuten kaverini sanoi happamasti kertoessani, että teen tällaisen listan. Mutta jos kahdessa edellisessä päätös oli vaikea, niin tässä se oli lähes mahdoton. Koska peli on minulle niin rakas, olen tykästynyt musiikkeihin aivan rajattomasti ja pidän niistä enemmän kuin suuri osa ihmisistä jotka ne on kuullut. Mutta kaikki Ocean Palace, Black Omen, Battle against Magus ynnä muut loistavuudet ovat itselleni kaikki niin legendoja, että päättäminen tuntuu inhottavalta. Kuitenkin päädyin siihen tunteeni eniten nostattavaan musiikkiin, Frog's Themeen, joka on yhtäaikaa kaunis, vahva ja varsinkin loistava.

2. Megaman 2 - Dr. Wilys Stage 1
Tunnettu tosiseikkahan on se, että siinä missä ensimmäisen Megamanin musiikki oli keskitasoa, oli kakkosen musiikki täyttä loistavuutta. Kaikista parhaana musiikkina on varmaan itseni lisäksi monille jäänyt mieleen ensimmäisen kentän musiikki matkalla Dr. Wilyn linnaan. Tätä kehtaan sanoa parhaaksi kahdeksanbittiseksi videopelimusiikiksi mitä ikinä on tehty ja varmaan tullaan tekemään. Se on vain niin onnistunut. Joku höntti on vielä tehnyt ihan onnistuneen version tästä sanojen kanssa. Unohtamatta tietenkään vielä 1000-kertaa parempaa Okkusenmania.

Noniin, siihen ollaan tultu. Edellä on ollut yhdeksäntoista toinen toistaan klassisempaa, loistavempaa ja legendaarisempaa videopelimusiikkia. Jäljellä on enää ensimmäinen sija, jota kehtaan siis väittää parhaaksi videopelimusiikiksi mitä on ikinä tehnyt. Kiinnittäkää turvavyönne ja olkaa valmiita olemaan eri mieltä kanssani!

1. F-Zero - Big Blue
Kyllä, se on se. SNESin yksi parhaita ajopelejä, joissa oli monien muiden konsolien hyvien pelejen tapaan aivan loistava soundtracki. Kun kuulin tämän musiikin ensimmäisen kerran, eivät pienet kakaran korvani voineet uskoa itseään, sillä tämä oli jotain niin hyvää. Pelissä tätä kenttää tuli hakattua tunteja vain tämän simppelin musiikin takia. Big Bluen sinisten vesien yllä ajaessa tämä loistavasti alkanut musiikki kaikui iskuisesi, jopa niin hyvin, että tosiaan pystyin pienen harkinnan jälkeen nimetä tämän parhaaksi musiikiksei videopeleissä ikinä. Kuuntelen tätä vieläkin ja kätenikin saattavat jammaillessa mennä soittamaan tätä ilmakitaralla. Jos vaan joskus saisin tämän pelin takaisin SNESille ja voisin saada ajotunnelman kattoon Big Bluen musiikin avulla.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Megadeth - Peace Sells... But who's buying?


Julkaistu: Marraskuussa 1986
Genre: Thrash Metal
Kesto: 55.35
Levy-yhtiö: Capitol Records
Formaatti: CD









Kappaleet:
1. Wake Up Dead - 3.41
2. The Conjuring - 5.04
3. Peace Sells - 4.04
4. Devils Island - 5.05
5. Good Mourning/Black Friday - 6.41
6. Bad Omen - 4.05
7. I Ain't Superstitious - 2.46
8. My Last Words - 4.47
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vuonna 1983 nykyään melkein kaikkien tietämä Metallica valmisti materiaaliaan tuleviin albumeihinsa. Niin, vielä tuolloin Dave Mustaine toimi tämän maailman kuuluisimman thrash-metal yhtyeen soolokitaristina. Muut yhtyeen jäsenet eivät oikin tykänneet Mustainen päihteiden käytöstä ja niiden tuomasta väkivaltaisesta asenteesta. Niinpä Metallican jäsenet tekivät yhden metallimusiikin suurimmista päätöksistä: he erottivat Mustainen. Voi olla monta mieltä, oliko tämä loppujen lopuksi hyvä vai huono päätös, mutta ilman tätä tapahtumaan olisime varmasti jäänet todella paljosta paitsi. Saatuen potkut Metallicasta Dave Mustaine oli suoraan sanoen vittuuntunut ja halusi kostaa Metallicalle. Hänellä oli vain yksi tavoite: menestyä Metallicaa paremmin musiikin alalla. Asia lienee vain niin, että loppujen lopuksi Mustainen ei ikinä pystynyt tähän. Mustaine haali mahdollisimman nopeasti kokoon yhtyeen muut jäsenet ja niin syntyi Megadeth. Yhtye sai ensimmäisen albuminsa, Killing is My Bussiness... And Bussiness is Goodin ulos vuonna 1985. Tässä vaiheessa Metallicalta oli ilmestynyt jo kaksi albumia ja se oli noussut suhteellisen tunnetuksi yhtyeeksi. Megadehin ensimmäinen teos oli selvää Thrashia, joka joistakin saattoi kuullostaa melkoisen paljon Metallicalta. Koska Mustaine ei saanut Megadethille laulajaa, hän hoiti sen osuuden itse. Vuoden kuluttua Megadethin ensimmäisestä levystä yhtye julkaisi toisen teoksensa, Peace Sells... But Who's Buyingin. Metallicalta oli aikaisemmin saman vuonna ilmestynyt suureen suosioon noussut Master Of Puppets. Mutta kuinka kova oli Megadethin myös suosituksi nostanut kakkosalbumi?

Vaikka Megadethin ensimmäinen teos ei ollut se kaikista menestynein, oli se silti todella loistavaa metallia. Peace Sells... But Who's Buyingillä Megadeth ei onneksi edes paljoa yritä muuttaa jo hyväksi todettua tyyliään. Peace Sellsin Thrash,metallli on suoraviivaista, mutta silti välillä jonkinmoisen melodistakin, kun vertaa vaikkka toisen "Thrashin suureen neljään" kuuluneen yhtyeen, Slayerin musiikkiin. Vaikka Mustainella on paljon isommat syyt olla vittuuntunut kuin Metallicalla, ei tämä ängeri ilmeenny aivan yhtä hyökkäävästi Megadethillä kuin Metallicalla. On yksi asia, missä Megadeth on monien, kuten myös minun, mielestäni parempi kuin "vastustajansa" Metallica, nimittäin lyriikat. Yleensä poliittisesti kantaanottavat tai muuten hieman kekseliäämmät lyriikat ovat vain entistä paremmat Peace Sellsillä. Tästä hyvänä esimerkkinä levyn nimikkobiisi, joka mieleenjäävineen lyriikoineen ja thrash-melodioineen on perkuleen loistavana biisinä yksi parhaita thrash-metal biisejä ikinä. "If there's a new way, i'll get first in line. But it better work this time." Ja sitä rataa. Ilahduttavaa on myös se, että Mustaine ei yritä vääntää väkisin yhtään metalliballaadia, sillä niissä onnituminen on paljon vaikeampaa kuin normaaleissa thrash-biiseissä. Vähän hiljaisempaa tai hitaampaa riffittelyä toki löytyy, mutta Megadeth aina pääsee osuuksiinsa siinä missä se on hyvä. Peace Sells on tiivistetty hyvin. Levy on juuri sopivan pituinen, jolloin se jaksaa pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Vaikka parempien kappaleiden joukosta muutama heikompi kappale löytyykin, ei varsinaisesti huonoja biisejä ole pistetty mukaan.

Mutta kun ottaa Peace Sellsin toiseen ja Master Of Puppetsin toiseen käteensä huomaa, missä Megadeth Rauhan Myynti mättää "kilpailijansa" saman vuoden teokseen verrattuna. Peace Sells on pääasiassa noin kolmesta viiteen minuuttin pitkiä biisejä, joista eroaa ainoastaan lähemmäs seitsenminuuttinen Good Mourning/Black Friday, joka ei valitettavasti edusta sitä albumin parasta puolta. Kun ajattelee Master Of Pupeptsin biisilistaa, ei ehkä ihmettele miksi se pääsi enemmän suuren kansan suosioon. Levyn 8 minuuttisessa nimikkobiisissä on sekä hidas että nopea soolo. Kuinka monessa Peace Sellsin biisissä on näin? Ei yhdessäkään. Ja kuinka monta kahdeksanminuuttista mahtavalla bassosoololla varustettua instrumentaalibiisiä löytyy Peace Sellsiltä? Ei yhtään. Itseäni harmitti aivan tavattomasti, että Mustaine ei halunnut tehdä nopeita ja melodisia instrumentaaleja Peace Sellsille. Vaikka luonnollisesti thrash-metal albumilal keskitempo ei ole hidas, olisi Peace Sellsille kaivannut myös yhden nopean ja lyhyen tilutussoololla varustetun kappaleen, vaikka toki omaperäisyys on aina kunnioitettavaa. Mustainen työskentelystä ei voi kuitenkaan paljoa valittaa. Kaikki biisit Peace Sellsillä, luulunottamatta Dixonin tekemää I Ain't Superstitiousia, ovat Mustainen käsialaa ja ottane huomiin, että kysinen miekkonen ei ole koskaan laulajaksi pyrkinyt, kuullostaa vokaalisointi ihan kiitettävältä. Peace Sells on kuitenkin hyvä askel kaikessa suunnassa Killing is my Bussiness... And Bussiness is Goodilta. Vaikka edellinen teos olikin kaikin puolin loistava, on Peace Sells kuitenkin parempi ja kiitettävän arvosanan ansaitseva. Levyn parhaisto, kuten nimikkobiisi, Devils Island, Bad Omen, Wake Up Dead ja My last Words jäävät mieleen loistavina thrash-metal biiseinä. Muutenkin kun levyä vertaa Megadethin myöhäisempään tuotantoon, on Peace Sells yksi parhaista yhtyeen teoksista aina ja ikuisesti.

Jos pidät metallista ja osaat kirjoittaa alagenren thrash- eikä trash-metal, mutta et ole kuullut Megadethistä asut todennköisesti tynnyrissä. Megadeth ei ole turhaan päässyt niinsanottuun "Thrashin suureen nelikkoon", sillä Peace Sells on yksi parhaiat esimerkkejä bändin loistavasta musiikista. Vaikket yhtyeestä kauheasti olisikaan kuullut on vaikkapa Peace Sellsin ostamieseksi ihan riittävä syy bändiin tutustuminen. Metallican ja Megadethin välillä saattaa olal taistelua, mutta paras vaihtoehto ei ole ostaa vain Metallican tuotantoa syynä "se on tunentumpi" vaan tutustua (ja rakastua) kumpaankin yhtyeeseen.

Lyhyesti: Yksi yhtyeen ja samalla genrensä kovimpia tuotoksia vailla mitään turhaa.

91/100

Käyntilaskuri