Amophis - Tales From the Thousand Lakes

Julkaistu: 12.7.1994
Genre: Melodinen Death Metal
Kesto: 39.53
Levy-Yhtiö: Relapse Records
Formaatti: CD

Kappaleet:
1. Thousand Lakes – 02:03
2. Into Hiding – 03:45
3. The Castaway – 05:33
4. First Doom – 03:52
5. Black Winter Day – 03:51
6. Drowned Maid – 04:23
7. In the Beginning – 03:39
8. Forgotten Sunrise – 04:54
9. To Fathers Cabin – 03:05
10. Magic and Mayhem – 04:28
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vaikka jokainen metallisti ei pidäkkään suomalaisista metalliyhtyeistä, ei tuskin kukaan voi sanoa, etteikö yksikään Isäinmaamme raskaamman musiikin edustajista olisi merkittävä. Kotomaassamme genre alkoi lopullisesti tulla suosioon kahdeksankymmentäluvun loppupuolella, jolloin 90-luvulla tietenkin tuli hirveät kasat metalliyhtyeitä, jotka jakautuivat hyvin laajalti eri genreille. Yksi aivan yhdesänkymmentäluvun alussa aloittanut yhtye oli Amorphis. Nykyään todella moni suomalainen nuori (ja vanhempikin) tietä tämän yhtyeen ja voin surukseni myöntää, että Amorphis alkaa olla jo hieman liian massaamielyttävää, johtuen ehkä uudesta laulajasta ja hänen muutoksestaan Amorphiksen musiikkiin. Mutta itse voin sanoa, että Amorphiksen hienoimmat albumit syntyivät 90-luvun puolella ja ovat oikeastaan jo suomimetallinklassikoiksi laskettavissa. Amorphiksen 1993 julkaistu ensimmäinen albumi, The Karelian Isthmus, oli kelttimytologiaa ja okkultismia sisältävää death-metallia, joka varmana herätti useamman ihmisen kiinnostuksen. Jättipottiin yhtye iski jo seuraavalla teoksellaan, Tales From the Thousand Lakesilla. Levy oli jopa bändin jäsenet kovasti yllättävä teos, joka kohosi nopeasti muidenkin kuin "harkkoremetallistien" arvostamaan kuuluisuuteen. Tales From the Thousand Lakes oli paljon melodisempi kuin edeltäjänsä. TFtTL:ltä löytyi myös progressiivisia elementtejä sekoitettuna perinnemusiikkipiirteisiin ja Kalevala-aiheisiin sekä kaiken lisäksi vielä doom-metallimaisuuksia. Itse olen myös yksi niistä, joka pitää Tales From the Thousand Lakesia Amorphiksen parhaana teoksena, mutta kuinka hyvä se on muuten?

Jos etsit rentoa, iloista tai hymyilyttävää metallia, ei Tarinat tuhannelta jörveltä ole aivan oikea valinta sinulle. Death-, Doom- ja progressivinen metalli saavat aikaan levylle melkoisen synän ominaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi joku gootti- tai angstaustunnelmaa oleva roska. Levyn avaava Thousand Lakes nostaa tunnelman korkealle ja toinen raita, Into Hiding, antaa jo selvää kuvaa levyn sisällöstä. Doomimaisen progressiivisetm hitaat ja melodiset riffit ovat albumin perusteema. Kitarat hoitavat pääosuuden, mutta melodisuuden tuomiseksi muusikko nimeltä Kasper Mårtenson soittaa kosketinsoittimia. Myös perinnesoittimilta kuullostavia ääniä löytyy levyltä. Tempo Tales Form the Thousand Lakesilla on oikeastaan koko ajan hidas. Kappaleiden jylläävät riffit eivät nopeutta tarvitsekkaan, vaan ne jaksavat kiinnostaa loppuun asti. Ei vaan levy heti uudestaan perään miastu, sillä kyllä ne melodiset death-metal kitaranrääkkäyksetkin jaksavat hieman puuduttaa laajalti musiikista pitävää ihmistä. Laulu on pääasiassa kaikkienpitämän Tomi Koivusaaren mukavaa murinaa, mutta Suburban Triben vokaalisti Ville Tuomi vieraili laulamassa puhtaasti laulettuja osuuksia. Esimerkiksi levyn yhdeltä loistavimmista biiseistä To father's cabinilta löytyy myös koneilla muokattuja oudon etäisen kuuloisia lauluosuuksia, jotka virittävät tähän loistavaan biisiin tunnelmaa. Kitaroiden riffit on päähäntarttuvia ja kiintoisia, mutta basso pääsee vain harvoin loistamaan. Tales From Thousand lakesille olisi sopinut yksi megaupea bassoriffi paremmin kuin hyvin.

Kuten moni albumi, jakautuu myös Tarinat Tuhannelta Järveltä loistaviin, ja sitten keskinkertaisempiin biiseihin. Esiin on yleensä helppo nostaa levyn, ja ehkä myös yhtyeen yksi tunnetuimmista kappaleista, Black Winter Dayn. Levyn hidas, melodinen, ja myös hieman doomahtava riffi on nerokkaan loistava ja maineensa arvoinen. Parhaiten muukantartuttavana kappale on oikeastaan helposti nimetty levyn parhaaksi. Jos Amorphis olisi jatkanut enemmän nerokkuuttaan ja lisännyt vielä progressiivisia nerouksia lisää, olisi saatu kasaan ehkä se maailman yksi parhaista levyistä. Valitettavasti albumin lyhyehkö neljänkymmenen minuutin kestoon sisältyy 11 korkeintaan viisi- ja puoliminuttista biisiä, jotka kaikki eivät pysty yksittäisinä tähtinä eroamaan. First Doomin ja In the Beginningin kaltaiset kappaleet, jotka eivät oiekastaan edes ole huonoja hukkuvat liian venytettyyn ideaan ja jäävät vähemmälle huomiolle. Ja sitten kun levyn kuuntelee uudestaan, huomaa, että nämä ovatkin melkoisen hyviä sittenkin. Olisin myös kaivannut levyn samaa teemaa, progressiivisuutta ja hieman folkmaista ambienttia yhdistävän pitkän kappaleen, jossa olisi ollut hienot kosketinsoitinkuviot. Tämän lisäksi pari nerokasta vetoa ja aiemmin manitsemani loistava bassoriffi toisi vähän potkua lisää- Tales From The Thousand lakes ei ole levy, joka kuunellaan viikon sisällä puhki kahdellakymmenellä kuuntelukerralla ja sitten jätetään unhoon. Levyä ei yleensä jaksa kuunnella kuin yhden kerran putkeen, mutta kun sen kaivaa esiin pitkästä aikaa, se kuullostaa jumalaisen hyvältä. Oikeastaan ei voi sanoa, olisiko vielä rpogressiivisemp iverio levystä ollut parempi idea. Amorphis onnistuu kuitenkin Tales From the Thousand Laken synkän melodisissa death-metallissaan pitämään kiinnostuksensa yllä. Kun ajattelin tehdä tämän arvostelun ajattelin kuunnella myös levyä hieman. Nyt soiva melodisen tunnelmallinen ei yhtään liikaa kehuttu Black Winter Day ja muut loistobiisit kyllä kiehtovat minua varmaan loppu elämäni - kunhan en kuuntele niitä liian usein.

Amorphis ei kyllä ole ollu mikään pilipalimetalliyhtye vanhoina aikoinaan. Sen todistaa jo Black Winter Day. En minä uuttakaan huonoksi sano, siitä puuttu vaan samanlainen taianomainen synkkä tunnelma jonka melodiset hitaat riffit saavat aikaan. Tales From The Thousand Lakea voisi merkkiteoksena kutsua ihan suomalaisen metallistin yleissivistykseen. TFtTL:sia voisi melkeen sanoa yhdeksi parhaaksi kotomaastamme tulleeksi metallilevyksi, vaikka 2000-luvun suomalaisen folk-metallin ja melodeathin tasolla näin ei vältämättä niin pikänä ole. Kun muistaa, että jokaista albumia ei heti saatuaan tarvitse tehokuunnella lähes puhki, pysyy varmaan levy monien genren ystävien pitämissä levyissä todelle pitkään elämään, ellei sitten valaistu Kristinuskosta liikaa ja rupea kuuntelemaan pelkkää iloista gospelrokkia.

Lyhyesti: Suomalaisen Metallin merkkiteoksia ja oikeasti sen tittelin arvoinen. Vaikka ehkä tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, on levy nerokas.

88/100

Top 10 Cooleinta videopelihahmoa

Nuo ihanat videopelit jotka saavat keskittymisesi tunneiksi ja ovat muuttaneet varmasti elämääsi ihan huomattavasti. Suurimmassa osassa pelataan jollain henkilöllä, johon monesti samastuu. Pelistä löytyy myös paljon muita hahmoja, jotka ovat toinen toisiaan mukavampia tai rasittavampia. Mutta mikä näistä kaikista kymmenistä, jopa sadoista pelien henkilöistä on oikeastaan se kaikista eniten viilein, kovin ja nimityksen cool tai badass ansiatseva? Näitä listojahan on totta kai vaikka kuinka moni jo tehnyt ja välillä mielipiteet ovatkin olleet aika yksimielisiä. Voimakkaat ja urheat sankarit sekä hiljaiset ja ovelat pahikset ovat vain yksiä henkilöitä coolejen videopelihahmojen joukossa. Mutta nyt on aika itsemielipiteelle, eli kuka onkaan se kaikista coolein pelihahmo?
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hipheihelejaa: japsiroolipelit. Totta kai melkein kaikki arvaavatkin, että jokaiselle "Top 10 cooleinta pelihahmoa" -listalle ängetään ainakin yksi henkilö Final Fantasyista, eikä tämä lista ole poikkeus. Tästä jo todella monia osia omaavassa sarjasta löytyy kasottain cooleja henkilöitä voimakkaineen taikoineen sekä aseineen ja hiljaisen salaperäisineen ominaisuuksineen. Mutta on kuitenkin aina pakko lopulta myöntää, että se kaikista coolein hahmo pelisarjassa tulee seitsemännestä osasta. Mutta ei, en tarkoita sitä kaikkien rakastamaa blondia piikkitukkaista jättimäisellä miekalla heiluvaa nuorukaista. EI, kyllä Sephiroth on paljon coolimpi kuin mikään Cloud. Tumma ja synkän salaperäinen FF:ien yksi hienoimpia pahiksia on todellakin cool. Voimakas ja lähes kuolematon Sephiroth tekee mitä vaan viileitä pahuuksiaan valoittaakseen maailman. Eihän tämä ole periaatteessa kovin coolia, mutta Sephirothin olemus vaan on. Ja älkäämme unohtako kohtausta, jossa Sephiroth tappaa Aeriksen lävistämällä tämän miekallan. Tämä sai monet vihaiseksi Sephirothille, mutta minut vaan hymyilemään (hyvä Sephiroth, hyvä \o/).
Sija 10: Sephirot (Final Fantasy VII)




Voiei, taas hahmo japsiroolipelistä. Onhan se vaan totta, että nämä nerokkat pelisuunnittelijat osavaat hyvien peliensä lisäksi tehdä niihin mukavia ja jopa cooleja hahmoja. Olen pahoillani, että minun on saatava tähän listaan ainakin yksi henkilö lempipelistäni. Chrono Trigger vaan sattuu olemaan itselleni niin mieluisa, että pidän pakolla edes jotain henkilöä tähän listaan kuuluvana. Peliä pelanneet ehkä arvaavatkin kuka henkilö tempaistaan tähän listaan. Robo on hauska ja kiva, mutta ei oikeastaan tippaakaan viileä. Sitten on se monien pitämä Frog. Samakkon pään omaava kunniallinen ritari on kyllä cool ja hahmo johon on helppo samastua, mutta ei kuitenkaan sitä mitä haen. Niin, kyllä se coolein on tässäkin se hiljainen, pitkähiuksinen pahis, Magus. Taas on siis japsiroolipelin pahis kyseessä, mutta niitä ne itämaalaiset vaan osaa tehdä hyvin. Kysymys kuuluu: voiko Magusta sanoa edes pahikseski. Se hieman riippuu, mutta lopulta itsestäni kyllä. Jäänväriset pitkät hiukset, tumma asu, verenpunainen viitta ja viikate ovat minusta todella cooleja. Myös Maguksen taiat ovat todella cooleja. Varsinkin se iso paljon vahingoa tekevä pimeä kolmio Dark Matter.... Wau.
Sija 9: Magus (Chrono Trigger)




Dändän dändän dändän... Okei lopetan. Vaikka Nintendo nykyään tunnetaan yleisemmin vähän lapsellisia sekä casuaaleja pelejä tekevänä yhtiönä, ei mikään estä sitä luomasta cooleja hahmoja. Parhaimmat ja kovimmat yhtiön keksimät hahmot kuitenkin syntyivät yleensä jo kaksiuloitteisena aikana. Mutta kuka oikeastaan on näistä kuuluisimmista Nintendo-hahmoista se coolein? Mario? Eiiih... Link? Nääh.... Donkey Kong? No ei kyllä! Niin, kyllä sen on pakko olla se loistavien toimintaseikkailupelien, Metroidejen, päähenkilö, Samus. Hänellä on super-cool haarniskapuku jossa on vielä coolimpi tykki. Tykistä voi ampua cooleja säteitä tai cooleja ohjuksia. Haarniskapukua voi kehittää, ja Samus pystyy käpertymään pieneksi palloksi, Morph Balliiksi joka on cool. Tällöin hän pääsee pieniin paikkoihin ja voi käyttää cooleja pommeja. Kaikki on coolia! Ja tämä viileä pelihahmo vielä pelastaa erilaisilta uhkaavilta olioilta geleksinsa yhä uudestaan. Pelisarja, jossa ei oikeastaan huonoja pelejä ole. Mutta voiko asiaan vaikuttaa se totuus, että Samus on nainen? Ja vielä varsin hyvännäköinen sellainen. Ei, sillä kyllähän muijat voi olla coolimpia kuin miehet.
Sija 8: Samus (Metroid)



SHOW ME YOUR MOVES! Ilotkaa, etten nyt puhu yhtää turhaa roskaa sun mistäkin vaan menen suoraan asiaan ja kerron kuka on seuraavalla sijalla. Oikeastaan suurinosa tätä lukeneista onkin saanu tsen jo selville siitä, mitä äsken kirjoitin. Vaikka sanoin Samusia cooleimaksi tosi kuuluisaksi Nintendo-hahmoksi, ei hän sentään ole kaikista coolein. Alun perin F-Zero ajopelisarjasta Blue Falcon nimistä ajokkia ajanut Captain Falcon on takuulla yksi Nintendon cooleimpia pelihahmoja. Varsinkin Super Smash Bros. peleissä pääsemee ihailemaan tätä henkilöä, joka kyllä on badass. Cooliin ajopukuun ja hienoon kypärään varustunut muskelimikko ei kaihda ketään eikä mitään. Hahmolla on myös niitä kuuluisia lausahduksia, jota kaikki aina hokevat. FALCOOOON PUNCH!!!
Sija 7: Captain Falcon (F-Zero)




Siis totta kaihan tähän listaan on saatava edes yksi hahmo jostain tappelupelsitä. Ja mikä on se klassinen tappelupeliveteraani, joka jokaisen videopeleistä tietävän täytyy tietää. No saamari, totta helvetissähän se on Street Fighter. Eikä mikä vaan Street Fighter vaan Street Fighter 2. Sarjan alkuperäisessä osassa oli vain kahdeksan pelattavaa hahmoa ja kolme muuta hahmoa, joita näki vain pahiksena, mutta kaikki olivat omalla tavallaan cooleja. Mutta kuka näistä katuteppelijoista oli se todellinen badass ihmistenmukiloija. Itsekkin ehkä hieman yllätyn etten valitse vanhaa sotilasta Guilea, joka siisteineen liikkeineen on yksi lempi pelihahmojani. Cooleimmaksi kuitenkin siis ristin Edmond Hondan, tuon 137-kiloisen sumopainijan. Lihava, mutta ketterä Honda oli voimakas tappelija paljon vahinkoa tehneineen iskuineen. Honda pystyyy heiluttamaan toista kättään salamannopeasti ja tekemään niin paljon vanhinkoa vihollisilleen. E. Honda pystyi myös tönäisemään itseään seinästä ja sinkotumaan nuolen lailla pää edellä vihollista päin. Vanha kunnon Snesin Street Fighter II:n ohje kutsuu tätä iskua iloisesti nimellä "sumopukkaus".
Sija 6. Edmond Honda (Street Fighterit)





Mitäh, taas hahmo Nintendo-pelistä?! Mutta nyt onkin kyseessä erilainen hahmo. Tämä hahmo ei ja peli josta se on ei ole välttämättä kaikista tunnetuin. Vastaa rehellisesti: oletko koskaan pelannut peliä nimeltä Rockin' Kats? Kyseinen peli julkaistiin monien muiden mukana vanhalle kunnon Nintendo Enterteiment Systemille ja oli yksi konsolinsa parhaita pelejä. Pelissä pelataan kissalla, joka yrittää pelastaa tyttöystäväänsä erilaisilta koirilta. Ei kuullostaa kovin mielikuvitukselliselta eikä varsinkaan coolilta. Mutta päähenkilönä toimiva Willy onkin se koko jutun juoni. Tämä sininen hymyilevä solmioon ja hattuun aseistautuja kissa tunnetaan muusikkona nimeltä Rockin Kat. Mutta hyvöktäkseesi vihollisiin lähtee tästä kissasta vieterin päässä oleva nyrkki. Niin, sininen pari vaatetta käyttävä kissa jonka vatsasta lähtee viestin päässä oleva nyrkki. Nyrkillä tietysti hakataan koirat, mutta voidaan muuanmuassa tarttua kiinni asioista, tai napata tippuvia kukkaruukkuja. Ja vieläkun nyrkkiä pystyy kehittämään joko piikkipalloksi tai omituisia palloja joka lyönnillä viskovaksi. Aagh, tuolta tulee vihollinen! Lyön sen piikkinyrkillä! Ja tuolta toinen! Sekin kuoli! Ja Willy vaan virnuilee iloisesti kokoajan. Ja ilo se tulee pelaajillekkin kun sadaan suihkumoottorikengät. Willy on ehkä eritavalla cool kuin muut, mutta riittävän cool silti tälle listalle.
5. Willy (Rockin' Kats)







Pampam sanovat paukkupyssyt. Hieman järeämpiä ääniä sitten lähtee nykyisistä hyvä grafiikkaisista FPS-peleistä. Ensimmäisen persoonan räiskintä pelejen kuninkaasta taistellaan kokoajan kiivaasti, mutta yksi peli pysyy aina melko korkealla. Tämän tietokoneelle olevan FPS-pelin pelaaminen on todellakin elämää. Vai pitäisikö sanoa puoli-elämää. Half-Life on cool pelisarja ja kuka muukaan olisi coolimpi kuin pelin päähahmo, Gordon Freeman. Partaan ja silmälasein varustunut todella badass mies. Kuka muu taistelisi pahoja sotilaita ja hirviöitä vastaan cooleineen aseineen. Hiljainen sankari hakkaa pahikset coolisti vaikka perinteisellä sorkkaraudallaan. Myös Gordonin haarniska on cool ja siinä oleva lambda-kirjain on cool. Mutta kyllähän todella monella muulla räiskintäsankarilla on samoja ominaisuuksia kuin Gordon Freemanilla. Mutta heilläpä ei ole aseenaan Gravity Gunia. Kuka vaan joka pitää tätä hypercoolia asetta kädessään on itsekkin cool. Kun yhdistetään valmiiksi viileä Gordon Freeman ja todella cool Gravity gun saadaan aikaiseksi jotain vielä coolimpaa. Gordon Freeman on badass.
4. Gordon Freeman (Half-life)




Kuka hiipii hiljaa kimppuusi, etkä näe häntä edes silloin kun hän vaimentaa sinut. Ei en puhu Sam Fisheristä, vaikka hänkin on cool, vaan jostain vielä kovemmasta pelihahmosta. Tämä henkilö osaa ampua hyvin, mutta pärjäisi ilman pysyjäkin yleensä. Ja tällä hahmolla on erittäin kummallinen nimi. No hei Sherlockit, sehän on Solid Snake. Metal Gear Solidit ovat sen verran hyviä pelejä, että ne tarvitsevat coolin päähahmon. Koko pelisarja oikeastaan vilisee cooleja hahmoja, mutta Solid Snake viel voiton niistä kaikista. Mikään tehtävä ei ole mahdoton tälle entiselle huippusotilaalle jonka cool kommandoasu saa kaikki huomaamaan kuinka Badass hän on. Yksikään vihollinen ei yleensä tule näkemään piilossa olevaa Solid Snakea. Nekin harvat jotka onnistuvat yllätämään Solid Snake, ovat pian kuolleet taitavan aseenkäsittelyn uhrina. Sold Snakesta ei tarvitse edes enää paljoa puhua, sillä yksinkertaisesti riittää, että näkee hänen kuvansa ja tajuaa kuinka cool ja badass hän on.
3. Solid Snake (Metal Gear)




Shurikenit lentävät. Miekat heiluvat ja liikkeet ovat nopeita. Ehkä ihmetyttää, miksi kaikki ninjat ovat puuttuneet tähän asti tältä listalta. Totta kai siksi, että net ova niin cooleja, että kuuluvat listan kärkipäähän. Tässä minun piti ensin hetken harkita kolmen vaihtoehdon välillä. Mortal Kombateista tuttu Sub-Zero on todella kova luu, muttei kuitenkaan tarpeeksi ninjamainen tai cool päästäkseen tälle listalle. Sitten on se eräs ninja NESin huippupelistä, Wrath of the black mantasta, jonka nimeä en tiedä. Nopea ja ninjataikoja käyttävä ninja oli cool, mutta ei siltikään tarpeeksi cool. Ainoa ninja joka oikeasti pääsee tälle sijalle on Ryu Hayabusa. Ninja gaidenejen päähenkilö ei ole huonoa peliä nähnytkään ja on se ainao oikea videopelihahmojen superninja. Nopeat liikkeet, ninjaskillit, "ninpotaiat", coolit aseet ja se totuus, että kukaan ei sovi paremmin mustaan pukuun. Kaksiuloitteisissa Nesin Ninja gaideneissa Ryu oli todella cool. Kolmiuloitteisissa ninja Gaideneissa Ryu on sitten entistäkin coolimpi. Sulavempaa ninjaa joka voittaa kaikki vihollisensa ei löydy. Ryu on ninja ja ninjat ovat aina toooodella cooleja.
2. Ryu Hayabusa (Ninja Gaiden)




Vuorossa on vihdoinkin sija yksi. Kaikista coolein ja kovin luu luu koko videopelihahmojen historiassa. Tätä lähemmäksi badass ei ole yksikään muu pelihahmo koko videopelien historiassa ollut. Kuka mahtaakaan olla se kaikista coolein? "Face and ass, what's the difference" on vain yksi hänen lukuisista kommenteistaan. Sehän on Duke Nukem. Viilepämpää hahmoa ei ole olemassakaan. Koko olemus jos huokuu kuinka cool tämä henkilö on. Dukella on kasa cooleja aseita jolla hän räjäyttelee alieneita kuin roskaa palasiksi. Duke ei ole yli-ihminen, lähinnä vaan ylicool ollakseen normaali kaduntallaaja. Duken yksinkertaiset vaatteet ja luotivyö on todellakin cool. Dukella on myös mustat aurinkolasit, jotka ovat aian myöskin todella coolit. Parasta kaikessa on kuitenkin Duken niin viileät lausahdukset, jotka hän sanoo vielä todella badass-äänellä. Duke tulee, tappaa alienit ja sano ojotain helvetin viileää. Tätä coolimpaa tapaa hahmolla ei voisi olla. Duke Nukemeissa on myös paljon vähäpukeisia naisia, joista me rinnoista pitävät nuoret nautimme, ja joka lisää vieläkin Duken Badassia cooliutta. Ja täytyy myös aina lopuksi sanoa se perinteinen juttu, että mikään ei voi olla yksinkertaisesti yhtä cool kuin hahmo, joka ampuu alienin pään murskaksi ja sitten käy vielä paskalla tämän päällä. Ja kuten tiedämme, näin teki Duke Nukem.
Sija 1: Duke Nukem (Duke Nukem)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiedän, tällä listalla ei ole kaikkia suosikkejanne, mutta enhän minä siksi tätä tehnytkään. Kirjoittakaa oma pirun listanne jos haluatte milipiteenne coolimmista pelihahmoista esille!

Metroid Fusion

Julkaistu Euroopassa: 22.11.2002
Genre: Action-Adventure
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 3+
Alusta: Game Boy Advance

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Esitetään perinteinen kysymys: "Kuka on suosituin Nintendo-hahmo". Kovin yllättävää ei liene, että suurin osa vastaa Mario. Onhan tämä lihava putkimies kuitenkin melkein kuin Nintendon virallinen maskotti. Toiseksi suosituimmaksi todennäköisesti mainitaan se mukava vihreässä asussa seikkaileva ajan sankarina toimiva sympaattinen kaverimme, Link. Mutta vasta todennäköisesti kolmantena tulee esiin Samus Aran. Tuo erittäin cooliin "energiahaarniskaan" pukeutunut pelihahmo ansaitsee kunnianmaininnan, sillä pelisarja jossa hän esiintyy, Metroid, on oikeasti vain niin helvetin hyvä. Ensimmäinen Metroid ilmestyi NESille jo vuonna 1986 ja yllättävän laajana ampumis-seikkailupelinä se oli konsolin kärkikastia. Kun tuon pelin pääsi läpi alle kolmessa tunnissa paljastui ekaa kertaa se monille nintskanörteille kammottava totuus: tuo viileä seikkailija olikin nainen! Tämä jännä asia ei kuitenkaan tuskin saanut ketään lopettamaan Metroidin rakastamista. Seuraava Metroid, Return of Samus, ilmestyi Game Boylle. Metroid toimi myös käsikonsolilla hyvin, mutta silti tätä peliä, jossa tehtävänä on tuhota kaikki Metroidit, ei kovin monelta nykyään löydy. Viimeistään Super Metroid oli se sarjan kunniaan nostanut. Super Nintendon ainoa Metroid oli edeltäjiään laajempi, eeppisempi ja kaikin puolin parempi. Super Metroid on nykyäänkin yksi konsolin parhaista peleistä. Nintendo 64:n siirrettyä pelimaailma kolmiulotteiseksi moni toivoi Super Metroidin nostaman hypetyksen jälkeen Metroidia N64:lle. Mutta toisin kun monet muut Nintendon pelisarjat, ei Metroid kääntynyt kolmiulotteiseksi N64:lle. Tämä on kuitenkin uskoakseni todella hyvä asia. Vuosituhat vaihtui, mutta silti vuoden 1994 Super Metroidin jälkeen ei ollut ilmestynyt yhtään uutta Metroidia. Vuonna 2002 kuitenkin ilmestyi neljäs Metroid. Metroid Fusion oli vielä kaikkien onneksi kaksiuloitteinen ja sopivasti melko uudelle käsikonsolille: Game Boy Advancelle. Miten tämä peli täyttää sarjan ystävien toiveet?

Samuksen juonitäytteiset seikkailut

Vaikka Super Metroidissa se oli ihan hyvä, ei se koskaan ollut ollut Metroidien vahvoin puoli. Mistä minä puhun? No juonesta tietenkin. Mutta Metroid Fusion tuokin uutta kiinnostavuutta juuri sillä, että siinä on paras juoni mitä Metroideissa on nähty. Tutkimusretkellä Sanuksen tappamasta hirviöstä jää jäljelle outo leijuva nestemäinen x:n muotoinen olento joka imeytyy Samukseen. Tällä ei ollut mitään vaikutusta Samukseen, tai ainakin siltä vaikutti. Myöhemmin kun Samus on aluksessaan hän lamautuu täysin ja menetää aluksensa hallinnan. Samuksen pieni avaruusalus syöksyy päin asteroidivyöhykettä ja Samus pelastuu vain aluksen hätäpelastukapselin avulla. Hänet kiidätetään Galaktisen Federationin päämajaan. Outo "X-parasiitti" on ehtinyt imeytyä Samuksen keskushermostoon, eikä häntä voida leikata turvallisesti pois asustaan ja koska hänen voimansa hipuivat, olivat selviämismahdollisuudet pienet. Aivan sattumalta löytyi vastalääke. X-parasiitit ovat olleet Metroidien ravintoa, joten Samuksen Federationille tuomasta Metroidin solusta saadaan valmistettua Samukselle vastalääke. Samuksen haarniska jouduttiin kuitenkin muokkamaan ja sankarittaresta tuli lääkkeen ansiosta immuuni x-parasiiteille. Käy selville, että koska Samus on tuhonnut kaikki X-parasiittejä ravintonaan käyttävätMetroidit SR-388 -planeetalta, ovat X-parasiitit päässeet valoilleen. Viimeisiä SR-388:lta olevia eliöitä on viety BLS:n tutkimuskeskukseen, jonne Samus lähetetään parantumisen jälkeen tutkimaan outoa räjähdystä. Täällä selviää, että X-parasiitti on hyökkänyt Sr-388:n eliöihin ja pystyy tekemään koipoita eliöistä joihin se on hyökännyt. Ja kaikista pahinta, jopa Samusista. Samus joutuu seikkailemaan ympäri asemaa x:ille imuunina galaksin ainoana toivona, ainoana apunaan älykäs tietokone, jota Samus kutsuu hänen pelastaneensa kuolleen komentajansa kunnioitukseksi nimellä Adam. Tunnelmallista. Loistavaa. Paikoitan eeppistä. Ah, mikä juoni! Juonen kuviot tunnelmallistuvat vieläkin loppua päin ja varsinkin kohta, jossa Samus saa selville, että Federatio yrittää, ja on onnistunutkin, salaa kasvattamaan uusia Metroideja.

Suuri ja mukava asema

Koko peli tapahtuu BLS:n tutkimusasemalla, joka ei tosin ole pieni eikä yksipuolinen. Aluksen pääalu on nimeltää Main Deck. Suureen perinteisen avaruusaluksen tyyppiseen alueeseen sisältyy paljon seikkailua pelissä, varsinkin pelin alku, mutta myös monet muut vaiheet. Lisäksi löytyy muutamia pienempiä sivukansia, jotka ovat yleensä hissiyhteydessä Main Deckiin. Kiintoisimmat alueet kuitenkin löytyy kun lähtee pitkällä hissillä alas Main Deckiltä. Täältä löytyy käytävä, josta lähtee kuusi hissiä kuudelle eri sektorille, joilla jokaisella on oma teemansa. Teema-alueita, voi kuinka rakastan niiden mukavuutta tai inhottavuutta! Ykkössektorin teemana on planeetta Sr-388, toisen sektorin viidakko, kolmannen kuumuus sekä kuivuus, neljänen vesi, viidennen jää ja kuudennen yö. Mutta ei hätää, et sentään joudu seikkailemaan viidakossa tai tulivuorissa, se on vain sektorin silti avaruusasemamaisen sisällön teema. Jokaisen Sektorin alusta löytyy pelin kolme elintärkeintä huonetta. Perinteisessä Save Roomissa voit tallentaa pelin, mutta energioiden ja aseiden palautukselle on tällä kertaa oma huoneensa: Recharge Room. Kolmas huone on taasen Navigation Room. Täältä löytyy tietokone, jonka avulla voit keskustella Adamin kanssa. Siltä saat kartan ja tiedot siitä mitä pitää tehdä ja minne mennä. Jokaista näistä huoneista toki löytyy ympäri sektoreita ja kansia , joten ei tarvitse aina palata sektorin alkuun. Navigation roomeja on ripoteltu osuvasti matkan varrelle sellasiin kohtiin, että sinun ei varmasti tarvitse etsiä sellaista tietääksesi mitä pitää tehdä. Navigation roomit ovat vain yksi nerokkaista puolista mitä Fusioniin on saatu. Lisäksi pelistä löytyy näiden kolmen lisäksi muutama muu erikoishuone. Data Roomista saa ladattua uusia aseita ja päivityksiä haarniskaan ja Security roomeissa voi avata tietyn väriset ovet auki koko asemalta. Nyt ei tarvitse pähkäillä, että milläs aseella tuon oven saa auki, vaan kun Security roomissa on käyty päivittämässä tietoja, aukeavat kaikki tietyn väriset ovet suoraan. Vaikka Adam kertoo Navigation Roomeissa minne pitää mennä, ei se estä kuitenkaan käymästä muualla. Tosin alueet jonne peli ei sinun halua menevän, kuten jotkut sectorit, on lukittu ovilla, jotka avautuvat vasta tietyssä vaiheissa saavutettavilla Security Roomeilla. Myös rikkoutuneet hissit estävät välillä paikasta toiseen liikkumista. Tämä ei tosin kyllä haittaa pätkääkään. Yleensä on vaan parasta mennä sinne, minne kone sanoo, ellet halua mennä noutamaan vaikka jotai esineitä. Suoraa reittiä Adam ei aina ehkä kerro, vaan pitää edes hieman käyttää hoksottimia.

Aseet kuin muissa Metroideissa?

Vihollisia on muutamia vanhoista Metroideista, mutta uusia omaperäisiä paholaisia on mukavat määrät pelissä. Kun tapat vihollisen siitä jää jäljelle X-parasiiti. Koska olet immuuni parasiiteille, hyödyt niistä. Keltaisesta parasiitista saat 10 enegiaa lisää, vihreästä kaksi ohjusta lisää ja todella harvinainen punainen parantaa todella paljon energiaa ja aseiden parannusta. Fusionissa asevalikoima on myös melko perinteinen ja samankaltainen. Samanlaisia sädepäivtyksiä ja uusia haarniskan päivityksiä on Fusionissa muihin Metroideihin verrattuna melko paljon. Tosi niiden saantijärjestys ehkä hieman vaihtelee. Ohjukset on otettu vahvamepaan asemaan Fusionissa. Itseäni aluksi ihmetytti hieman, ettei ole kaksia eri ohjuksia, normaaleja ja superia, vaan ohjukset päivitetään jossain vaiheessa super missileiksi. Tämä erilainen ratkaisu kuitenkin vaikuttaa loppujen lopuksi munakkaammalta. Myös monia saattaa ihmetyttää, että niin hirveän kätevä ice beam otuntuu puuttuvan pelistä. Se korvataan kuitenkin viileillä jääohjuksilla ja varsinkin kun saa ladattavat diffusion-jääohjukset, alkaa ratkaisu sittenkin tuntua mukavammalta. Ohjuksia ja superpommeja on tuttuun tapaan rajallinen määrä ja niitä voi saada lisää löytämällä piilotettuja missile- ja powerbomb-tankkeja. Tuttuun tapaan myös energioitakin on alunperin 99, mutta matkanvarrella on yhteensä 20 piilotettua energiatankkia, josta saa aina 100 lisää yhteisenegiamäärään. Aseita ja päivityksiä saa myös tapettua pomovihollisia. Nämä isot vastukseet ovat koko pelin parasta antia. Tunnelmalliset ja välillä myös sopivan haastavat taistelut näitä isoja örmyjä vastaan ovat todella mukavaa. Kun itse pomon tappaa, jää siitä vielä jäljelle niinsanottu Core-X. Niitä on kahta mallia: toinen vaan hakeutuu sinua päin ja menetää ohjuksesta mihin vaan kun taas toisella on silmä, josta se ampuu säteitä, ja osuma mihinkää muuhun ei vahingoita sitä. Onneksi nämä eivät ole kovin vaikeita ja niihin tarvitsee vain muutaman ohjuksen. Core-x:n tuhottuasi jää jäljelle sen sisus, josta saat noin 400 energiaa ja uuden kyvyn. Pomovastuksia on mukavan paljon tässä pelissä ja oikeastaan yksikään ei ollut tylsä tai hermojaraastava. Muutamassa pomotaistelussa on kaiken lisäksi loistava musiikki. Niin, vaikka Metroideissa ei ole ollut koskaan mitään ubermegasuperlovehehkutus-musiikkeja, on Metroid Fusionissa ehkä parhaat. Kuitenkin pomoviholliaia pahempi pulma on X-parasiitetjen tekemä kopio Samuksesta. Sa-X:ksi nimitetyllä kopiollasi on täydet Samuksen voimat, joten olet sitä paljon heikompi. Tärkeintä on vaan yrittää välttää, ettet joudu Sa-X:n nähtäväksi, sillä silloin on kuolema nopea. Myöhemmissä vaiheissa peliä on oikeastaan pakko yrittää vain juosta tätä hirvittävän voimakasta vihollistasi pakoon ja toivoa, että ehdit piiloon ennen kuin kuolet.

Parempi kuin itse loistavuus, Super Metroid?

Jos kysyttäisiin mikä asia saattaisi tehdä Fusionista sarjan parhaan osan, se olisi tunnelma. Super Metroidissa oli välillä tunnelmallista kun sekavasssa tilanteessa tajusi mitä piti tehdä, mutta se ei vedä vertoja Fusionille. Jo aluksi kun hypellään hämärässä aluksessa tunnelmallisen hiljaisen musiikin säestyessä ja askelten kuuluessa ei malta pysyä nahoissaan. Tunnelmaa! Jokaisella sektorilla on oma fiiliksensä, joka on yleensä hyvä. Myös pelon hetket ovat hyvää herkkua pelissä. Itseäsi monta kertaa voimakkaamalta Sa-X:ltä karkuun juokseminen paniikissa tuo paljon lisää tunnelmaa peliin. Metroid Fusion on niitä pelejä, joita ei millään malttaisi lopettaa kesken. Sen vertaisen tunnelmallista parhautta, että pitää pelata koko peli putkeen. Fusion on ehkä hieman lyhyt. Ensimmäisen kerran menee noin vajaa kymmenisen tuntia pelata peli läpi, mutta sen jälkeen on vielä esineiden ja salareittejen etsimistä. Vaikka tiedän monien olevan eri mieltä, on minusta tämä uskomattoman hauskaa homma. Aina kun löytää nerokkaan esineen tai kiristelee hampaita pelin ollessa 99 prosenttisesti läpi ajattelee taas pelin mahtavuutta. Valitettavasti jo toisella kerralla voi päästä pelin läpi alle neljän tunnin sataprosenttisesti. Esineiden paikat jää sen verran hyvin mieleen, että nyt voin juosta alta kahden tunnin sataprosenttisesti tämän pelin, mutta sataprosenttisesti pääsy vaatii silti vähän lisää. Mutta se on silti jokaikisellä keralla yhtä herkkua. Mahtavuutta joka ei ruostu vaikka kerta kerran jälkeen. Ja voin sanoa, että ne arviolta 12 tuntia jotka ekalla keralla käyttää pelin täysin läpi saamiseen ovat elämäsi parhaita ja täyttä mahtavuutta. Kaikenlisäksi Metroidejahan on tunnestusti hauska speedrunnata, ja tämä pätee omalla kohdallanikin. Kymmenisen kertaa olen pelin pelannut läpi, mutta silti voisin sen vaikka heti pelata, niin hyvä se on. Monet sanovat, että Super Metroid on sarjan paras osa. Fusion häviääkin toisissa asioissa Super Metroidille, mutta loppukäsittelyssä pidän kuitenkin Fusionia Super Metroidia parempana ja samalla sarjan parhaana osana. Kaikki passaa vaan loistavasti yhteen ja en voi kiistää, että Fusion kuuluu eittämättä ainakin maailman parhaat pelit top 5:een.

Plussaa:
+Paras juoni Metroideissa
+Tunnelma on katossa
+Mahtavat pomotaistelut
+10 tuntia ensimmäisellä peluukeralla on kuin taivaassa oloa
+Paljon esineitä, joiden etsiminen on kivaa
+Jaksaa pelata uudestaan

Miinusta:
-Jo toisella peluukeralla pääsee 100% alle neljän tunnin
-Missä Kraid *sadface*

Lyhyesti: Konsolinsa ja pelisarjansa paras peli. Täyttää tunnelmallisuutta ja elämäsi parhaita pelihetkiä sankaritar Samus Aranin Seurassa.

96/100

Blind Guardian - A Twist in the Myth

Julkaistu: 1.9.2006
Tyylilaji: Power Metal
Kesto: 51.31
Levy-yhtiö: Nuclear Blast
Formaatti: CD







Kappaleet:
1. This Will Never End – 5:07
2. Otherland – 5:14
3. Turn the Page – 4:16
4. Fly – 5:43
5. Carry the Blessed Home – 4:03
6. Another Stranger Me – 4:36
7. Straight Through the Mirror – 5:48
8. Lionheart – 4:15
9. Skalds and Shadows – 3:13
10. The Edge – 4:27
11. The New Order – 4:49
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Power Metallin nopea tempo ja puhdas ja yleensä korkea laulu kyllä jaksavat viehettää aina. Saksa on aina ollut kyseisen genren johtavia maita. "Ensimmäisen" Saksalaisen Power Metal yhtyeen Helloweenin jälkeen on maasta pursunnut yllättävän paljon näitä nopeasti loistavan genren edustajia ja oikeastaan vähän liikaakin. Liukuhihnabändejä löytyy Power Metal -genrestä aivan liikaa ja vielä moni on Saksasta. Mutta pyhän Power Metallin voi muuttaa myös huonoksi muuten kuin tekemällä sieluntonta genreen kuuluvaa massaa. Itse genren perustaan yhdistettään fantasiahihhulointia, ylväistä sotureista sekäoudoista olennoista kertovia lyriikoita ja naurettavan yliampuvan eeppisiä melodioita. Monesti aiheena on myös J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia. Mutta asian voi tehdä myös oikein. Blind Guardian lisäsi jo 80-luvun puolivälissä selvästi Power Metallia olevaan musiikkiinsa fantasia-aiheita ja hieman eeppisempiä melodioita kuin toiset genren yhtyeet. Ja kaiken lisäksi Blind Guardian teki sen hyvin. Kahden keskinkertaisen albumin jälkeen yhtyeeltä tuli monta toinen toistaan loistavempia albumeita, jotka eivät ikinä ampuneet fantasiahihhulointiaan liian yli, vaikka välillä jo melkeen käytiin rajalla. Yhden maailman parhaan albumin ikinä, Nightfall in Middle-earthin, jälkeen yhtyeeltä pukkasi neljän vuoden odotuksen jälkeen taas yksi loistava teos, vuonna 2002 julkaistu A Night at the Opera. Blind Guardianilla oli yhä otteensa vuosituhannen vaihtuessa. Taas kului neljä vuotta ja yhtyeelät pukkasi jälleen uusi teos: A Twist in the Myth. Tämä albumi on vieläkin yhtyeen uusin teos, mutta onko Sokea Vartija tälläkin albumilla yhä täydellistä, sopivan fantasiamaista power metallia?

Hiphei, kannessa on iloisen fantasiamainen lohikäärme. Vaikka kansi ei ole salaperäinen kuin toiset yhtyeen kannet, se on silti todella hieno. Kunpa levy olisi yhtä hyvä, tai jopa parempi. Jännityksekkäänä aiheena on, yrittääkö Blind Guardian koetella fantasiansa rajoja hyvissä määrin, vai ampuisiko se vihdoinkin yli eeppisyytensä. Levy kuullostaa ensikuuntelemallahieman häiritsevällä ja kun se loppuu on suu auki. Aivan tätä en ehkä odottanut. Albumilta löytyy raskaita riffejä ja sointuja, joita ei edes välttämättä ole nähty samalla lailla yhdelläkään aikaisemalla albumilla. Raskaus olisi ehkä hyvä asia, mutta sitä ei ole onnistuttu niin hyvin käyttämään vaan A Twist in the Mythillä. Myös tyypillinen power metal on hieman hukassa: kunnon nopeita genrelle tyypillisiä kappaleita ei ole juurikaan. Ja toisinkun ehkä olisi voinut odottaa, ei albumi mene taaskaan liiallisuuten fantasimaisuuksillaan. Itse asiassa se elementti on melkoisen vaisu tällä teoksella. Eeppiset melodiat ovat melko hävinneet koko levyltä. Itseäni kiinnostaa tämä veto, sillä itse ehkä sisälläni toivoinkin tällaista Blund Guardianilta. Mutta totuus on se, että ilman tyypilliä nopeita ja oikealla tavalla keskieeppisiä melodiota yhtyeen musiikki kuullostaa tylsemmältä. Useamalla kuuntelulla huomaa, että Sokea Vartija yrittää ehkä hakea jopa entistä enemmän progressiivisia elementtäjä biiseistään, mutta surullisen epäonnistuneella tavalla. Näistä huolimatta albumi ei tuo mitään uutta esille, se vaan on. Onneksi melodiat ovat onnistuneet tuomaan kiintoisuutta joillekin teoksen biiseille, ja oiekn yhdistetyt riffit saavat välillä hyviä kokoanisuuksia aikaan.

Niin, siis ei levyn kaikki kappaleet eivät toki ole epäonnistunutta huttua. Varsinkin on helppo ottaa esiin jo ennen levyä singlenä ilmestynyt Fly. Hitautta ja nopeampia riffejä yhdistelevän kappaleen kruunaa erittäin mieleenjäävä kertosäe. Myös Carry on Blessed Home, The New order ja erityisen pirteä mutta samalla "mysteerisin" Straught Throught the Mirror ovat varsin positiivisia teoksia. Levyn viidenkymmenessä ja yhdentoista kappaleessa on kuitenkin hieman liikaa täyttöbiisejä, jotka ovat yksinkertaisesti vaan tylsiä. Näihin albumi sotkeentuukin liiankin pahasti. Itse yhäkin kaipaisin Sokealta Vartijalta vanhojen huippubiisejen toimivuutta yhidstelvää vähintään kymmenminuuttista biisijärkälettä, joka toisi uusia ulottuvuukia hillittyyn fantasiahihhuloiniin. Hansi Kürschkin tuntuu itsemenevän biisejen mukaan: onnistuneissa kappaleissa laulu on vanhantasoista yhden maailman parhaista laulajista loistavuutta, mutta ontuvammissa kappaleissa Hansi laulaa paikoittelen jopa hieman heikosti. Levy kuluu yllätävän nopeasti puhki aikasempii teoksiin verrattuna. Yhtyeen albumeita jaksoi kuunnella monia kymmeniä kertoja kun taas A Twist in the Mythiltä ei jaksa seitsemän kuuntelukerran jälkeen kuunnelta kuin noin viittä biisiä. Myös soittimet ovat hieman negatiivinen asia. Itse kaipaisin enemmän muita kuin normaalin mettalibändiin kuuluvia soittimia, mutta A Twist in The Mythillä on vain huilu, jota sitäkään ei kauhean paljoa loppujen lopuksi kuulla. Jokin tuntuu olevan vinossa yhtyeellä. Lieneekö ongelmana rumpalin vaihtuminen, Hansin toinen yhtye Demons & Wizards vai vaan se, ettei yhtye jaksanut ottaa tarpeeksi isoa askelta muuttamiseen. Itse jaksan toivoa, että teos on vain välillä oleva keskinkertaisempi tuotos ja seuraavaksi on tulossa aivan uudenlainen ja täysin loistava mahtiteos.

Loppujen lopuksi A Twist in the Myth on pienoinen pettymys. Blind Guardianin mahtavien levyjen putki katkeaa tähän teokseen. Albumilla on kyllä juuri niitä hyviä biisejä, mutta niitä vaan sattuu olemaan yhtä paljon tai jopa vähemmän kuin teoksen kiinnostavuutta verottavia tasapaksuja kappaleita. Henkilö, jolle bändi on uusi, pääsee kyllä sisään yhtyeen henkeen albumin avulla, mutta siltikin neljä edellistä ovat paljon parempia hankintoja heti alkuun. Yhtyeen pitkäaikaiselle fanille teos taas on todennäköisesti pienoinen pettymys, mutta kuitenkin hankkitavan arvoinen teos, ainakin jos sen hinta on siinä kymmenessä eurossa. Ei voi kiistää, että A Twist in the Myth on yhtyeen heikoin teos 18 vuoteen. Itse toivon, että Hansi Kürsch ja Blind Guardian tekevät seuraavaksi jotain uutta ja mullistavaa, mutta silti yhtyeen oikeanlaisen hengen säilyttäävä, kuten vaikka tunnin pituisen vaan kahdesta kappaleesta koostuvan järkäleen.

Lyhyesti: A Twist in the Myth on tasapaksuna teoksena pettymys yhtyeen aikaisempaa tuotaantoon verrattuna, mutta silti monia liukuhihna-power metal-bändejen ja ylitseampuvan eeppisiä fantasiapelleily yhtyeiden teoksia parempi.

72/100