keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Vitutus

Vittu Suomiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Top 10 Coveria

Tämän listan tekeminen viivästyi paljoin, koska sen kanssa tuli monenmoisia ongelmia. Normaalejen biisejen lisäksihän monet yhtyeet soittavat uudestaan toisten bändien biisejä. Näitä kutsutaan cover-kappaleiksi, kuten me kaikki tiedämme. Aluksi päätin tehä ihan normaalin top 10 listan parhaista covereista, mutta lopulta tajusin kuinka hirveä kasa hyviä covereita oikeastaan onkaan. Niinpä päätin tehdä listan "Top 10 parasta alkuperäistä parempaa coveria." Noh, sain sitä ihan hyvin aikaa tehtyä, mutta sitten iski hieman hankalampaan menevä kysymys: mikä oikeastaan lasketaan coveriksi. Monihan ei myönnä sitä coveriksi, että joku perus sinfoniaorkesteri soittaa Mozardin tai muiden klassisia sävellyksiä. Mutta tällöinhän silti soitetaan uudestaan jonkun toisen säveltämä kappale, joten eikö se sitten ole coveeraamista? Ja muutenkin jos soitetaan uudestaan joku perinteinen kansanlaulu ja sitä sanotaan coveriksi? Eihän sillä ole alkuperäistä esittäjää ja koska se on todennäköisemmin useampien henkilöiden ajan muuta kehittämä, sillä ei ole välttämättä omaa tekijäänsäkään. Silti monia perinnelauluista tehtyjä yhtyeiden versioita sanotaan covereiksi, vaikkeivat ne periaatteessa olekkaan. Jo noiden kahden ajatuksen ansiosta jouduin pitkään miettimään, voiko biisin tunkea listalle. Ja nämä eivät todellakaan olleet ainoat ristiriitaisuudet johon jouduin listaa tehdessä. Puolustin pitkään listaa niin, ettei sinne saanut tulla kuin alkuperäisiä parempia covereita, mutta sitten lankesin omaan mokaani ja jouduin lopettamaan sen idean. Katsoin kuitenkin listaani jonka olin saanut aikaan ja tajusin, että tästä oikeastaan saisi sen, mihin ihan aluksi ryhdyin. Niinpä tämä lista ei ole täydellinen ja se saattaa olla tarkemmin ajatelleen hieman ristiriidassakin. Ihmiset: tässä on 10 parasta coveria... tietenkin minun mielestäni, sillä tuskin kovin monella muulla ihmisellä on samanlainen lista tässä aiheessa kuin kenelläkään toisella!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(Alkuperäinen esittäjä suluissa)


10. Opeth - Remember Tomorrow (Iron Maiden)
Vaikka Remember Tomorrow onkin Maidenin ensimmäiseltä ja "vähemmän suositulta" levyltä, on se silti coveerattu useita kertoja, muuanmuassa Metallican soittotaitoisella porukalla. Tämä oli yksi biiseistä, joka ei olisi päässyt "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria" -listaan, sillä en taida pystyä sanomaan sitä alkuperäistä paremmaksi. Åkerfeldt kuulostaa tässä coverissa puhtaalta laulultaan paremmalta, kuin muuten levyllä, jolla se on. Alkuperäisessä versiossa Di'Anno vetää melko huonosti tasonsa huomioiden, joten Åkerfeldt saa minulta tunnustuksen saadessaan laulun kuulostamaan paremmalta coverissa. Itseasiassa Opethin mestarilaulajan pehmeä puhdas ääni sopii hyvin Remember Tomorrowin hieman hämärään tunnelmaan paremmin kuin Paul Di'Annon vastaava. Opethin versiossa myös kitaroiden raskaampi riffi kuulostaa syvemmältä, paremmalta ja tarttuvammalta. En vaan siltikään jotenkin pysty sanomaan Opethin coveria paremmaksi, vaikka kai sen pitäisi olla.

9. Pantera - Planet Caravan (Black Sabbath)
Joo, Pantera on kirotun kova bändi. Phil Anselmon laulu on loistavaa, olkoon se sitten sitä huudon ja kovan laulun agressiivista purkausta, loistavia huudahduksia tai sitten hieman rauhallisempaa. Jos Panteran olisi tuolloin ollut pakko tehdä jostain Black Sabbathin biisitä coveri, ei olisi moni arvannut heidän soittavan uudestaan juuri Planet Caravania. Pantera on agresiivista ja hyökkäävän raskasta, mutta Planet Caravan on yksi Black Sabbathin klassisimpia balladimaisia kappeleita. Pantera on hyvin uskollinen kuitenkin alkuperäiselle versiolle eikä lähde tekemään muutoksia juurikaan, vaan äänimaailma on lähes täsmälleen samanlainen kuin alkuperäisessä versiossa. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka Ozzy Ozbourne onkin merkittävä ja mahtava henkilö musiikkimaailmassa ja hoitaa monissa biiseissä osansa palkittavasti, hän ei koskaan ole ollut lempilaulajani. Panteran coveri hämmästyttääkin hyvyydellään kun huomaa, kuinka paljon paremmin Anselmo hoitaa laulun tässä biisissä (ollaaksen monien mielestä pelkkä huutaja) verrattuna Ozzyn hoilaamaan alkuperäiseen. Ja kumpaa nykyää kuuntelen? Aivan oikein, Panteran versiota.

8. Gamma Ray - It's a Sin (Pet Shop Boys)
Jippiajee, syntikkapoppia! Varmaan todella moni suomalainen on kuullut Lemmikkikaupan Poikien superhitin "It's a Sin". Mielipiteet jakautuvat osapuolin suunilleen niin, että toisien mielestä se on hyvä ja toisten mielestä ärsyttävä. Noh, ainakin se on tarttuva kuin helvetti. Itse kuitenkin täytyy sanoa, että pidän kyseisestä kappaleesta. Yksi maailman parhaista Power Metal yhtyeistä, Gamma Ray kyllä teki oivasti, kun sai idean esittää uudestaan tämän poppaavan biisin, mutta metallisempana versiona. Paljoa ei pysty höpisemään Gamma Säteiden versiosta, se vaan on kaikin puolin parempi versio. Kai Hansenin laulu kuulostaa odotetusti kivemmalta kuin Pet Shop Boysien peruslurittajan ja kitaravängytykset ovat mukava metallistinen lisä. Tarttuva syntikkapoppitus on korvattu yksinkertaisella laukkariffillä, josta tulee melkein mieleen Maidenin vastaavat. Paljao ei siis voi sanoa, tarttuva coveri, muttei kuitenkaan ihan niitä parhaita.

7. Death - Painkiller (Judas Priest)
Priestin Painkiller on käsittämättömän kova biisi. Death on käsittämättömän kova bändi. Ja jos nämä yhdistetään on pakko tulla pelkkää mahtavuutta, vai mitä. Deathin coveeraus Painkilleristä jäi yhtyeen viimeisen studioalbumin, The Sound of Perseverancen, viimeiseksi biisiksi. Tämä on taas kerran loistava coveri (miksi muuten se olisikaan listalla), mutta tätäkään ei varsinaisesti pysty sanomaan alkuperäistä Juudas Papin versiota paremmaksi. Örisijäjumala Chuck Schuldinerin ääni ei ole perinteistä tällä biisillä, vaan se on omalaatuisat kirkunan ja huudon sekoitusta josta ei osaa päättää, tykkääkö siitä vai Rob Halfordin kirkunasta enemmän. Kuitenkin on tullut kuultua ehkä hieman enemmän valitusta Schuldinerin laulusta tällä biisillä, vaikka itsestäni se on ihan yhtä hyvää. Rummuissa Deathin versiointi häviää alkuperäiselle, mutta vain tiukasti. Kitaroissa kumpikin yhtye vetää suunnilleen yhtä hyvin. Edellisten perusteella Deathin coveri kuulostaa ehkä hieman huonommalta, mutta kokonaisuutena ne ovat yhtä hyviä.

6. Metallica - Whiskey in the Jar (Kansanlaulu)
Niinpä niin, tämä kappale oli sellainen jonka kuulumista tälle listalle piti pitkään miettiä. Kuten aloituspuheessa sanoin (lukiko joku sen), eihän kyseistä kappaetta periaatteessa ihan coveriksi vaan voi sanoa, sillä se ei ole kenenkään varsinaisesti alkuperäisesti esittämä. Monet itseasiaasa luulivat kappaleen kuuluisaksi tuoneen Thin Lizzyn olevan kappaleen alkuperäinen esittäjä. Mutta kuitenkin, Metallican versio on se, joka on oikeasti hyvä. Itseasissa on yksi yleensä ottaen suosituimmista ja tiedetyimmistä cover-kappaleista, jota on koskaan tehty ihmisten korville kuultavaksi. Tietenkin se oli vaan pakko saada tungettua johonkin kohtaan tätä listaa. Tässä biisissä itseasiassa vanhan kunnon James Hetfieldin ääni kuulostaa ihan mukavalta, vaikka se olikin tuona aikoina menossa kokoajan vain huonompaan suuntaan. Vaikka pidän todella paljon kappaleesta, ei se kuitenkaan aivan pääse viiden parhaan coverin joukkoon.

5. Guns N' Roses - Knockin' on Heaven's Door (Bob Dylan)
Taas yksi yleisesti todella arvostettu coveri ja tällä kertaa myös semmonen, joka on alkuperäistä monia kertoja parempi. En ole oikeastaan kuullut kenestäkään, joka oikeasti pitäisi Dylanin versiota Gunnareiden tulkintaa parempana. Pyssyt ja Ruusut tuovat biisiin koko selkärangan muuttamalla sitä raskaammaksi rokkaavuuden avulla. Dylan ei myöskään ole kummoinen laulaja, vaan Axel Rosen itsestäni kunnioitettavan hyvä ääni jyrää kyllä coverissa 100-0. Alkuperäisen version kantrimainen tunnelma myös tuntuu paljon syväälisemmältä Gunnareiden Slashin kitarariffittelyn säestämällä versiolla. Vaikka suurimmaksi osaksi kappaleen perus neljän soinnun kuviota aika tarkasti jäljitellään, on mukaan kuitenkin tungettu se loistavuus, kaikkie tunteman kiitettävän kitaristin, Slashin, oma kitarasoolo, joka on oikeasti melkoisen hyväkin tällä coverilla. Vaikka Gunnareiden versio tästä kappaleesta on varmasti se kaikkien parhaiden tuntema, ei se ole kuitenkaan ainoa. Itseasiassa aika hemmetin moni on esittänyt tulkintansa alkuperäis versioista, muunmuassa Eric Clapton ja Aerosmith. Kuitenkin suurinosa ihmisistä on oikeassa, kun pitää Guns 'N Rosesisn versiota parhaana, sillä sitä se on.

4. Eläkeläiset
Ei yhtään yksittäistä biisiä, eikä yksittäistä alkuperäistä esittäjää. Ihan simppelisti vaan neljänne sijan tällä listalla ottaa ihan kokonaan Eläkeläiset bändinä. Kyseessä ei ole mitään tavallista, vaan suorastaan epänormaalia nerokkuutta jota kaikki eivät voi ymmärtää. Eläkeläisten puhdasta kultaa olevan nerokuuden ymmärtäminen vaatii hyvää, ehkä hieman vinksahtanutta, mutta silti älykästä huumorintajua. Ihan jokaikinen ei voi käsittää, miten jotkut oikeasti voivat pitää humpparaiskauksista alkuperäisistä verioista. Oikeastihan coverit ovat iloisesti rokkaavia ja syntikan välillä urkumaisilla äänillä uusittuja verisoita, eikä kompit ole aina kovin humppaavia vaan lähinnä lyriikat, joista melkeen jokaisesta tapaa esiintyä sana "humppa" edes kerran. Hauskaa on myös ajatella, osaako kukaan bändin jäsenistä oikeasti laulaa. Eläkeläisiltä on tullut kourallinen levyjä, joista jokainen on sen verran "mahatavaa" kamaa, ettei oikeasti pysty suoraan nimeämään yhtään muiden joukosta hienosti erottuvaa nerokkuutta. "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria listalle"" ajattelin heittää muikeasti alkuperäistä Children of Bodomin Hate Meetä paremman versioinnin, Vihaan Humppaa. Se ei kuitenkaan ole Eläkeläisten ainoa alkuperäisestä muutenkin kuin vitsinä parempi kappale, eikä myöskään ihan vaan normaalisti coverina joukosta erottuva. Eläkeläiset olisivat ehkä voineet olla tällä listalla hiemankin korkeammalla, muutta niiden sijoittaminen oli vaikeaa. Eihän se neljäskään sija mikään häpeä ole...vai? Jos Eläkeläiset ideana on jo läjä kultaa, toteutuksena ne ovat kymmenen miljardia tonnia humppaavaa timanttia.

3. Moonsorrow - For Whom the Bells Tolls (Metallica)
Olkoon Metallica kenen tahansa mielestä kuinka ylisuosittua ja mainstreamia tahansa, on se silti aivan hemmetin kova yhtye, varsinkin neljä ensimmäistä albumia. Yksi yhtyeen kovimpia biisejä on For Whom the Bells Tolls, joka sisältää entisen mahtibasistin, Cliff Burtonin, aivan käsittämättömän kovan bassoriffin. Kun ensimmäisen kerran kuuli, että Suomen yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä, Moonsorrow, aikoo tehdä coverin tästä biisistä, ei oikei ntiennyt mitä odottaa. Pääasiassa melkein vain odotti, ettei Moonsorrow tee aivan surkeaa versiota tästä biisistä, joka vaikuttaa vaikealta kuitenkin coveerata. Moonsorrowi version raskaasti ja agressiivisesti pauhaava riffittely yllätyksenä. Se... Se...Se kuulosti äärimäisen hyvältä. Kuuntuho osoittaa tällä nimenomaisella coverilla, miten oikeast pitää esittää uudestaan toisten yhtyeiden biisejä. Parasta ei ole vain esittää suoraan uudestaan vanhan esittäjän sävellys vaan lisätä omaansa ja tuoda oma elementtinsä biisille. Niin, että kyseessä ei ole suora soitto vaan 0ma tulkinta. Näin Moonsorrow siis hoitaa asiat coverillaan For Whom the Bells Tollsista ja todellakin tuo oman kädenjälkensä näkyville. Äänimaailmaa hieman muuntamalla on tunnelma jo erilainen ja biisille on tuotu lisää pituutta yli kaksi ja puoli minuuttia. Laulukin on kiinnostavaa, sillä se ei ole suoraan puhdasta, muttei myöskään Moonsorrowin yleisintä örinää. Varsinaisesti ei Moonsorrowin versiota ehkä voi sanoa Metallican alkuperäistä mestariteosta paremmaksi, mutta kirottu kun on kuitenkin kova coveri.

2. Turisas - Rasputin (Boney M.)
Raa-raa-rasputiiin! Kuinka ihana kasareiden tanssihitti tämä onkaan. Monille suomalaisille kappale saattaa olla tunnetumpi Frederikin esittämänä suomenkilisena coverina (pahoitteluni kaikki artistin fanit, Frederikiltä ei löydy mitään tältä listalta). Jo idea, että taas eräs kotimaamme parhaitsa Folk Metal yhtyeistä, Turisas, esittäisi tämän biisin uudestaan, kuulostaa hyvältä. Alkuperäinen versio, vaikka dance biisi onkin, on melkoisen hidastempoinen ja kestää lähemmäs viittä minuuttia. Turisaksen versio lisää kappaleeseen kokonaan hiprakkaan ja kappaleesta älyytömän hyvän tekevän nopeuden ja lyhentää näin kestoa minuutilla. Kaikin puolin Turisaksen versio on parempi: hyvin puhtaasti laulun osaava Mathias Nygård hoitaa laulun todella kiitettävän energisesti. Myös Turisaksella ylisesti hyvässä roolissa oleva viulu on aivan sanoinkuvaamattoman hyvä lisä biisille. Viulu korvaa alkuperäispersion syntikkapopituksen ja pääasiassa melodioinnin, jolloin kitaroita ei tarvitse kuin komppimielessä. Tämä tuo lisää veikeyttä ja rentoutta biisiin, eikä se ole kovin raskas loppujen lopuksi. Rasputinin alkuperäisversio on itselleni melko mitäänsanomaton, mutta Turisaksen nopea coveri tuo aina hyvän mielen. Se on niin älyttömän hyvä, että pidän sitä yhtenä bändin parhaista vedoista, vaikka se onkin vain coveri.

Varoitus! Seuraava kappale on paras coveri, mitä on koskaan tehty!

1. Jimi Henrix - All Along the Watchtower (Bob Dylan)
Ja taas coveri Bob Dylanin kappaleesta. Itseasiassa muistan kuulleni jonkun sanonen, että kaikki coverit Dylanin kappaleista ovat alkuperäistä parempia. Jimi Henrixin versio Dylanin All Along the Watchtowerista on kuitenkin enemmän alkuperäistä parempi kuin mikään muu coveri Dylanin biiseistä. Itseasiassa niin kova, että se pääsee tämän listan huipulle parhaan coverin ikinä -nimekkeellä. Dylanin oma biisi on vaan rauhallinen huuliharpun säestämä lyhyt kappale, joka on melko mitätön koko hepun muihin biiseihin verrattuna. Jimi Henrix toi biisille kaiken, jopa ihan omat maailman parhaan kitaristin riffittely ja soolottelu kitaraosuudet. Itseasiassa minusta melkeen tuntuu, että Bob Dylan itse vain loi biisin idean, jonka Henrix sai haltuunsa ja teki sitten itse melkein kokonaan oman biisinsä tästä. Nään siis Dylanin version vain pelkkänä luonnoksena Jimi Henrixin mestariteosta. Yllätyin oikeastaan ekan kerran kun kuulin, ettei All Along the Watchtower, jota pidin ja yhäkin pidän yhtenä Jimi Henrixin parhaista biiseistä, olekkaan herran oma biisi. Kuitenkin kaikkine lisäyksineen ja uusien ulottuvuuksien tuodessaan tää coveri loistaa ihan erillisenä biisinä kuin alkuperäinen versionsa. Tykkään todella paljon Henrixin, laulusta, riffeistä ja sooloista tällä biisillä. Kaikki on vaan tehty uudestaan niin omalaatuisesti, omaa ulottuvuutta tuoden ja täydellisesti, että kyseessä on paras coveri ikinä.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Equilibrium - Sagas

Julkaistu: 27.6.2008
Pituus: 79.14
Genre: Folk Metal
Levy-Yhtiö: Nuclear Blast





Kappaleet:
1. Prolog auf Erden - 3:39
2. Wurzelbert - 4:59
3. Blut im Auge - 4:45
4. Unbesiegt - 6:19
5. Verrat - 6:05
6. Snüffel - 5:45
7. Heimwärts - 2:34
8. Heiderauche - 2:31
9. Die Weide und der Fluß - 7:21
10. Des Sängers Fluch - 8:05
11. Ruf in den Wind - 4:54
12. Dämmerung - 5:55
13. Mana - 16:23
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Folk Metal. Juuri niin, Folk Metal. Hieno genre täynnä hienoja ja omalaatuisia yhtyeitä. Vaikka pääideana onkin metallinyhdistäminen perinnemusiikkiin ja -soittimiin, ei jälkimmäisiä välttämättä tarvita. Hyvänä esimerkkinä Ensiferum, joka ei tarvitse muuta kuin kitaran. basson ja kosketinsoittimet folkmelodioidensa soittamiseksi. Tämän genren suurimmaksi maaksi varmaan voi nimetä supermetallimaan, Saksan. Maasta tulee muutama yleisesti tunnettu Folk metal yhtye, mutta varsinainen suola on se valtava kasa undergroundimpia genren edustajia, joita oikeasti on varmaan satoja. Yksi vähän suuremmista ja todellakkin mainittavimmista yhtyeistä on Equilibrium. Tämänkään yhtyeen varsinaisiin soittimiin ei kuulu yhtää perinnesoitinta, mutta muunmaussa haitaria kyllä pääsee biiseissä kuulemaan. Equilibriumin ensimmäinen albumi, Turis Fratyr, ilmestyi vuonna 2005. Musiikin perusjalka oli todella hyvät, nerokkaat ja eeppiset syntikalla aikaan saadut folkkimaiset melodiat. Genre ehkä oli hieman kiisteltyä, sillä kaikista Equilibrium ei ole ihan folkmetallia. Toiset sanovat sitä sinfoniseksi melodeathiksi tai jopa black metallia lähestyväksi. Jos kuitenkin käytetään termiä "Viking Metal" lienevät kaikki onnellisia, vaikkei se varsinaisesti kerro minkälaista musiikki on. Noh, vaikka Equilibrium ei ihan omaperäisin yhtye ollutkaan folk metallin saralla oli silti toinen levy, Sagas yksi eniten odottamiani vuonna 2008. Ja helvetti se oli hyvä.

Turis Fratyristä monien yhtyeiden toisen albumin tapaan Sagas on hiotumpi. Melodioita on viety enemmän loppuun asti ja niistä on tehty paikoin mieleenpainuvimmiksi ja koukuttavemmeksi. Moni biisi alkaa loistavalla melodiolla, jonka avulla kiinnostus pysyy koko biisin ajan. Sagasilla näkee, kuinka Equilibriumin koko kuusi henkinen sakki on yrittänyt antaa panostaan levylle, sillä kaikki tuntuu olevan melkein viimeisen päälle varmistettua. Sagas on levynä massiiviinen järkäle: sen folkahtavat soinnut kestävät melkein kahdeksankymmentä minuuttia. Tämä tuntuu ja onkin todella pitkä kesto mille tahansa levylle ja
konseptittomalle folkmetal albumille tämä saattaa vaikuttaa ylivenytetyltä ja todellakin turhan pitkältä. Mutta Sagas ei ole sellainen, vaan sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa putkeen sisällön täydellisyyden aiheuttaman riiputtavuuden takia. Levyn elementit vaihtelevat humpahtan superiloisesta ja todellakin mieltä piristävästä nopeasta melodiasta hitaaseen ja rauhalliseen, ehkä hieman balladimaiseenkin. Pääasiassa Equilibriumin sujuvuus perustuu Sagasilla siis soitinten loistavaan instrumentaalisuuteen, mutat totta kai yhtyeellä on laulaja, joka ilmasiee itseään tutusti monien folk metal yhtyeiden tapaan murina-vokaaleilla. Monille ongelmana on ehkä se, että saksalaisen yhtyeen laulaja hoitaa hommansa kotimaansa kielellä. Saksasta ei saa siis juurikaan ymmärrä paskankaan vertaa, joten lyriikoiden syvyyden seuraanimen jää yleensäottaen vähemmälle. Netistä kuitenkin voi tarkistaa, ettei lyriikat tosiaan mitään merkittävän ihmeellisiä ole, kuten ei yleensäkään folk metallissa. Murinan erottuvainen ulottuvuus kuitenkin lisää tunnelmaa, joak on tosiaan huipussa Sagasilla. Loistasti kaikki tuntuu sujuvan yhteen, eikä sammu kahdekssakymmenessä minuutissakaan.

Massiivinen teos aukeaa Prolog Auf Erdellä, joka on perinteinen folkmetal -albumien intro. Ihan kiinnostava, muttei mikään paras intro mitä on nähty. Levyn ainoa puhtaasti laulettu kohta myös kuuluu tässä. Toisena hyökkää vanhan Turis Fratyrin kaltaista Wurzebertiä, joka on mainio biisi, vaikkein niinkään eeppinen. Sitten kolmantena tulee se kappale, jonka takia varmaan rakastan Equilibriumai nykyäänkin: Blut Im Auge. Suorastaan nerokkaan iloinen melodia on koko biisin tukijalka ja suoraan sanoen täydellinen. Verta Silmässä on yksinkertiasesti vaan yksi tyydyttävimmistä, mukaansatempaavimmista ja parhaiten hyvälle tuulelle saavimmista biiseistä. Tämä täydellisyys vaan jatkuu Unbesiegtilla, jonka voittamaton hieman viidakkomainen tunnelma vie mukanaan joka kerralla todella paljon. Keskellä tuleva hypereeppinen melodia on yksi parhaita puoliminuuttisia folk metallin historiassa. Vaikkei kumpikaan kahdesta edellisestä kappaleesta ole kovin älykkäitä, ne iskevät tulta kuin sata salamaa. Seuraavana tulevat Verrat ja Snuffel edustavat vähemmän eeppistä ja enemmän kitarapainotteista settiä, joka ei kuitenkaan kadota Sagasin perusideaa, eikä mahtavuutta. Vaikka nämä kaksi jäävät levyn heikoimmiksi teoksiksi, ne ovat kuitenkin hyviä. Heimwärrts jatkaa hieman Blut Im Augen tavoin alun iloisella ja loistavalla melodialla joka johdattelee koko kaksi ja puoliminuuttisen biisin läpi. Nopea tempo tuo mieleen juomalaulun, jota lyriikat kertovat laulun olevankin. Vaikka kyseessä on loistobiisi, ei se vedä vertoja Turis Fratyrin Met -juomalaululle. Tämän jälkeen tulee yhtä lyhyt rauhallinen instrumentaali Heiderauche, joka on ihan mukava rauhoittaja välissä. Seeraavaksi iskevät pidemmät Nämä kaksi edustavat levyn älykkäämpää ja hiotummat Die Weide und der Fluß ja Des Sängers Fluch. Jo ensimmäisen loistava hidas haitarimelodia kertoo kappaleiden siirtymisestä askelta erilaiseen. Nämä loistavat teokset ovat omaperäisempä folk metallia, jossa Equilibrium näyttää, mihin kaikkeen se pystyy. Eeppisyyttä ei ole unohdettu, vaan sekin sadaan esiin. Hyvä tietää kaikille, ettei ihan tyhmää metallia olla kuuntelemassa. Harmi vain, etteivät nämä kaksi jää yhtä hyvin mieleen, kuin edelliset simppelimmät. Kolmanneksi viimeisenä kappaleena hyökkää Ruf In Den Winde, joka on taas nopeisiin supereeppisiin melodioihin perustuva perupituinen loistokappale. Tämän jälkeen tulee Dämmerung, levyn toinen hidas ja rauhaallisempi kappale, jota voisi melkeen sanoa balladiksi. Rauhallinen ja tempavaa laulu, mutta tässä vaiheessa kyllä täytyisi ymmärtää ne lyriikat. Sitten vielä viimeinen täyttymys: Mana. 16 minuuttia instrumentaalista eppistä folk metallia. Uh, kuinka pitkältä se kuulostaa. Kappale on täynnä loistavia melodiota jotka tartuttavat mukaan, mutta tuntuu että Equilibrium yritti tässä liikaa. 16 minuuttia on todellakin liikaa, kymmenen minuuttia olisi ollut ihan tarpeeksi. Vaikka Mana onkin loistava biisi, se jää vähän lätyksi ja hieman kyllästyttäväksikin paikoin.

Jos haluat eeppistä folk metallia, on Sagas paras ostoksesi koskaan. Jos et tiedä mitä folk metallia haluat, on Sagas silti loistava ostos. Levyllä ei ehkä pintaa syvemmälle aleta kaivella, mutta ulkoisesti saadaan aikaan se pirun hyvä fiilis, joka saa unohtamaan hetkeksi kaikki huolet. Kaikin puolin pitää antaa kunnioitusta albumin jaksamisesta ja hiomisesta loppuun asti. Tiedän, ettei Sagas kaikkia folkmetallinkaan ystäviä välttämättä turhalla eeppisyydellään ja sen antamalla tukijallala sekä ei niin hirveän loisteliaalla omaperäisyydellään viihdytä, mutta se saattaa kuitenkin olla se yksi parhaita albumeita ikinä, jota se minulle oli. Sagas ei ikinä menetä otettaan. Sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa, eikä koskaan tunnu saavansa tarpeeksi. Equilibrium, onneksi olkoon: olet yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä.

Lyhyesti: Järkäle eeppisyyttä Folk Metallin muodossa.

95/100

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Apocalyptica - Plays Metallica by Four Cellos

Julkaistu: 3.10.1996
Pituus: 43:24
Genre: Instrumentaalimetalli, Sellometalli, sellomusiikki
Levy-yhtiöt: Mercury, Universal
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Enter Sandman - 3:41
2. Master of Puppets - 7:17
3. Harvester of Sorrow - 6:15
4. The Unforgiven - 5:23
5. Sad But True - 4:48
6. Creeping Death - 5:08
7. Wherever I May Roam - 6:09
8. Welcome Home (Sanitarium) - 5:50
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomi on... Äh, helvettiin tämä. Apocalyptica on ulkomailla menestynyt yhtye ja se riittää. Tämän omalaatuisen selloilla soittavan metalliyhtyeen ura alkoi heti suosituksi heidän ensimäisestä albumistaan, Plays Metallica by Four Cellosista, jota on myyty tähän päivään saakkaa yhteensä 800 tuhatta kappaleta. Aika hyvin, sanoo moni. No niin, siinä se oli! Ei tarvita pidempää turhaa esipuhetta... Ainakaan nyt tällä kertaa.

Ei voi kyllä muuta sanoa, että Apocalypticalla oli tätä albumia varten hyvät lähtökohdat loistavan idean vuoksi. Ei ihan jokaikiselle tule omaa yhtyettä ja tulevaa levyä ajatteleen sellainen idea mieleen, että voisi coveerata maailman yhden suosituimman metalliyhtyeen suosituimpia kappaleita milläs muullakaan kuin sellolla. Kyseessä oli ehkä myös pienoinen riski, sillä eivät kaikki suuret massafanit voi tästä ideasta pitää. Plays Metallica With Four Cellosille on kyllä valittu ihan kiitettävän hyvät biisit tämän suositun metalliyhtyeen tuotannosta. Tuolloinhan Metallican uusin albumi oli yhtyettä monien mielestä huonoon suuntaan vienyt Load, jolta ei onneksi löydy yhtään coveria Apocalyptican esikoisalbumilta. Pääasiassa levyn kappaleet ovat Metallican massan keskuudessa suosituimpia biisejä, mutta itsestäni Creeping Death ja Harvester of Sorrow ovat kivoja pieniä yllätyksiä, vaikkeivat olekkaan mitään vähiten tunnetuimpia. Hienoa on vielä, että jälkimmäisestä on tehty ehkä tarttuvin versio tällä albumilla. Idea on yksinkertainen ja ehkä syy siihen, miksei levy ole mikään superaploodeja ansaitseva mestaricoverteos. Albumi sisältää kahdeksan Metallican biisiä, jotka on soitettu instrumentaalina sellolla, ei sen enempää. Kuulemme siis vaan Metallican klassisia riffejä nyt vaan sellojen syvällisillä äänillä. Mitään muuta soitinta ei levyllä esiinny, ei edes rumpuja, jonka ansioista albumi jääkin hieman yksiulotteiseksi teokseksi. Ei niin, etteikö sellolla saisi monipuolisia ääniä, mutta jotain muuta olisi edes kaivattu. Jää myös harmittamaan, ettei kyseisten levyn kappaleiden alkuperäsversioiden hyvien soolojen tilalla ole tällä levyllä pahemmin kunnon nopeita sollotilutuksia. Onneksi sentään Master of Puppetsin hitaampi soolo on jätetty jäljellä ja uskokaam minua kun sanon, että se kuulostaa pirun hyvältä.

Soundimaailmasta eikä yhtyeen soittotaidoista muihin verrattuna voi paljoa puhua. Kuitenkin sen kuvan voi saada, että Apocalyptican jäsenet osaavat soittaa selloa melkoisen hyvin ja näin varmaan oikeasti onkin. Kyseessä on sello kvardetti, joten ei tiedä kuka minkin osuuden biiseistä soittaa, mutta kauhean usein kuulosta, että kyseessä olisi tosin neljä selloa, vaan maksimissa kolme. Riffittely perustu yleensä siihen, että yksi soittaa kitaransoiton tyylisesti simppelimpää komppia taustalla jonka päällä on mielekkäämpää pääriffiä soittavan sellistin ääni. Välillä mukana on vielä kolmatta äänimaailmaa , mutta siltikin kasassa tuntuu olevan vain kolme selloa. Välillä tuttujen sävelmien soitto alkaa käydä liian yksipuoliseksi yhden instrumentin takia ja välillä musiikki menee vain ohi korvien. Hauskinta on kuitenkin kuunnella eka Metallican alkuperäisteos ja sitten sellocoveri ja verrata näitä toisiinsa. Melkein jokaista kappalettaa on lyhennetty piirun verran, yleensä juuri sen takia, että sooloja on lyhennetty. Vaikka Apocalyptica tuntuu rakastavan todella albumilla tämän musiikin soittamista, he saisivat tuoda lisää omia ajatuksia, onhan kyseessä sentään ihan kunnon covereita. Yhtyeen määrätietoisuus ei ole vielä hirveän vahva, eikä olal ihan varmoja, mitä kaikkea halutaan tältä albumilta, joka aiheuttaa taas sen aiemmin mainitsemani yksiulotteisuuden.

Idea albumilla on loistava, sitä ei kukaan voi kiistää, mutta näin monien vuosien jälkeen tämän levyn kanssa, olen huomannut, että kaipasin siltä vaan yksinkertaisesti enemmän. Vaikka coverataan selloilla, se ei minusta saa estää taitelijan vapautta tuoda muutakin aihetta tälle levylle. Sellon ääni on kiva, mutat kuinka kauan sitä jaksaa? Onneksi albumi ei ole liian pitkäksi venytetty, vaan sen jaksaa loppuun asti. Ei vaan heti tee mieli kuunnella lisää selloinstrumentaalia putkeen. Pääasiassa levy on minulle nykyään sellainen, että siitä on kiva kuunnella yksi tai kaksi biisiä silloin tällöin, mutta koko levy tuntuu vaan liian puuduttavalta yhteen. Äänimaailmojen vaihtelu sellojen kasalla on toki piristävää, muttei tarpeeksi vaihtelevaa ja eteenpäin askelta ottavaa. Jos kuitenkin hyvää hintaan Plays metallica by Four Cellosin näkee kaupassa, kannattaa se mukaan napata, sillä se on epävaarmuudesta ja parista heikkoudesta lukuunottammatta hyvä levy.

Lyhyesti: Nerokas idea, joka vaan jäi hieman yksiulotteiseksi.

78/100



torstai 26. helmikuuta 2009

DevilDriver - The Last Kind Words

Julkastu: 31.7.2007
Genre: Groove metal, Melodic Death metal
Pituus: 45:39
Levy-yhtiö: Roadrunner
Formaatti: CD







1. Not All Who Wander Are Lost – 3:32
2. Clouds Over California – 4:09
3. Bound by the Moon – 4:01
4. Horn of Betrayal – 4:24
5. These Fighting Words – 3:58
6. Head on to Heartache (Let Them Rot) – 4:22
7. Burning Sermon – 3:38
8. Monsters of the Deep – 4:03
9. Tirades of Truth – 5:11
10. When Summoned – 3:04
11. The Axe Shall Fall – 5:15
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yksinkertainen ja surullinen totuus on se, että aliarvostettuja bändejä on maailmassa aivan liikaa. Yhtyeitä tuntuu olevan yhtä paljon kun genrestä pitäviä, jonka takia ei kaikki todellakaan voi nousta valitettavasti moninkertaista platinaa myyviksi suuremman yleisön suosikeiksi. Tosin aliarvostettujakin yhtyeitä on pakko olla, sillä muuten emme saisi ikinä sitä tyydystystä, kun pääsemme snaomaan jotain yhtyettä yliarvostetuksi. Aliarvostettavuudessa on avan se huono puoli, että bändiä on vaikea nähdä Suomessa. Tämän kerran aliarvostetun yhtyeen voittekin lukea otsikosta. DevilDriver on menestynyt tähän asti vasta lähinnä USAssa ja edustaa pääasiassa Groove Metallia. Tämän pyhän genren sanotaan syntyneen Panteran Cowboys from Hellin aikoihin ja DevilDriver on yksi uusimpia loistavia sitä edustavia bändejä. PaholaisAjaja kuitenkin yhdistää melodeath-elementtäjä varsin omaperäisesti mukaan, joka saa yhtyeen erottumaan muista. Välillä myös omalaatuisia thrashmaisia osuuksia löytyy, jotka saavat yhtyeen muistuttamaan hieman suositumpaa Lamb Of Godia. Kaksi ensimmäistä levyä, DevilDriver (2003) ja Fury of Our Maker's hand (2005) keräsivät ihan hyvää kannatusta ja edustivat kumpikin selvästi edellä mainittuja genrejä. Vuonna 2007 ilmestyi DevilDriveriltä vielä tähän asti viimeisin levy, The Last Kind Words. Perinteinen kysymys tähän alkupuheen loppuun: kuinka hyvä se sitten on?

DevilDriverillä on kyllä hyvät lähtökohdat. Kaksi ensimmäistä teosta ovat olleet hyviä, eikä uusimman kanssa ole mitään paineita. Sanon suoraan, että The Last Kind of Words on hyvä levy ja eikö se riitä. Itseasiassa säästäisin paljon turhaa vaivaa sanomalla vain tuon ja lopettamalal siihen tämän koko arvostelun, jota tuskin melkein kukaan lukee innolla. Seuraavaksi voisin yhtä hyvin vaan pistää "lyhyesti" -kohdan ja arvosanan. Okei, jos olenkin vain hiljaa ja arvostelen tämän neljäkymmentäviisiminuuttisen määrän erilaisia korviamielluttavia ääniä. DevilDriverin tyylissä huomaa muutoksia. Musiikki on The Last Kind of Wordsilla yhä enemmän pelkkää selvää melodeathia, eikä läheskään yhtä paljoa groovaavia sävellyksiä. Tuntuuhan se kivalta, sillä levyllä on monia hyviä lähinnä melodethisia kappaleita, mutta lisää groovia jää kyllä hieman kaipaamaan. Varsinkin ensimmäisen levyn loistavia groovemelodioita jää hieman haikeasti kaipaamaan. Äänenlaatu ja soundien taso ylipäänsä on noussut yhä parempaan suuntaan, joka ei tietenkään mikään merkittävä muutos ole, mutta silti ihan mukava muutos parempaan suuntaan pienissä yksityiskohdissa. Laulajana Def Fararakin on kokenut henkilökohtaista kehitystä, joka on hyvä asia. Yksi hienoimpia asioita bändin etenimisen seuraamisessa on kuunnella laulajan edistymistä. Myös rumpali tuntuu oppineen paremmaksi alallaan, joku näkyy monissa kappaleissa. Grooven taaemmaksi jäämisen ohella pari kappaletta tuntuvat melko yksinkertaisilta ja hieman ehkä metalcoremaisilta, mutteivat siltikään huonoilta. Edelliset levyt ovat kompastuneet (eivätkä siten ihan loistava -merkintää ansainneet) pari kertaa siihen, että osa kappaleista on rakennettu melko tylsille perustuksille, eikä kunnon otetta ole saatu muodostettua. The Last Kind of Wordsilla yritetään tätä ehkä hieman varoivaisemmin, mutta samalla määrätietoisemmin. Useimmiten myös kokonaisuutena riffit ja kompit ei ole Viimeisillä Kilteillä Sanoilla niin pomppivia, mutta omalla tavallaan silti mukaansa tempaavia.

Levy alkaa kahdella biisillä, joista tehtiin levyn singlet, Not All Who Wander Are Lostilla ja Clouds Over Califronialla. Jälkimmäinen on selvästi melodethinen biisi, mutta erittäin tarttuva ja oikeastaan todella hyvä biisi. Singleainesta kyllä selvästikkin, mutta tuntuu etten ole ainoa DevilDriverin ystävä, joka tästä biisistä pitää paljon. Näidne kahden jälkeen tulee joko selvää vanhan mallista groove metallin ja melodeathin sekoitusta tai sitten vain jälkimmäistä sisältäviä toinen toistaan joko parempia tai huonompia biisejä. Erityisenä manittakoon loistavan riffittelyn omaava These Fighting Words, todella tarttuva ja kivan groovaavan kertosäkeen omaava Burning Sermon sekä loistavat sävellykset omaava Tirades of Truth. Oikeastaan The Last Kind Wordsilla ei ole sitä ongelmaa juurikaan, että joku kappale erottuisi joukosta selvästi huonompana. Lähinnä kaikki kappaleet ovat sellaisia, jota nimittäisi "hyväksi", mutta edellämanitsemani kappaleet ovat kyllä ihan "loistavan" leiman omaavia. Siinä ei kuitenkaan ole ongelmaa, että biisit eivät erotu toisistaan, vaan jokainen kappale on ihan selvästi oma yksilöllinen teoksensa. Kuten ehkä epäluuloisimmat genrestä jo varmaan ajattelevat, ei lyriikat mitään täydellisyyksiä ole. Melko simppelit sanoitukset eivät ole niitä mieltä eniten mukaansa ottavia, mutta eivät silti mitään hallaa tee. Silti kun Groove Metallista itselleni tulee mieleen heti Pantera, ei heidän lyyriikoidensa tasolle DevilDriver pääse The Last Kind Wordsilla. Positiivisenä voi sielä tähän lisätä kitarasoolot, joiden määrä on lisääntynyt ja laatu parantunut.

DevilDriver jatkaa samaa hyvää linjaansa, eikä The Last Kind Words ole askel huonompaan, vaan parempaan suuntaan, vaikka grooveosuuksia ei missään nimessä saa vähentään yhtään enempää. Viimeiset Kiltit Sanat on suoraviivaisempi, melodeathisempi ja ehkä hieman simppelimpi albumi. Senpaikoitellen nerokkaat sävellykset ja hyvä meininki ovat kuitenkin mukaansatempaavia. Devildriver kehittyy kokoajan itse ihan yhtyeenä soitto- ja laulutaitojen tullessa yhä paremmaksi. Jos Groove metalin ja Melodeathin yhdistelmä kuulostaa kiintoisalta, on Last Kind of Words enemmän kuin hyvä ostos. Uskon myös, että DeviLDriver viihdyttää jokaista, joka pitää Lamb of Godista ja sen kaltaisista yhtyeistä. Parin tarttuvan sävellyksen ansiosta The Last Kind of Word kohoaa DevilDriverin parhaaksi albumiksi, jonka ylittää vaan tänä vuonan ilmestyvä uusi teos... ainakin toivon mukaan. Saisi vaan bändi eksyä jossain vaiheessa tänne kylmään pohjoiseen maahan, joka myös Suomena tunnetaan.
88/100


maanantai 23. helmikuuta 2009

Pink Floyd - The Dark Side of the Moon

Julkaistu: 2.3.1973
Kesto: 43:oo
Genre: Progressiivinen rock, "taiderock"
Levy-yhtiöt: Harvest, Capitol








Kappaleet:
1. Speak to Me - 1:11
2. Breathe – 2:47
3. On the Run – 3:35
4. Time – 7:05
5. The Great Gig in the Sky – 4:44
6. Money – 6:32
7. Us and Them – 7:41
8. Any Colour You Like – 3:26
9. Brain Damage - 3:51
10. Eclipse – 2:03
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä kertaa arvosteluun pääsee iso nimi, ja jo otsikon lukiessa voi tällä kertaa arvata, että kyseinen arvosteltava ei tule saamaan huonoa numeroa. Pink Floyd on jo sellainen bändi, joka kaikkien vähänkään rokista pitävien pitäisi yksinkertaisesti tietää ja yhtyeen arvostetuin ja menestyinen albumi kuuluu samoin lähes kaikkien sivistyksessä elävien tietoon. Myyntiluvutkin kertovat jo, kuinka suosittu albumi on kyseessä: The Dark Side of the Moonia on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta, joka tekee siitä yhden maailman myydyimmistä albumeista. Kuun Pimeän Puolen suosio ei ole hiipunut vieläkään, ja siitä on julkaistu monia uusia bonusversioita. Pink Floydin ollessa todella suosittu yhtye, on The Dark Side of the Moon niin sanottuna yhtyeen uran huippukohtana monille tietenkin yhtyeen muistettavin teos, jopa kolmea seurannutta huipputeosta, Wish You Were Hereä, Animalsia ja The Wallia suositumpi. Albumi on osoitus siitä, kuinka Pink Floydin maku oman musiikkinsa suhteen muuttui määrätietoisammaksi ja nälkäisemmäksi. Kuun Pimeästä Puolesta en tällä kertaa mitään kovin pitkää esipuhetta raapustaa, sillä tiedämme jo Pink Floydin mahtavuuden, joka varsinkin esiintyy tässä albumissa, jota olen siis kohta aikomassa kehua, kysymyksenä ainoastaan kuinka paljon.

The Dark Side of the Moonilla on todella monipuolinen äänivalikoima ja eroa edellisiin levyihin löytyy selvästi. Pink Floyd ottaa lähes kaiken irti, mitä voi saada itsestään irti tuolloin tähän levylle. The Dark Side of moon on seitkytlukulaiselle huomattavan progressiivinen ja jopa konemaisilla lisäyksillään rockin sekaan abstrakti teos, jonka sisältöön ei välttämättä milloinkaan pääse sisälle kokonaan, mutta silti joka kerralla yhä enemmän. Nerokas ja selvästi musiikin osaava yhtye todistaa kykenevänsä erilaisuuteen tällä selvästi erottuvalla levyllä, jonka monimuotoisuuden ansiosta tämän albumin teoksia kutsutaan yleisemmin taiderockiksi, kuin muita yhtyeen aikaansaannoksia. Levyn alussa olevalla Speak to Mellä kuuluu pelkästään sydämmenlyöntejä ja ääniä, jotka viittavat jokaiseen levyllä tulevaan monen kappaleen loistavuuteen, joka jatkuu aina lyhyeen rentoon Eclipseen, jolla kaikki bändin jäsenet pääsevät käyttämään laulutaitojaan edes vähäsen. Mukaan on höystetty kaikkea mahdollista taiteellisuutta tuovaa, kuten naislaulajia, saksofonia ja synterisaattorointia. Soundeja ja äänenlaatuja on kokeiltu enemmän Dark Side of the Moonilla, kuin millään muulla albumille tuohon menessä, joka tuo lisää ulottuvuuksia. Dynaamisesti on luotu tehosteita, jotka parantavat vain albumin monimutkaista henkeä, vaikka moni kappale onkin peruskuvioltaan suhteellisen yksinkertainen. Parhaita äänien yhteensopivuuksia lienee basson ja kitaran erilaisten kuviointejen yhdistely, joka vie levyn äänimaailmaa taas yhteen uuteen ulottuvuuteen. Kun mukaan höystetään vielä Richard Wrightin soitammat etäisen mystiset piano- ja syntetisaattorimelodiat ja kaikissa kappaleissa loistavan mukaansatempaava ja rauhoittava, mutta silti tajuntaaniskevä laulu saadaan kokonaisuus täydentymään mahtavaksi.

The Dark Side of the Moon vaikuttaa albumina kokonaisuutena, mutta biisit yltävät ylimahtavaan loistavuuteen yksittäisinäkin teoksina. Lyriikat ovat itselleni monimuotoisempia ja kiinnostavampia kuin edellisessä teoksissa, saattaen johtua siitä, että aiheena on yksinkertaisia elämän asioita. Speak to men "instrumentaalisuuden" jälkeen tuleva Breathe on jo hieno kappale, vaikka jääkin hieman muiden tulevien varjoon. Kolmantena oleva On the Run pistää esiin elektronista ja synteettisen dynaamista selvästi levyn äänimaailmaa kokeilevempaa tuotantoa edustavaa loistavaa instrumentaalimusiikkia kolmen minuutin ajan. Neljäntenä oleva Time kertoo yksinkertaisesti ajasta ja vanhetessa tähän liittyvistä ongelmista ja muodostaa näin yhden hienoimista biseistä ikinä. The Great Gig in the skyllä tuo Clare Torry loistavaa tunnelmaa ja hienoisuutta jatkaen loistavasti levyn tunnelmaa jotta siirtymään päästäisiin levyn suurimpaan hittiin, Moneyhen. Levyn lailla kappale on ansainnut kaiken suosionsa, sillä yksinkertainen groovaavan funkahtava rahan ongelmia käsittelevä biisi on alun bassoriffistä aina loppuun asti sitä sulaa loistavuuttaa, mitä levy ja varsinkin tähän asti Time on ollut. Moneyn soolo on myös niitä hetkiä, jolloin kädet alkavat kuin itsestään soittaa ilmakitaraa. Kokeilevampaa ja progempaa edustaa taas pitkä, lähes kahdeksanminuuttinen eeppinen Us And Them, joka loistavilla mieleenpainuvilla lyriikoilla käsittelee sotaa. Any Color You Like on taas sitä levyn hypnoottisen tarttuvaa ja koukuttavaa instrumentaalista linjaa, joka jatkaa levyn hämyn ihmeellistä tunnelmaa ja fiilinkiä. Levyn huipentuessa Pink Floydin omaperäisyyden ja nerokkuutensa purkauden totaaliseen hienouteen vielä Brain Damagen ja levyn lopettavan aiemmin mainitsemani Eclipsen kanssa.

Kokonaisuutena tahi yksittäisinä biiseinä, The Dark Side of the Moon on ja tulee aina olemaan yksi maailman hienoimpia albumeita, vaikkei aivan ihan minun lempinerokkaiden teosten kärkeen onnistu kohoamaan. Alusta loppuun asti dynaamisen viritetyillä ja kokeilevan tarttuvilla soundeilla saadaan albumin äänimaailma kaikessa loistavuudessa vaan vietyä loppuun. Kaikki Pink Floydin parhaat puolet sitoutuvat yhteen nimenomaan tällä teoksella, joten aikaan saadaan se jo tässä niin monta kertaa hehkuttamani lopputulos. The Dark side of the moon on taas niitä albumeita, joiden loistavuutta voisi kehua melkein kokonaisen kirjan verran, mutta se ei vaan ole tarpeen. Kyseessä on albumi, jonka jokaisen ihmisen pitäisi ilman pienintäkään epäilystä omistaa. Kuun Pimeä Puoli on kokonaan pimeä, vaikka valoisuus tuleekin omalla tavallaan esiin ja avaa tien sateenkaasen seitsemälle värille muodostaen täydellisen spektrin.

Lyhyesti: Loistava albumi. Mitä muuta tarvitsee sanoa?

96/100

lauantai 7. helmikuuta 2009

Top 10 Tapahtumaa tai asiaa vuonna 2008

Onhan se totta, että vuosi vaihtui jo yli kuukausi sitten, mutta tämä lista pääsi vihdoinkin ulos erinnäisistä viivästyksistä huolimatta. Amerikkaan saatiin vihdoinkin äänestettyä hyvä presidentti (kun vielä selviäisi elossa), taas yksi lama tai taantuma alkoi ja monia muita koko maailmaa merkitseviä asioita tapahtui viime vuonna. Tässä listassa kuitenkin käsittelen kymmenen mukavinta, hauskinta tai muuten vaan parasta tapahtumaa tai asiaa, jota minulle tapahtui viime vuonna. Kehtaan sanoa vuotta 2008 yhdeksi elämäni parhammaksi vuodeksi, vaikka se kuluikin äärettömän nopeasti. Kävin useammilla keikoilla kuin ennen, ostin enemmän levyjä kuin ennen ja tutustuin lisää ihmisiin sekä oikeassa elämässä, että netissä, jotka olivat joko mukavia tai sitten ärsyttäviä kusipäitä. Toki teini-iän angstit jylläsivät muunmuassa turhan sarkasmin käyttämisen muodossa, mutta kun kaiken kamaluuden unohtaa, jää mieleen kaikki hyvä. Turhaa turinaa ei enää tarvita, vaan siirrytään suoraan katsomaan, mitkä asiat tai tapahtumat olivat vuonna 2008 minulle mieluisimpia.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
10. Sukutapaaminen
Keväällä kumpikin isovanhempani äitini puolelta täyttivät 70 vuotta, joten he pitivät ison yhteisen juhlan. He olivat vuokranneet tilat hotellista, jonne tuli noin sata sukuvierasta äitini puolelta. Koska matkaa sinne oli 500 kilometrin päässä, olivat junamatkatkin ihan mukavia, mutta tylsäksi odotettu sukujuhla kääntyikin ihan mukavaksi. Hyvän ruuan jälkeen alkoi olla tylsää, joten saimme pikkuserkkujen nerokkaan idean: kiersimme keräämässä kaikilta sukulaisilta pikkurahoja ja menimme pelaamaan ne hotellin aulassa oleviin pokeripelikoneeseen ja pajatsoon. Saimme älyttömästi pikkurahoja ja hävisimme lopulta tuon illan aikana montakymmentä euroa, mutta se oli älyttömän hauskaa monen tunnin viihdettä. Varsinkin pokeripeliautomaatin yksiääninen tuplausmusa aiheutti paljon huvia hypnotisuudellaan. Myös seuraavana päivänä tuli naureskeltua, kun huomattiin tilanneemme pari limua väärän huoneen numeroon. Kiltit hotellisedät ja -tädit varmaan ymmärsivät.

9. Digiexpo 2008
Melkoisen kumma asia on se, etten lähtenyt näille messuille päätarkoituksenani tutustua peleihin tai teknologiaan yleensä. Foorumeiden, jolla roikun, nettihörhöt päättivät järjestää miittauksen näillä messiulla ja itse halusin mennä mukaan, ja oikeasti tavata ihmisiä, joiden kanssa olen netin välityksellä jutellut. Noh tällaisena ujona teininä olin melkoisen hiljainen siellä joidenkin jo valmiiksi tuntiessaan toiseensa ja heittäen kovaa läppää. Mutta vaikka itse melkoisen hiljaisena siellä olin, oli minulla helvetin hauskaa. Monelta taholta tuli todella hauskoja juttuja, moni nettisakkilainen tuntui uskomattoman rennolta ja toivon, ettei minusta jäänyt liian huono kuva. "Virallisessa" miittikuvassakin näytin älyttömän tyhmältä. Kaiken kruunasi Wii Musicin sekä tulevien Crash- ja Spyro-pelien esittely, jossa olellee "siitä oppii englantii" -räpille repesin aivan totaalisest. Kivaa oli, tänä vuonna uusiksi.

8. Uusi Tietokone
Ihan totta. Vanha koneeni oli niin älyttömän surkea, että uuden saamisen voi tosiaan nimetä yhdeksi vuoden 2008 parhaaksi asiaksi. Vanha kone oli vuosimallia -98, mutta Windows 98:n tilalle olin pistänyt Windows XP:n, jota kone ei jaksanut kunnolla edes pyörittää. Avaamiseenkin meni vain 15 minuuttia. Nyt on puoli vuotta ollut tämä uusi tietokone ja se on tehnyt elämästäni netissä ynnä muissa paljon helpommaksi. Prossuna on AMD Phenom 8400 (Triple-core), näytönohjaimena Nvidia GeForce 8500 GT ja RAM-muistia kolme gigaa. Ei siis mikään yliloistava Crysis-kone, mutta ihan kelpo silti.

7. Hiihtoreissu Lapissa
Huhtikuussa päätimme lähteä broidin, isäni ja tämän kaverin sekä hänen poikansa kanssa hiihtämään pohjoiseen Lappiin. Hankea oli monesti paljolti yli metri, joten jouduimme käyttämään metsäsuksia. Harmiksi kuitenkin oli tullut sen verran lämpimää jo sinne, että päivällä auringopaiste pehmesi lumihankea niin paljon, että päivällä upposi jopa metsäsuksilla syvälle lumihankeen. Niinpä ainoa vaihtoehto oli hoitaa hommat niin, että yöllä hiihdettiin ja päivällä levättiin. Sumu myös yllätti aika monesti ja tuli hetkiä, jolloin minne vaan katsoi, näki vain valkoista. Kiersimme autiotuvasta autiotupaan, emmekä joutuneet käyttämään telttaa kuin yhden kerran. Muita ihmisiä näkyi vain viimeisinpinä päivänä, jolloin menimme valmiita latuja pitkin. Painava rinkka selässä metsäsuksilla upottavassa hangessa parikymmentä kilometriä on melko hardcorea. Kiipesimme myös yhdelle tunturille, joka ei metsäsuksilla ollut niin helppoa. Myös laskeminen näillä oli melko hankalaa ja yleensä moni päättyi sellaiseen tilaanteeseen, että lumi yhtäkkiä pettyi ja kaaduin lumihankeen samalla kun vierestä kuuluu kaverin ääni "Makaatko säkin naama lumihangessa?" Mukavaa oli.

6. Paganfest
Huhtikuun alulla äitini oli menossa viikonlopuksi Müncheniin, Saksaan, joten päätin lähteä mukaan ja käväistä juuri silloin siellä olevalla ympäi Eurooppaa kiertävillä Paganfesteillä. Yövyimme äitini saksalaisen kaverin luonna, joka oli hyvässä paikkaa. Mitä parempaa voi kuvitella, kuin kuusi loistavaa Folk- ja viikinkimetalliyhtyettä yhden illan aikana? Paikkana oli Backstage, joka oli todella mukava ja hyvä klubi, jonne kuitenkin alaikäisetkin pääsivät. Ensimmäinen saksalainen Equilibrium oli hyvä, vaikkein tuolloin sitä vielä fanittanut. Toisena soitti Sveitsiläinen Eluveitie, jonka keikka oli mahtava, vaikka settilista olikin vain neljä biisiä. Kolmantena soitto Fäärsaarelainen folkmetallin veteraani Tyr, jonka omalaatuisella tyylillä tuli hyvä keikka. Kolme viimeistä artistia olivat kaikki suomalaisia, ja nämä Moonsorrow, Korpiklaani ja Ensiferum vetivät jokainen yhä vaan paremman keikan edellisestä. Varsinkin Ensiferum setti oli niin kova, että se on ollut yksi parhaita näkemiöni keikkoja. Oli hienoa olla suomalainen saksalaisten joukossa, ja olla yksi niitä harvoja, jotka osasi laulaa folkmetal biisejen suomenkieliset kohdat. Täällä myös sain ensimmäiset kokemukseni moshpitistä, ja ei haitannut, vaikka melkein kaikki muut olivat täysi-ikäisiä.

5. Unholy Alliance III
Taas yksi keikka, tällä kertaa marraskuussa Totuus on se, että mitään bändiä ei voi nähdä liian montaa kertaa. Ei ainakaan Slayeriä. Kenttäliput tältä keikalta menivät ohitseni (kaikki myytiin alle puolessa tunnissa), mutta onneksi sain ne kohtuu hintaan huuto.netistä. Odotin, että siitä tulee kova ilta, ja niinhän siitä tulikin. Bonuslämppärinä oli Embreach, joku metalcorea soittanut suomalainen yhtye, joka ei kauheasti innostanut, muttei ollut huonokaan. Toisena soitti Amon Amarth, jonka keikka oli todella hyvä, mutta vaan liian lyhyt. Menetin paikkani kolmannesta rivistä mennessäni ostamaan juomista, mutta neljäntenä soittaneen Mastodonin keikalla olinkin jo osan aikaa moshpitissä. Ei ollut mikään lempibändini, mutta rumpali teki kyllä ylitöitä ja jätti hyvän maun suuhun. Triviumista minulla oli kehno muistikuva Maidenin lämppärinä, mutta tällä kertaa se veti melkoisen hyvin. Moshpitti oli entistä parempit ja Trivium näytti nauttivan keikkailusta. Lämppäsi loistavasti, vaikka ei kuulukkaan lempi yhtyeisiini. Vikana oli tietenkin itse iso nimi, Slayer. Moshpitti oli vieläkin isompi ja nyt tuli otettua todella paljon kolhua, varsinkin kaatuessani Wall of Deathissa satutin jalkani pahasti lihavien Kerry King -fanejen alle. Mutta se settilista! Ensin tuli muita legendaarisia yhtyeen viisuja aina kahdentenatoista tulevaan South of Heaveniin, jonka jälkeen yhtye soitti koko Reign in Bloodin aina Raining Bloodiin asti! Ei olleet aivan paras näkemäni moshpitti, mutta kyllä kelpasi. Mutta miksi tämä oli parempi kuin Paganfest? Varmaan siksi, että täällä oli tuttuja kavereita ja porukkaa kiitettävästi, mutta Paganfesteillä ei ketään.

4. Pelaaminen
Oikeastaan vaikka en paljoa nykyään pelaile, laskiessa kaikki pelituntini vuonna 2008, oli minulla reilusti monia kivoja pelihetkiä. Yksinpeleistä eniten tuli varmaan pelattua juuri tuona vuonna ostamallani Nintendo DS:llä, jonka kanssa varsinkin Chrono Trigger Ds:ää tuli paljoa pelattua. Vaikka Ninja Gaiden II olikin pettymys, oli siinäkin omat mukavat hetkensä kesällä. Mutta parhaat hetket kuitenkin tietenkin tuli vietettyä moninpelien ääressä. Hauskimmt hetket tuli varmaankin vietettyä Halo 3:n ääressä, jota tuli kavereiden ja veljen kanssa hakattua netissä todella paljon, vaikken itse edes koko peliä oikeastaan omista. Myös monia muita FPS:iä, kuten Call of Duty 4:ää tuli pelattua, mutta Halon kanssa vietin eniten aikaa. Itse pidin myös melkoisesti NHL:n ja LittleBigPlanetin pelaamisesta kaverin kanssa.

3. Helsingissä roikkuminen
Niin, todella simppeliä. Vaikka juna ja bussi maksavat Helsingiin melko paljon, tuli siltikin vietettyä monia hyviä hetkiä erilaisten kavereiden tai kaveriporukoiden kanssa Helsingissä, ihan vaan roikkuen siellä. Varsinkin milloin missäkin Macdonaldsissa, Levykauppax:ssä, Keltaisessa jäänsärkijässä ja erilaisissa soitinkaupoissa tuli roikuttua tuntikausia. Joka kerralla oli porukasta riippumatta todella hauskaa, eikä juurikaan mitään järkevää turistavaa ole tähän kirjoitettavaksi, sillä kaikkia kertoja ei voi käydä yksitellen.

2. New Yorkin matka
Perinteisessä jokavuotisessa kesän ulkomaanmatkassa päätimme viime vuonna reissata New Yorkiin, tuohon suuren kaupunkiin. Yleensä matkustaminenhan tuonne maksaisi todella paljon, mutta saimme alennusta lennosta ja kalliit hotellit saimme korvattua viettämällä aikamme Manhattanin länsiosassa olevassa Greenwitch Villagessa tuttaviemme luonna, joilla on kesäasunto lähellä omaa taloamme täällä Suomessa. Heillä oli myös itseäni vuotta nuorempi poika, joka on ihan mukava ja jonka kanssa tuli myös vietettyä hauskoja hetkiä tuolla. Dollarin kurssi oli tuolloin todella hyvä meille (yksi euro vastasi puoltatoista dollaria), joten itse sain monia uusia ja vanhoja levyjä kaksi kertaa halvemmalla kuin täältä Suomesta. Rentoa aikaa tuli viettyä helteessä aurinkotuolissa kirjaa lukien juoden Coca-Colaa, jota sai kuusi 3 desin pulloa runsaalla kahdella dollarilla. Manhattania oli kiva vain kiertää joko perheen kanssa nähtävyyksiä katsellen ja kahviloita etsien tai itsekekseen levy kauppoihin tutustuen. Ainoa johon petyin oli Vapauden Patsas, mutta muuten oli todella kaiken sen vaivan arvoinen matka.

1. Tuska Open Air Metal Festival 2008
Kyllä, tässä on vuoden 2008, ja yksi elämäni selvästi parhaista tapahtumista. Kun esiintyjätkin paljastuivat, oli vain yksnkeirtaisesti pakko päästä tänne. Slayer. Slayer. SLAYER! Tuolloin tämä yksi bändi sai minut vain innostumaan ja haluamaan koko festarille. Jotenpa 27-29.6. paljastui yhdeksi elämäni parhaimmaksi viikonlopuksi. Ensimmäisenä päivänä saavuimme kaverini (jolla vietin yöt festarin ajan) ja hänen kavereidensa kanssa samaan aikaan kun portit aukesivat ja jono oli mieletön. Keikkapäivä oli jo tuolloin loistava ja varsinkin Amon Amarthin ja The Sorrowin keikat olivat loistavia. Jälkimmäisessä myös koin elämäni ensimmäisen Wall of Deathin. Lauantaina saavuimme jo pari tuntia ennen porttejen aukeamista, mutta siellä olevilta porukoilta, joihin liityimme tuli niin rentoa ja hyvää juttua, ettei se haitannut. Kalmah ja Behemoth päälavalla olivat loistavia (jälkimmäinen repi Raamatun \o/), mutta sen jälkeen jäimme eturivin paikoillemme, että näkisimme niistä Kreatorin. Välissä lavalla esiintyi Fields of Nephilim, SURKEA goottirockkia soittava bändi, joka ei ottanut kontaktia yleisöön ja jonka esityksessä parasta olivat jäsenten cowboy-asut. Kreatorin oli kuitenkin odottamisen arvoinen ja heti tämän jälkeen soittaneen Diablon jälkeen oli niin hyvät fiilikset, että enää ei voisi tulla parempaa päivää. Mutta sunnuntai tuli. Taas menimme heti aamullla jonottamaan, että pääsisimme Korpiklaanin eturiviin vain saadaksemme tietää, että tämän keikka on peruutettu. Vittuuntuneena menin odottamaan eturiviin Killswitch Engagen keikan alkua. Kyseinen Metalcore yhtye veti älyytömän kovan keikan ja fiilikset nousivat kattoon. Myös Nile superrumpaleineen oli todella kovaa kamaa, mutta vikana soittava Slayer oli se kaikista tärkein. Kaikki (huom. älyttömästi porukkaa) oli kerääntynyt kuuntelemaan tätä yhtyettä, jonka koko keikan vietin moshpitissä. Kyseessä oli elämäni tähän asti paras keikka, sillä moshpiti olivat täydellisiä, kuten myös settilista. Raining Bloodin Wall of Deathin jälkeisen fiiliksen kruunasi vielä Angel of Death, jonka sanat tuntuivat kaikki osaavan ja laulavan. Jokaiseksi päiväksi luvattiin sadetta, mutta aurinko vaan paahtoi kokoajan. Myös festariporukka oli kuin kaikki samaa toisiaan auttavaa yhtä perhettä, joka nosti fiilikset kattoon. Jos menit juttelemaan noin vain tuntemattomalle, sait hänestä uuden toverin. Eikä itse edes tarvinnut mitään aloitteita tehdä. Voisin Tuskasta pulista vaikka kokonaisen vuorokauden, mutta se ei liene tarpeen. Vuoden 2008 keskellä ollut kohta oli siis vuoden paras kohta.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Phoenix Wright: Ace Attorney - Justice for All

Alusta: Game Boy Advance, Nintendo DS, Windows
Julkaistu GBA: 22.10.2002, DS: 26.10.2006
Genre: Seikkailu, Visuaalinovelli
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 12+
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Videopeleissä pitää olla toimintaa ja kokoajan pitää tapahtua jotain. Emmekö me kaikki ole tätä mieltä? Tuskin kukaan ihminen oikeasti tosissaan sanoo mitään tällaista, sillä varmasti jokaisesta on hauskaa vain tutkia paikkoja, rakenella omiaan tai muuten vaan tehdä jotain rentoa, helppoa ja hasukaa. Siltikään ei välttämättä sanat "visuaalinovelli" tai "tekstiseikkailu" houkuta kovin monia nykypelaajia. Tuollainen genre yhdistetään kasuaalisuuteen, joka yhdistetään Nintendoon. Hienoa. No se on kyllä totta, että Nintendo on paras tässä genressä, ainakin minun mielestäni. Genrestä ja yhtiöstä varmaan monille tulee ensimmäisenä Ace Attorneyt, jotka ovat itseasiassa melkoisen suosittuja ja pidettyjä kyseisen genren peleiksi. Alunperin sarjan kolme esimmäistä peliä julkaistiin Nintendon GBA:lle, mutta suurempaa suosiota ne saavuttivat kääntyessään Nintendon uusimmalle käsikonsolille, DS:lle. Neljäs ja tähän asti viimeisin peli, Apollo Justice: Ace Attorney, tehtiinkin sitten esinsijaisesti DS:lle. Itse olen välttynyt tutustumasta sarjaan, vaikka monet sitä ovatkin hehkuttaneet, mutta viimeinkin satuin ostamaan alesta sarjan toisen osan, Justice For Allin, DS:lle ja näin sain selville, kuinka hyvältä saa tämä tylsimmäksi sanotuin osa pelisarjan näyttään silmissäni.

Psyykelukot rikki

Aluksi epäilyni oli suuret, sillä en uskonut kiinnostukseni riittävän todisteiden etsimiseen, joka on yksi tavoista, jolla tässä pelissä kulutetaan aikaa. Ensimmäinen tapaus kuitenkin nappaa mukaan. Pienen epilogin jälkeen heräät oikeustaslosta muutama minuuttia ennen oikeudenkäynnin alkamista, etkä muista mitään. Asiakkasi on naispoliisi, jota syytetään miespoliisin, jonka kanssa kyseinen syytetty seurusteli, murhasta. Sinun täytyy olla hänen, puolustusasianajajansa, jota ei yhtään ainakaan helpota, että et muista mitään mistään. Capcomille pitää kyllä antaa arvostusta tästä mukavasta asettelusta. Ensimmäinen tapaus on pelkässä oikeudessa olemista, eikä se ole kovin pitkäkään. Näin saadaan pelaaja helposti koukkuun ja mukaan tähän peliin, enkä usko, että olisin innostunut alkuvaiheessa pelistä yhtä paljoa, jos olisi vaan pitänyt lähteä etsimään todisteita. Pelissä on yhteensä neljä tapausta. Toisessa olet hyvän ystäväsi ja apulaisesi Mayan kotikylässä, jossa tapahtuu murha, ja sinun täytyy auttaa puollustusasianajajana syytettyä. Tämä toinen tapaus on selvästi ensimmäistä tapausta pidempi ja siinä on kaikkea välillä oikeudessa puollustamisesta todisteiden etsimiseen. Myös pelin suurin (ja yksi ainoista) uudistuksista ekaan osaan esiintyy tässä tapauksessa. Saat Mayalta esineen, jolla pystyt katsomaan jos joku valehtelee ja näin näät hänen "psyykelukkonsa", jotka estävät totuuden tulemasta esiin. Mitä syvemmällä totuus on, sitä enemmän lukkoja. Rikkoaksesi lukot täytyy kerätä todisteita, jotka paljastavat, että henkilö valehtelee. Jos vastaat väärin menetät energiaa. Kun kaikki rukot on rikottu, saat puolet energiamittarista takaisin. Psyykelukkojen rikkominen on aluksi kivaa, mutat pidemmän päälle puuduttavaa, eikä niin innostavaa loppujen lopuksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole peliä haittaava ominaisuus. Toinen tapaus on ihan jees, vaikkei mikään mullistavan hieno.

Kolmannessa tapauksessa murha tapahtuu tällä kertaa murha sirkuksessa, ja vaikka tapauksessa on ihan kiinnostavia henkilöitä, on se kuitenkin melkoisen puuduttava ja todisteiden etsintään kyllästyy omassa vaiheessaan. Tapaus onkin simppelimpi miltä vaikuttaa. Viimeisinpänä, muttei vähäisinpänä on neljäs tapaus, jossa TV-julkimoiden keskellä tapahtuu murha. Aluksi kahden edellisen tapaiselta vaikuutaneessa tapauksessa puollustusasianajajalle on tarvetta, mutta pian selviiäkin tapauden monimutkaisuus. Justice for Allia ei voi syyttää käsikirjoittajan huonoudesta ja sen huomaa varsinkin tässä viimeisessä tapauksessa. Juonikaava on melko monimutkainen, eikä välillä itsekkään tiedä mihin uskoa. Kyseessä on myös pelin pisin tapaus, mutta loppujen lopuksi myös se kaikista paras.


Kaikki huutaa: Objection!

Pääasiassa pelissä on kaksi päätilaa, jossa kaikki tapahtuu. Normaali rikospaikan ja muidenkin taoaukseen liittyvien paikkojen tukiminen, todisteiden etsiminen, ihmisten jututtaminen ja näiden psyykelukkojen ratkominen. Tapaukset aukenet pala palalta, joten nämä ovat kyllä todella tärkeitä osuuksia. Kuitenkin pelin parhaimmat hetket ovat juuri ne väittelyt ja huudot oikeudessa. Justice for allissa on nyt uusi pää asianajaja: ensimmäisessä Ace Attorneyssä esiintyneen syyttäjäneron Manfred Von Karman 18-vuotias tytär Franziska Von Karma. Kyseinen naikkonen tykkää huitoa kaikkia (jopa tuomaria) ruoskalla, jos tapahtuu jotain hänelle epämieluisaa ja on muutenkin ärsyttävä oikeudessa (varsin ylikäyttäessään sanaa fool). Hän on juuri niitä pelihahmoja, joita rakastaa vihata. Eipä Justice for Allin hahmoja voi muutenkaan persoonattomiksi ja tylsiksi sanoa. Oikudessa olet siis puollustajana, joten päätehtäväsi on todistaa, ettei syytetty olekkaan murhaaja ja samalla yrittää saada tapaus ratkaistua todistamalla, että joku muu onkin rötöksen suorittaja. Suurinosa ajasta oikeudessa kuluu kun ristikuulustelet jotain todistajaa, joka sanoo, että syytetty on murhaaja. Yleensä löytyy kuitenkin jokin vika aina todistajan lausunnosta. Lausunto jaetaan yleensä neljästä kuuteen osaan, jotka käsitellään omina lausahduksisaan. Lausahduksia vois painostaa (Hold it), jolleen kyselet lisää asiasta. Syyttäjä ei tietenkään vain seiso hiljaa vaan heittää vastaväitteitä jokaiselle painostukselle. Mukavien hahmojen ansiosta ristikuulustelussa esiintyy myös sopivasti huumroia. Jos luulet lausahduksen vian olevan näytettävissä todisteella, voit simppelisti huutaa vastaväitteen (Objection!) jota kuullaankin paljon oikeudessa. Mutta jos vastaa väärin, menettää tapauksen vakavuudesta riippuen energiaa, jonka loppuessa tapuksen häviää. Tämä pistä äedes hieman harkitsemaan mitä tekee. Joskus pitää myös esittää todiste, joka todistaa sinun väitteesi olevan oikeassa (Take That!). Joskus tosin juttu menee siihen, että sinulla ei ole harmaintakaan aavistusta mikä on oikea todiste, ja ainoa keino on arvata ja väärin mennessä käyttää pyhää painallusyhdistelmää L+R+Select+Start. Hieno asia DS-versiossa on se, että voit itse huutaa mikkiin edelläminitut huudot, kunhan teet sen tarpeeksi hitaasti ja sopivalla etäisyydellä mikistä. Itselläni kuitenkin Objectionin lausuminen niin, että peli hyväksyy sen, tuottaa joskus ongelmaa. Tämä on piristävä, vaikkei kovin mullistava lisä. Bussissa ynnä muissa tuskin vaan kovin moni jaksaa ruveta huutamaan yksikseen.



Stylus vai Nappulat?


Itselleni Justice for All on oikeastaan ensimmäinen peli, jota pelaan vain styluksella. Jotenkin vain heti alkuun koin ruudussa olevien jatkuvasti olevien namiskojen painamisen, todisteiden etsimisen ja valikoiden selaamisen heti alkuun simppelimmaksi styluksella, kuin ihan normaaleilla nappulakontrolleilla. Toki välillä on myös tullut toisella vaihtoehdolla testattua, mutta stylus vaan tuntuu luontevammalta. Starttia kuitenkin tulee ihan vaan painettua, sillä se on ainoa tapa tallentaa peli, jonka voi tehdä lähes milloin vain tapausten aikana Mitä myös GBA-versiosta tiedän, ei DS:n versio tuo mitenkään hirveästi uudistusta, mainittavimpana ehkä juuri se, että käskyt voi oikeudessa itse huutaa. Kauheasti ei kyllä mitään parannusta tarvitakkaan, vaikka grafiikkaa olisi voinut ehkä hieman parannella, vaikkei se merkitsekkään paljoa visuaalinovelleissa. Täytyy musiikkejakin ihan hyvillämielin kehua, sillä kun pääset painostamaan oikeudessa, juuri sopiva musiikki auttaa tuomaan virneen huulille. Yllätys yllätys Justice for Allin heikoinkohta on juuri se, mikä mättää melkein jokaisessa senkaltaisessa pelissä: uudelleenpeluuarvo. Viimeisen helvetin kivan tapauksen jälkeen tajuaa, että ser on ohi, eikä lisää pelattavaa ole. Hauskinta pelissä on juuri hoksata, mitä tilanteessa pitää tehdä, mutta kerran pelin läpipelanneena ne jo tietää. Tapaukset toki ovat niin hyvin käsikirjoittettuja ja muutenkin mukavia, että tulen varmaan pelin ainakin kerran joskus tulevaisuudessa pelaamaan läpi. Tapauksia olisi saanut ehkä myös olla hieman enemmän. Ensimmäisessä Ace Attorneyssä oli viisi tapausta, eli yksi enemmän kuin Justice for Allissa, jonka läpipelaamiseen ei hirveän pitkää aikaa mene.

Genrensä ja yhden konsolinsa kärkeä

Justice for all on kuitenkin selvästi hyvä ja melkein loistava peli. Vaikka sitä sanotaan sarjan huonoimmaksi osaksi, se avasi minulle jos ei ihan faniuden, niin kuiten tykästymisen koko sarjaan. Jos et haluaa mitä perinteistä, seikkailua, tasohyppelyä tai räiskintää ja älykkäämpi, mirettimistä vaativa peli kiinnostaa sinua, tiedät jo mikä sarja on sinulle. Justice ei muiden Ace Attornejen pohalla kuitenkaan ole mikään liikaa älyä ja hoksottimia vaativa peli, vaan sen kanssa pystyy pitämään rentoja pelihetkiä, kunhan vaan tapaus jaksaa kiinnostaa. Itsekkään en paljao kiirehtinyt, vaan kyselin erikseen jokaiselta henkilöltä heidän mielipiteensä kaikista todisteista ja muista tapaukseen liittyvistä henkilöistä, vaan tutustuakseni kaikkien profiileihin tarkasti, sillä niin hyvin tehtyjä ne ovat. Vaikka gnere ei minua houkuttanut paljoa, tykästyin siihen tämän pelin ansiosta, joten Justice For All saattaa hyvin olla se peli, joka saa sinutkin kiinnostumaan kyseisistä peleistä, vaikka tuntuu, että ne eivät kiinnosta pahemmin. Vaikka pari heikkoa kohtaa onkin, kohoaa Justice for All itselläni nintendo DS:n parhaimpiin peleihin, enkä usko, että GBA-versiossakaan mitään vikaa on.


Hyvää:
+Hyvin käsikirjoitettu
+Hyvät hahmot
+Musiikit
+Mukaansatempaavuus
+Ne hetket kun saat ärsyttävän henkilön ahdistettua nurkkaan

Huonoa:
-Uudelleenpeluuarvo ei ole parhain
-Kolmas tapaus alkaa hieman puuduttaa

Lyhyesti: Dekkareista tai genrestä pätkääkään kiinnostuneille loistavia pelihetkiä.


89/100

tiistai 27. tammikuuta 2009

Top 5 Strippi-Sarjakuvaa

Sarjakuvat, tuo viihde, joka pystyy viihdyttämä ketä tahansa riippumatta iästä tai sukupuolesta. Nuo simppelit piirretyt tarinat ovat tehneet miljoonien ihmisten elämän paremmaksi. Tällä kertaa listani ei siis liity musiikkiin, peleihin eikä elintarvikkeisiin, vaan näihin yksinkertaisiin maailman vihdyttävimpiin kuvasarjoihin. Mutta ehei, kyseessä ei ole kuitenkaan mitkä vaan sarjakuvat vaan nimenomaan strippeinä esiintyvät sellaiset. Strippisarjakuvien tekeminen on oikeastaan vaikeampaa kuin "normaalien" sarjisten, sillä yhteen strippiin pitää aina saada aikaan yksi tavallalisesti noin 2-4 ruutua pitkä vitsi. Toki on strippisarjakuvia, jotka yksittäisinä muodostavat pitemmän tarinan vailla jokastrippisiä vitsejä. Strippisarjakuvat ovat elämän helppoja pelastajia. Kaikista lehdistäkin luen aina ensiksi sarjakuvat. Jopa massiivinen Hesari alkaa minulle Harald Hirmuisesta. Tälle listalle pääsevillä sarjakuvilla on melko kovat edellytykset. Listalle kelpoitan vain sellaisia sarjakuvia, jotka ovat ilmestyneet sanoma- tai aikaukasilehdissä (nettisarjakuvia ei siis hyväksytä) ja kyseisiä sarjakuvia on saanut ilmestyä vain lyhyinä strippeinä tai "sunnuntaisarjiksina". Näin ikään saan karsittua muutamia nimiä ja listan tekemisestä tulee minulle helpompaa. Strippisarjakuvia löytyy sekä aivan loistavia, mutta myös
----------------------------------------------------
------------------------------------------------------------------------------------
(Sarjakuvan tekijä suluiss
a)

5. B. Virtanen (Ilkka Heilä)
Vaikka jotkut sanovatkin, ettei suomalainen sarjakuva ole sitä tasoikkainta, on jo B. Virtanen yksi hyvä esimerkki Suomalaisen strippisarjakuvan tasosta. Sarjakuvan päähenkilönä toimiva itse B. Virtanen on jo sen verran aneeminen ja masentunut tyyppi, että hän varmasti piristää jokaisen meidän päiväämme. Pääasiassa sarjakuvan huumori perustuukin siihen, miten erilaisilla tavoilla Virtasella menee elämässään huonosti sekä kurjassa toimistotyössään, että kotona karmaisevan vaimonsa, Armin, kanssa. Vaikka Armista todennäköisesti löytyy samoja piirteitä tavallisen suomalaisen vaimon kanssa, moni mies voi huokaista helpostusta, että oma vaimo on sentään parempi kuin sarjakuvan fiktionainen. Myös aikuiset voivat huokaist helpotuksesta, ettei heidän poikansa ole samanlainen nuorisorikollinen kuin B. Virtasen lapsi, josta Heilän on tehnyt todennäköisesti hieman liioitellun, ja hyvä niin. Vaikka B. Virtasen kehno elämä on päänaurattaja, löytyy myös muutakin huumorin aiheita. Heilän tykkää tunkea varsinkin B. Virtasen yhtiössä tapahtuviin strippeihin paljon sanaleikkejä, jotka yleensä toimivatkin sitten kyseisen stripin päävitseinä. B. Virtasen kommelukset ovat sen verran normaalin oloisessa ja modernissa toimistossa taphtuvia, että ne voi hyvin kuvitella ihan oikeasti tapahtuviksi. Hieno asia on myös se, että henkilöitä ole aivan liian yliammuttu, vaan kaikki heistä on mukavan persoonallisia. Valiettavast en jaksanut etsiä B. Virtasesta hauskempaa näytesarjakuvaa, joten googlettakaa/ostakaa itse lisää. Esimerkki

4. Viivi & Wagner (Jussi "Juba"
Tuomola)
Lisää suomalaista laatu strippisarjakuvaa. Jo ideana naisen ja ihmisenkaltaisen sian yhteinen elämä herättää kummastusta: mitä tekijä oli nauttinut kun keksi tämän idean? (Juba itse sanoo juoneensa Ranskassa punaviiniä tällöin.)Verratuna B. Virtaseen, ei Viivissä ja Wagnerissa ole yhtä paljon sanaleikkejä. Huumori ei aina myöskään ole yhtä yksinkertaista kuin edellisessä, vaan välillä pitää oikeasti miettiä, että oliko äsken lukemassasi stripissä oikeasti mitään vitsiä. Viiviissä ja Wagnerissa on myös huomattavasti ironista huumoria ja varsinkin Wagner on siaksi melkoisen sarkastinen persoona. Juba myös tykkää viljellä strippeihinsä itseironiaa, joka näkyy varsinkin kaikissa stripeissä, jossa ihmetellään Wagnerin porsasmaisuutta. Kyseisissä Juban taideteoksissa on myös uskaliaampaa huumoria. Se on kuitenkin piiloitettu, että kyseistä perhesarjakuvaa(tässäkin aiheessa esiintyy pari kertaa itseironiaa) lukevat alpset eivät tajua sitä, mutta vanhemmat ihmiset voivat nauttia siitä. Tämä tuo sarjakuvaan lisää kiintoisuutta ja tekee siitä paremman kuin B. Virtasesta. Esimerkki

3. Malinen (Markus Miettinen & Jaakko Seppälä)
"Ee se oo tääsin poessuletta!" Juuri niin, kyl myö huastaan savonmurretta. Malinen on TAAS kerran yksi esimerkki suomalaisten hyvästä ideavarastosta. Malinen on Savosta kotosin oleva jänis, joka joutuu lähtemään Helsinkiin opiskelemaan. Kyllä, jänis. Muutkin sarjakuvassa esiintyvät hahmot ovat eläimiä, joka tekee sarjakuvasta helpompaa. Pääideana on se, että Malinen savolaispoikana huastaa savonmurretta vahvasti ja tämän ansiosta tulee mukavia tilanteita. Kaikista parhaat stripit juuri käsittelevätkin miten helvetisti Malista ketuttaa koko Helsingin erilaisuus ja erot puheessa. Malisen ja hänen stadilasikaverinsa Seepran kanssa varsinkin tulee välillä murteen aiheuttamia hankaluuksia, jotka kuitenkin päättyvät aina hyvin. Sarjakuva on niin vahvasti savolaismielistä ja stadilaisvastaista, että jokainen edes jotenkin Itä-Suomesta pitävä saa hyvät huvit Malisen vitseistä. Omalaatuisien Savo vs. Stadi -vitsien lisäksi stripeuistä löytyy myös normaaleja, joskus jopa käytettyjä vitsejä, jotka eivät kuitenkaan paljoa haittaa. Malinen on taattua huumoria kuitenkin, kunhan et vain inhoa savoksi huastamista. Esimerkki

2. Fingerpori (Pertti jarla)
Kun Tiikerin ilmestyminn Helsingin Sanomissa loppui, tuli tilalle Fingerpori. Se yllätti kaikki täysin. Se oli kiero, ala-arvoinen, huono ja täynnä mustaa huumoria. Juuri siksi se oli niin älyttömän loistava. Muistan kun Mielipidepalstalla valitettiin Viivin ja Wagnerin sopimattomuudesta lapsille, mutta kirjoittaja tuskin oli lukenut Fingerporia. Oikeasti, kaksimielisempää suomalaista strippisarjakuvaa saa hakea. Jo sen kaltaiset vitsit, että maajussi tulee sanomaan "Nyt on heitetty siemenet maahan" ja joku sanoo "Ei ihme, ettei teillä ole enempää lapsia" aiheuttaa monille makeat naurut. Ottaen huomioon, että tuo ei ole läheskään rivoimpia vitsejä Fingerporissa. Kaksimielisyys esiintyy yleesä sanaleikeissä, joita Fingerporin stripit tosiaan ovat täynnä. Sanaleikit ovat vaan monesti sen verran uskaliaita, ettei niitä heti arvaa. Sanaleikkejen ja muiden kaksimielisyyksien lisäksi esiintyy myös muita vähemmän rajuja strippejä, jotka eivät kuitenkaan ole paljoa huonompia. Melkein parhaimpai vitsejä kuitenkin tuottanee Rivo-Riitta, jonka vitsien laadun voi päätellä jo henkilön nimestä. Fingerpori on vaan niin huono, että se on pirun hauska. Esimerkki

1.Raakaa Lihaa (Max Cannon)
Sen jälkeen, kun koko lista on ollut vain suomalaista strippisarjakuvaa, vie ensimmäisen sijan Raakaa Lihaa (englanniksi Red meat). Aluksi oli todella kova valinta päättää tämän ja Fingerporin väliltä, mutta luettuani yhden albumillisen (onneksi näitä on käännetty suomeksi) tätä loisto kamaa, oli ensimöisen sijan päättäminen vaivatonta. Raa'an Lihan huumori menee Fingerporin kaksimielisten sanaleikkejen jälkeen huummorinsa aivan uusin ulottuvuuksiin. Raa'an Lihan stripeissä on sen verran korkealaatuista huumoria, ettei sitä oikeastaan ihan tyhmin tajua. Eikä oikeastaan ihan fiksuinkaan. Joskus sitä ei KUKAAN tajua. Välillä epäkypsän lihamme huumori ei liity pätkääkää mihinkään, se vaan tulee, iskee ja pistää nauramaan. Näinden todella pimeiden huumoripätkien lisäksi on myös todella viisasat huumoria sisältäviä strippejä. Ja viisaassa tarkoitan todella anarkista, sarkastista, ironista, kettuilee, randomia ja kummalista huumoria. Piirtämisen vaivaa on säästetty sillä, että monesti strippi koostuu vain yhdesta kuvasta, jota käyteetään samanlaisena tai hieman muokattuna yhä uudestaan. Maailmankuva on "julma": aikuisilla on omituinen huumorintaju (kuten tekijällä) ja lapset murjoutuvat rankassa maailmassa. Jokaisella stripillä on myös oma otsikkonsa, joka yllätys yllätys, ei liity mihinkään yhtään. Raakaa Lihaa on vaikea selittää, sillä se on vain niin hyvä. Huumori on sen verran omituista, että sen voi vain kokea itse, eikä kuunnella kun toinen kertoo siitä. Raaka Liha on... Taidetta.
ESIMERKKI

lauantai 24. tammikuuta 2009

Twisted Sister - Live at hammersmith

Julkaistu: 3.10.1994
Genre: Hard Rock
Formaatti: Tupla-CD
Kesto: 87:40






Kappaleet:
CD 1
1. What You Don't Know (Sure Can Hurt You) - 4:43
2. The Kids Are Back - 2:49
3. Stay Hungry - 5:09
4. Destroyer - 4:10
5. We're Not Gonna Take It - 3:17
6. You Can't Stop Rock 'n' Roll - 7:23
7. Like a Knife in the Back - 2:47
8. Shoot 'Em Down - 3:19
9. Under the Blade - 4:35

CD 2
1. Burn in Hell - 5:49
2. I Am (I'm Me) - 5:25
3. I Wanna Rock - 13:05
4. S.M.F. - 7:27
5. We're Gonna Make It - 4:20
6. Jailhouse Rock - 3:23
7. Train Kept a Rollin' - 10:06
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ennen vanhaa oli todella hienoa asia soittaa rokkia. Sitä hienompi asia oli soittaa astetta raskaampaa Hard Rockia. Vielä hienompaa oli pukeutua tyhmästi, käyttää rumia kampauksia, skoittaa hieman pop- tai punkvivahteita musiikkinsa ja näin väittää soittavansa glam rockina tunnettua genreä. Mutta vielä tätäkin hienompaa oli ilmaista itseään jollain kauhealla tavalla, joka säikyttäisi vanhemmat ihmiset ja estäisivät näin kapinallisia lapsiaan kuuntelemasta tätä musiikkia. Tätä kutsuttiin Shock Rockiksi, joka menestyi yllätävän hyvin, ehkä vain sen takia, että se oli olevinaan kapinallisten nuorten musiikkia. Näiden genrejen menetyneitä edustajia olivat muunmuassa Alice Cooper, Iggy Pop ja Kiss, joista viimeksi mainittu on ehkä se ainoa oikeasti ihan ok. Myös yksi näitä genreä edustaineita yhtyeitä oli, ylläripylläri otsikon lukeneille, Twisted sister, joka "lietsoi hienoa kapinahenkeä nuoriin". Täytyy sanoa, että oman musiikkimakuni kehitykselle kyseessä on melkoisen tärkeä yhtye. Tämän bändin kuuleminen sai minut ensimmäistä kertaa pitämään raskaammasta musiikista ja oikeastaan kunnolla tykkäämään jostain tietystä yhtyeestä. Twisted Sisterin livealbumi Live at the Hammersmith, jonka otsikon lukeneet tietävät olevan arvostelussa kohta, oli myös yksi ensimmäisiä omia levyjäni ikinä. Noh, nyt kun musiikki makuni on kehittynyt nykyiseen älyttömän loistavaan muotoonsa, ei Twisted Sister tosiaankaan ole lempiyhtyeitä, mutta kuuntelen silti tätä livealbumia (joka on ainoa levyni yhtyeeltä) ja aion ilmaista vihdoinkin siitä oman nykyisen mielipiteeni.

Lähtökohtaisesti Twisted Sister ei kiinnosta sen enempää kuin vaikka Ismo Alanko, mutta silti yhtyeeltä löytyy ihan kelpoja kappaleita. En yleensä livelevyihin perusta ja uskon, että Sekoitetun Siskon studioalbumit ovat tasokkaampia kuin tämä käsissäni pitämä levy. Albumi (keikka?) kestää lähes puolitoista tuntia, joten se on jaettu kahdelle CD:lle. Sen verran, mitä tiedän yhtyeen biisesitä, ei ensimmäinen levy ole paskempi. Tietääkseni sillä on juurikin yhtyeen korkealaatuisimpaa tuotantoa. Okei kaksi ensimmäistä biisiä What you Don't Know ja The Kids Are Back ovat melkoisen tylsää perus kasari hard rockia, joiden aikana voisi nukahtaa tai mennä hakemaan vaikka jäätelöä pakastimesta. Kolmantena tulee yhtyeen kuuluisimman levy, Stay Hungryn nimikkobiisi, joka on oikeastaan mieleenjäävän ja mukaansatempaavan kertosäkeen ansiosta oikeastaan hyvä biisi. Kun itse laulu loppuu, tulee vielä kirotun tylsää yhtyeen puhumista yleisölle pari minuttia. Jotain roskaa puhutaan ja itse voi vain huokaista: olkaa jo hiljaa hemmetti soikoon ja aloittakaa seuraava biisi. Seuraavana tulevat hyvän hidastempoisen riffin omaava Destroyer ja itseni entinen suosikkibiisi Twisted Sisteriltä, eli pirteän kapinahenkinen We're not gonna take it. Näiden jälkeisen vähemmän hyvän You can't stop Rock 'n' rollin jälkeen tulee taas monta minuuttia täysin turhaa ja tylsää puhetta! Huoh. Like a Knife in the Backin ja Shoot 'Em downin ei kauhean innostavien esitysten jälkeen kuulemme vielä ykkös-CD:n lopuksi bändin korkeatasoisimpaan kastiin kuuluvan Under the Blade.

Toinen CD on ihan kelvon settilistan omaavan edeltäjänsä jälkeen melkoisen mitäänsanomaton. Kahden ensimmäisen kappaleen, Burn in Hellin ja I Am (Im me):n, tasoista tylsää moskaa on vain aivan liikaa. Ainoat "ihan jees" -leiman ansaitsevat biisit tällä kakkos-CD:llä ovat legendaariset I Wanna Rock ja S.M.F. (sick matafakaa!), jotka eivät kuitenkaan kovin hyviä livevetoja ole. Mukana on myös coveri Elviksen vanhasta kunnon Jailhouse Rockista, mutta valitettavasti tämä Twistattujen Sisarien liveveto ei mikään kovin hyvä ole. Kaiken lisäksi mukana on vielä enemmän tätä inhoaamaani turhaa ja tylsää puhetta. Kakkoslevyn jälkeen olo on tuskastunut.

Twisted Sister ei vaan enää pahemmin iske. Koko bändi asenne tuntuu lähinnä naurettavalta ja raskas, kapinahenkinen glam rock on nykyään Death- ja thrash-metallin sekä grindcoren kanssa kasvaneelle nuorisolle lähinnä softia ja vanhemmatkaan tuskin jaksavat enää kauhistua. Ei niin, että "keveys" olisi huono asia, mutta räväkkyys oli ennen yksi bändin valttikortteja. Vaikka Live at the Hammersmith on lähes 15 vuotta vanha livelevy, on äänenlaatu silti melkoisen kehnoa kuunneltavaa. Vaikkei tuolloin vielä ehkä ääneniä pystytty digitaalisesti remasteroimaan, olen kuullut vanhempiakin ja paremman äänenlaadun omaavia livealbumeita. Välissä olevat bändin laulajan välispiikit ovat, kuten monesti olen jo huomauttanut, hunoja ja turhia. Jos näitä ei vielä tuon ajan teknologialla voinut leikata pois, niin miksi ne piti ollenkaan äänittää. Mutta eipä muutenkaan mitenkään hirveästi voi Twisted Sisterin live-esiintymistä kehua. Laulaja kyllä vetää keikalla ihan yhtä hyvin kuin studiossa, eikä yhtyeen muut jäsenetkään soita huonosti, mutta esiintymisestä puuttuu kokonaan se munakkuus, into joka saa kuuntelijan iloisena mukaansa. Ei kyllä voi syyttää katsomoa tällä livealbumilla mistään, sillä he sentään tuntuvat olevan kovia faneja ja menevän hyvin mukana. Twisted sisteriltä kyllä löytyy siis ihan kelpoja biisejä ja niistä yllätävän moni löytyy tältä kyseenalaiselta livelevyltä, joka on kin helpotus, sillä huonommalla settilistalla en olisi jaksanut kuunnella levyä loppuun asti. Twisted Sister ei vaan vakuuta, eikä saa minua hymyilemään musiikillansa, kuten moni muu bändi.

Lyhyesti: Keskitasoinen liveveto keskitasoiselta yhtyeeltä.

70/100


lauantai 17. tammikuuta 2009

(Eri Esittäjiä) - Blackest Album 4: an Industrial Tribute to Metallica

Julkaistu: 2004
Genre: Industrial Metal, Disco
Kesto: 53:43
Formaatti: CD
Julkaisija: Anagram records
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jokaikinen mummosta pieniin lapsiin tietää, että Metallica on yksi suurimpia metalliyhtyeitä, jota on koskaan ollut olemassa tällä pienellä planeetallamme. Aluksi silkkaa thrash-metallia soittanut yhtye pääsi suosioon kolmanella albumillaan, Master of Puppetsilla, jota myös monet sanovat parhaaksi metallialbumiksi ikinä. Yhtyeen viides albumi Metallica (myös Black Albumiksi kutsuttu) sekoitti thrashiin enemmän normaalia heavy metallia ja jopa rokkia ja nousti viimeistään Metallican suuren kansan suosioon. Black Album oli myös genrenmuutoksen takia enemmän valtavirran makuun, mutta silti uusien "massafanejen" lisäksi vanhat tosifanit pitivät tästä albumista. Tämän jälkeen Metallican ura on laskenut St. Anger nimiseen pohjanoteeraukseen asti, mutta sitten taas nouussut vanhempaa tyyliä mukailevalla uusimmalla albumillaan. Kun vuostuhanteen vaihteessa Metallica oli vielä "muotia", saivat varmaan jotkut ajatuksen "Mitä jos jotkin artistit cooveraisivat Metallican biisejä lisäten niihin konemusiikkia!" Mitä lie polttivat tulloin. Näin siis syntyi neljä albumia, jossa erilaiset artistit toteuttavat Metallican teoksia edellämainitulla tavalla. Onneksi nämä levyt, joita The Blackest Albumeiksi kutsutaan, eivät koskaan pääseet suureen suosioon, mutta valitettavasti minä satuin kerran nappaamaan kaupasta mukaani neljännen, eli viimesen levyn.

Siis kerrataas vielä. Niinkin hyvän bändin kuin Metallica klassikoita coveerataan sekoittaen mukaan konemusiikkia? Eihän lopputulos voi olla muuta kuin paskaa. No en yhtään ihmettele, jos moni näin ajattelee. Lähtökohtina en voi olettaa muuta kuin kaameaa moskaa. Levyn biisien esittäjät ovat toinen toistaan tuntemattomampia muusikoita, jotka haluavat ilmaista oman mietteensä, millaista musiikkia Metallican tuotannosta saa aikaan. Odotin, että biisit ovat suurimmaksi osaksi vaan uudelleen esitettyä Metallicaa huonommalla laulajalla ja mukaan on pistetty sitten joku ala-arvoinen diskojumputus. Yllätyin, kun huomasin olevani väärässä. Toisena biisinä tuleva St.Angerin coveri (esittäjänä Logan Madder ja Pitchsifter) eroaa tästä kuvitelmastani. Vaikka levynsä nimikkobiisinä St.Anger on kyseisen Metallican huonoimman levyn vähiten huonointa settiä, ei coverista voi kuvitella muuta kuin sysipaskaa. Blackest Album neljällä esiintyvä coveri on itseasiassa nopeampi, tarttuvampi, jopa hieman ängerimpi ja mikä tärkeintä, rummut eivät kuullosta aivan kamalilta. Lisään ei ole edes pahemmin tungettu teknojumputusta ja laulaja ei ole kamala, joten tietokoneella tehtyjen rumpujen korvattua roskisten kansien hakkamiiselta kuullostavat, on tämä coveri parempi kuin alkuperäinen. Hieman on biisin rakennetta muutettu jumputtavammksi, mutta se ei liikaa haittaa. Toinen manittava biisi tällä levyllä on coveraus kaikkien rakastamasta Master of puppetsista Soil & Eclipsen esittämänä (oikeasti, ketä nämä ihmiset ovat). Biisin alun riffi on korvattu suorastaan naurettavan teennäisellä bassojumputuksella, jonka voi kuvitella soivan autosta. Biisi on muutettu muutenkin diskohtavammaksi, soolo on poistettu ja varsinkin kertosäkeen diskoremixaus on jotain sellaista, että ensimmäisen kerran kuullessani revähdin nauruun. Useamman kuuntelukerran jälkeen biisi kuullosti oikeastaan ihan käyväkltä ja pidän sitä kelpona omana Industrial Metal biisinään, enkä erilailaisena toteutuksena Master of Puppetsista.

Käytin hieman liikaakin aikaa vain näiden kahden biiisn käsittelyyn, mutta oikeasti siinä se on. Jos näistä kahdesta saa käsityksen, että kyseessä olisi hyvä albumi, voin todeta, että sen olisi hyvin voinut jättää näihin kahteen. Kahdestatoista levyn biisistä kuusi on on Loadilta tai Reloadilta. Siis oikeasti, miksi ihmeessä pitää coveerata kaikki paskat biisit yhtyeen huonoimmilta levyiltä, eikä niitä ehdottamia klasikkoja mitä suurin osa faneista haluaa kuulla? Mitä helvetin pointtia siinä on? Kaikki näistä kuudesta surkimuksesta tehdyt konemusiikki coverit ovat vähintään yhtä kamalia kuin alkupeäräiset versionsa, ja kehnon laulun takia yleensä huonompia. Oudoinpana näen levyllä coveerauksen Seek And Destroysta. Biisi ei ole lainkaan nopea ja thrasaava, vaan hidas, sumea ja masentuneenoloinen. Biisi on siis sama, mutta aivan eri tunnelmissa ja vielä konemusiikkia mukaan sekoitettuna. Kai kyseessä voisi olla hyvä biisi, itseäni ei vaan kiinnosta. Myös Nothing Else Mattersista on saatu mitään sanotamaton coveri lähinnä tunkemalla huonompi laulaja, vähän diskojumputusta ja laimeampi tunnelma. Fred Couryn Enter Sandmanista esittämä coveeraus on taas vain hieman muokkaatunut remixaus parilla diskoelementillä ja yhdessä vaiheessa erilaisella laululla. Ei huono, muttei myöskään mitään uutta. Levyn pahin rimanalitus on uusiversio hienosta klassisesta metalliballadista, The Unforgivenistä, joka on suoraan sanoen raiskattu aivan hirveästi. Alun kitaraosuuksien tekeminen diskomusiikilla on ehkä jo huono idea, jota ei varsinkaan kauhea biitti pelasta, mutta kamalinta on laulu. Laulajan ääntä on muunneltu koneella versessä aivan hirveäksi, onneksi sentään kertosäkeessä lauletaan normaalisti. Onhan se kiva ottaa askel ja toteuttaa musiikki omalal tavallaan, muttei tarvitse pilata hienoja klassikoita.

Kuten sanoin, ei kaksi onnistunuta Industrial coveerausta onnistu auttamaan tätä levyä. Kyseessä on auttamattoman huono teos. Ideahan oli tosin alunperinkin kamala, joten lopputulos oli varmaan parempi kuin mitä odotin. Levyllä on liika coveerauksia Loadin ja Reloadin huonoista biiseistä, vaikka syynä saattakiin olla se, että näin mainstreameista biiseistä on helpompi ja vähemmän uskaliaampi tehdä coveerauksia. Älkää turhaan tuhlatko rahojanne tähän paskaan vaan ostakaa Metallican omia levyjä tai jos ne omistatte niin jotain muuta hyvää yhtyettä. Itse taidan tämän levyn heittä jonnekkin nurkaan pölyyntymään ja ainoastaan kuunnella Master Of Puppetsin diskocovereointia silloin kun olen semmoisella tuulella.

Lyhyesti: Katso levyn nimeä ja kerro mitä odotat teokselta.

59/100








tiistai 13. tammikuuta 2009

Manticora - The Black Circus Part 1: Letters

Julkaistu: 2006
Genre: Power Metal
Julkaisija: Locomotive
Pituus: 47.28
Formaatti: CD








Kappaleet:
1. Enter the Carnival - 2:07
2. The Black Circus - 5:26
3. Intunerie I - 0:31
4. Enchanted Mind - 5:30
5. Intunerie II - 1:02
6. Forever Carousel - 5:54
7. Freakshow - 4:54
8. Gypsies' Dance Part 1 - 6:35
9. Intunerie III - 00:36
10. Wisdom - 7:00
11. Intunerie IV - 2:00
12. Disciples of the Entities - 5:48

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Siitä lähtien kun näimme esi-speed metallia Rainbowin Risingillä on Power Metal kehittynyt näiden noin kolmen vuosikymmenen aikana ihan hienosti, vaikka suurimmat klassikot ovat itseni mielestä tulleet jo aikoja sitten. Vaikka maailmasta löytyykin monia suosittuja power metal -yhtyeitä, joista mainittakaan genren yksi kulmakivistä, Helloween, on niitä vain harvojen tietämiä underground power metal yhtyeitäkin aivan yhtä paljon kuin monissa muissakin genreissä varsinkin kun genre on taas noussut ainakin kotimaassamme suositummaksi. Muiden Pohjosmaiden lisäksi siis myös koto Suomesta tulee monia voima metalli -yhtyeitä, jotka ovat edistyneet suhteellisen hyvin muaalla muaailmalla. Kuten kuitenkin sanoi, tässä(kin) genressä nykyään suosioon pääseminen on melko sattumanvaraista, sillä löytyy useita power metal bändejä, jotka ovat vähintään yhtä hyviä kuin suuremman ihmisjoukon suosiossa olevat ja yleensä harmiksi huomattavasti parempiakin. Vaikka Tanskaa ei suurena metallimaana pidetäkkään, tulee sieltä silti useita hyviä yhtyeitä. Power Metallin puolesta voin useammankin nimetä, mutta ensimmäisenä mieleen tulee Manticora. Kyseiseltä yhtyeeltä on tullut useampiakin albumeita, mutta nyt kritiikistä saa osansa yksi yhtyeen uusimpia teoksia, vuonna 2006 ilmestynyt The Black Cirkus Part 1. letters, joka on siis ensimmäinen konseptilevy kahden albumin mittaisesta tarinasta. "To make a prober ending in this biography entry I will say one thing though: Manticora sound better than ever." Sanoi eräs yhtyyeen jäsenistä.

Oikea täytyy myöntää, etten ole kuullut Manticoralta mitään muuta levyä kuin tämän, jonka olen aikeissa arvioida. Löysin tämän yhtyeen kuulemalla ohimennen tämän albumin introbiisin Enter the Carnevalin. Kaikki aistini kiinnityivät heti tähän introon, koska se oli vain niin käsittämättömän hyvä. Hieno esimerkki miten introt pitäisi levyihin tehdä. Ei liian ylimenevää eeppisyyttä, harmonisuutta, hyvin lauletut sanat ja se lopuksi surumielisen iloisesti sanottu "My dear friend, I bid you to welcome to the show", joka nosti niskakarvani pystyyn. Yksi parhaita introja jota olen ikinä kuullut. Kyseessä on ainoa albumi, jonka olen hankkinut näin heppoisin perustein, eli vain pelkän intron kuulemisen takia. Noh, kai sekin oli hyvä syy hankkia tämä teos.

Lähtökohtana on siis pelkän inton perustein, että kyseessä on mahtava albumi, mutta päätän ennen musiikkiin kiinni käymistä mietiskellä tarinan tasoa. Idea tarinaan on saatu jostain H.P. Lovecraftin tarinasta, eikä tämä lauluin turistu satu ole onneksi huono, vaikkei mikään loistavuuskaan. Tarinan päähenkilönä oleva mies kirjoittaa introssa ystävälleen löytäneen vihdoinkin itselleen työn mustalaisten kiertävästä tivolista. Kaikki muukin kerronta levyllä tapahtuu miehen ystävälleen lähettämillä kirjeillä, joka lisää omaa mukavuuttaan levyyn. Täällä mies sitten rupeaa työskentelemään ja taitaa pitääkkin paikastaan. Paikasta ja siellä käyvistä ihmisistä kuitenkin löytyy jotain omistuista ja varsinkin karuselli näyttää vaikuttavan kummalisesti ihmisten, varsinkin lapsien mieliin. Myös kummajaisshow on todella erikoinen. Mies pääsee selville, että mustalaiset osaavat jollain omituisilla maagisilla sekä psykologisilla taioilla vaikuttamaan ihmisten mieliin. Heillä näyttää olevan myös kyky käyttää hyväkseen kristallipalloon katsomista. Mies pääsee myöhemmin selville, että naispuoliset mustalaiset aikovat omituisen tanssinsa avulla herättää eloon jonkun todella mystisen antiikkiolennon, jossa he onnistuvatkin ja levy loppuu sanoihin "Between astonishment and smell of fear I can’t describe for you in this letter here how incredible our visions are of the power emerging from this ghostly soul devourer." Jatkoalbumi olisi kiva kuulla vain, että saisi tietää mitä käy.

Tarinassa ei siis ole moittimista, mutta kuinka levy muuten? Odotukseni olivat todella korkeat, odotin jopa yhtä kovinta Power Metal albumia ikinä vain intron perusteella, mutta jouduin todellakin pettymään, kun muu sisältö ei ollut samanlaista kuin Enter The Carnival antoi minun odottaa. Levy koostuu kahdestatoista kappaleesta, jotka ovat melko samankaavaisia, eivätkä hienosti toisistaan eroavia ja nerokkaita. Levyn kokonaisista tarinaa eteenpäin vievistä biiseistä suurinosa on yli viisiminuuttisia ja pisin noin seitsenminuuttinen, joten mitään eeppisen pitkää ei nähdä, joka on kuitenkin varmaan hyvä asia. Levyn loistavan intron ja seitsemän kunnon biisin lisäksi levyä on täydentämässä neljä täysin instrumentaalista lyhyttä välisoittoa "Intunerieta", jotka tuovat onnistuneesti lisää konseptinoloisuutta ja hyviä introja seuraavana alkavalle kappaleelle. Vaikka biisit ovatkin aika toistensa kaltaisia, erottuu The Black Circus ykkönen kuintenkin muista power metalliyhtyeistä laulajansa ihan mukavan äänen, paikoitellisen mahtipontisuuden ja jopa välillä huomattavissa olevien pienten proge-elementtien ansioista. Vaikka siis suurinosa levyllä onkin sitä käypää, muttei erikoista poweria (jota välisoitoilla on tosin piristetty), löytyy albumilta yksi muista erottuva ja kirkkaasti genren keskitasoa parempi biisi, Forever Carousel. Tähän biisin on saatu omaa hyvää tunnelmaa, joka haihtui heti intron jälkeen, joka jo nostaa biisin tasoa korkealle. Myös lyriikat ovat suhteellisen kiinnostavat ja väliin pistetyt pikkulasten kuiskaukset ovat todella hyviä, vaikkei ehkä niin mielikuvituksellisia lisäyksiä. Tämä biisi onnistuu nostamaan levyn tasoa korkeammalle ja jos kaikki biisit olisivat olleet samaa tasoa tai ehkä hieman parempia, olisi aikaan saatu sellainen teos jota toivoin.

Näin vain näemme, miten yhden intron perusteella voi hieman erehtyä albumin sisällöstä. Mustan Sirkuksen Ykkösosan Kirjeistä kuitenkin huomaa, että tähän albumiin on panostettu kunnolla ja siitä on ehkä yritetty saada se teo, joka nostaa albumin kaiken kansan huulille. Manticora ei tällä albumillaan kompastu onneksi liian mainstreamin pääsemisen yrittämiseen ja naurettavan liioteltuun eeppisyyteen. Ongelmana on vain se, että suurinosa biiseistä on liian tylsiä ja toistavia. Vaikka kertojan ääntä on puheena kiva kuunnella, kappaleet saavat välillä aikaan sen, ettei tarinaa vaan jaksa seurata. Kuitenkin kun katsotaan yleisesti Power Metal albumeita, varsinkin näitä suomalaisia massan rakastamia, on The Black Cirkus Pt. 1: Letters hyvä albumi genressään, eikä muutenkaan huono albumi. Teos vaan tuntui huonommalta kun odotin naiivin tyhmänä niin paljoa, joten myöhemmin kuunnellessa teos vaikuttaa paremmalta. Saisi vaan bändi hieman lisää suosiota saada, sillä yhtyeen levyjä ei Suomesta löydy lainkaan, joka on harmi. Saa nähdä miten hyvin Manticora on onnistunut genressään Lettersin tarinaa jatkavalla The Black Circus pt. II: Disclosurella.

Lyhyesti: Hyvän tarinan omistavan levyn intro on mahtavuutta, muu setti yhtä lukuunottamassa vain ok:ta.

80/100



Käyntilaskuri