Top 5 Strippi-Sarjakuvaa

Sarjakuvat, tuo viihde, joka pystyy viihdyttämä ketä tahansa riippumatta iästä tai sukupuolesta. Nuo simppelit piirretyt tarinat ovat tehneet miljoonien ihmisten elämän paremmaksi. Tällä kertaa listani ei siis liity musiikkiin, peleihin eikä elintarvikkeisiin, vaan näihin yksinkertaisiin maailman vihdyttävimpiin kuvasarjoihin. Mutta ehei, kyseessä ei ole kuitenkaan mitkä vaan sarjakuvat vaan nimenomaan strippeinä esiintyvät sellaiset. Strippisarjakuvien tekeminen on oikeastaan vaikeampaa kuin "normaalien" sarjisten, sillä yhteen strippiin pitää aina saada aikaan yksi tavallalisesti noin 2-4 ruutua pitkä vitsi. Toki on strippisarjakuvia, jotka yksittäisinä muodostavat pitemmän tarinan vailla jokastrippisiä vitsejä. Strippisarjakuvat ovat elämän helppoja pelastajia. Kaikista lehdistäkin luen aina ensiksi sarjakuvat. Jopa massiivinen Hesari alkaa minulle Harald Hirmuisesta. Tälle listalle pääsevillä sarjakuvilla on melko kovat edellytykset. Listalle kelpoitan vain sellaisia sarjakuvia, jotka ovat ilmestyneet sanoma- tai aikaukasilehdissä (nettisarjakuvia ei siis hyväksytä) ja kyseisiä sarjakuvia on saanut ilmestyä vain lyhyinä strippeinä tai "sunnuntaisarjiksina". Näin ikään saan karsittua muutamia nimiä ja listan tekemisestä tulee minulle helpompaa. Strippisarjakuvia löytyy sekä aivan loistavia, mutta myös
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(Sarjakuvan tekijä suluissa)

5. B. Virtanen (Ilkka Heilä)
Vaikka jotkut sanovatkin, ettei suomalainen sarjakuva ole sitä tasoikkainta, on jo B. Virtanen yksi hyvä esimerkki Suomalaisen strippisarjakuvan tasosta. Sarjakuvan päähenkilönä toimiva itse B. Virtanen on jo sen verran aneeminen ja masentunut tyyppi, että hän varmasti piristää jokaisen meidän päiväämme. Pääasiassa sarjakuvan huumori perustuukin siihen, miten erilaisilla tavoilla Virtasella menee elämässään huonosti sekä kurjassa toimistotyössään, että kotona karmaisevan vaimonsa, Armin, kanssa. Vaikka Armista todennäköisesti löytyy samoja piirteitä tavallisen suomalaisen vaimon kanssa, moni mies voi huokaista helpostusta, että oma vaimo on sentään parempi kuin sarjakuvan fiktionainen. Myös aikuiset voivat huokaist helpotuksesta, ettei heidän poikansa ole samanlainen nuorisorikollinen kuin B. Virtasen lapsi, josta Heilän on tehnyt todennäköisesti hieman liioitellun, ja hyvä niin. Vaikka B. Virtasen kehno elämä on päänaurattaja, löytyy myös muutakin huumorin aiheita. Heilän tykkää tunkea varsinkin B. Virtasen yhtiössä tapahtuviin strippeihin paljon sanaleikkejä, jotka yleensä toimivatkin sitten kyseisen stripin päävitseinä. B. Virtasen kommelukset ovat sen verran normaalin oloisessa ja modernissa toimistossa taphtuvia, että ne voi hyvin kuvitella ihan oikeasti tapahtuviksi. Hieno asia on myös se, että henkilöitä ole aivan liian yliammuttu, vaan kaikki heistä on mukavan persoonallisia. Valiettavast en jaksanut etsiä B. Virtasesta hauskempaa näytesarjakuvaa, joten googlettakaa/ostakaa itse lisää. Esimerkki

4. Viivi & Wagner (Jussi "Juba" Tuomola)
Lisää suomalaista laatu strippisarjakuvaa. Jo ideana naisen ja ihmisenkaltaisen sian yhteinen elämä herättää kummastusta: mitä tekijä oli nauttinut kun keksi tämän idean? (Juba itse sanoo juoneensa Ranskassa punaviiniä tällöin.)Verratuna B. Virtaseen, ei Viivissä ja Wagnerissa ole yhtä paljon sanaleikkejä. Huumori ei aina myöskään ole yhtä yksinkertaista kuin edellisessä, vaan välillä pitää oikeasti miettiä, että oliko äsken lukemassasi stripissä oikeasti mitään vitsiä. Viiviissä ja Wagnerissa on myös huomattavasti ironista huumoria ja varsinkin Wagner on siaksi melkoisen sarkastinen persoona. Juba myös tykkää viljellä strippeihinsä itseironiaa, joka näkyy varsinkin kaikissa stripeissä, jossa ihmetellään Wagnerin porsasmaisuutta. Kyseisissä Juban taideteoksissa on myös uskaliaampaa huumoria. Se on kuitenkin piiloitettu, että kyseistä perhesarjakuvaa(tässäkin aiheessa esiintyy pari kertaa itseironiaa) lukevat alpset eivät tajua sitä, mutta vanhemmat ihmiset voivat nauttia siitä. Tämä tuo sarjakuvaan lisää kiintoisuutta ja tekee siitä paremman kuin B. Virtasesta. Esimerkki

3. Malinen (Markus Miettinen & Jaakko Seppälä)
"Ee se oo tääsin poessuletta!" Juuri niin, kyl myö huastaan savonmurretta. Malinen on TAAS kerran yksi esimerkki suomalaisten hyvästä ideavarastosta. Malinen on Savosta kotosin oleva jänis, joka joutuu lähtemään Helsinkiin opiskelemaan. Kyllä, jänis. Muutkin sarjakuvassa esiintyvät hahmot ovat eläimiä, joka tekee sarjakuvasta helpompaa. Pääideana on se, että Malinen savolaispoikana huastaa savonmurretta vahvasti ja tämän ansiosta tulee mukavia tilanteita. Kaikista parhaat stripit juuri käsittelevätkin miten helvetisti Malista ketuttaa koko Helsingin erilaisuus ja erot puheessa. Malisen ja hänen stadilasikaverinsa Seepran kanssa varsinkin tulee välillä murteen aiheuttamia hankaluuksia, jotka kuitenkin päättyvät aina hyvin. Sarjakuva on niin vahvasti savolaismielistä ja stadilaisvastaista, että jokainen edes jotenkin Itä-Suomesta pitävä saa hyvät huvit Malisen vitseistä. Omalaatuisien Savo vs. Stadi -vitsien lisäksi stripeuistä löytyy myös normaaleja, joskus jopa käytettyjä vitsejä, jotka eivät kuitenkaan paljoa haittaa. Malinen on taattua huumoria kuitenkin, kunhan et vain inhoa savoksi huastamista. Esimerkki

2. Fingerpori (Pertti jarla)
Kun Tiikerin ilmestyminn Helsingin Sanomissa loppui, tuli tilalle Fingerpori. Se yllätti kaikki täysin. Se oli kiero, ala-arvoinen, huono ja täynnä mustaa huumoria. Juuri siksi se oli niin älyttömän loistava. Muistan kun Mielipidepalstalla valitettiin Viivin ja Wagnerin sopimattomuudesta lapsille, mutta kirjoittaja tuskin oli lukenut Fingerporia. Oikeasti, kaksimielisempää suomalaista strippisarjakuvaa saa hakea. Jo sen kaltaiset vitsit, että maajussi tulee sanomaan "Nyt on heitetty siemenet maahan" ja joku sanoo "Ei ihme, ettei teillä ole enempää lapsia" aiheuttaa monille makeat naurut. Ottaen huomioon, että tuo ei ole läheskään rivoimpia vitsejä Fingerporissa. Kaksimielisyys esiintyy yleesä sanaleikeissä, joita Fingerporin stripit tosiaan ovat täynnä. Sanaleikit ovat vaan monesti sen verran uskaliaita, ettei niitä heti arvaa. Sanaleikkejen ja muiden kaksimielisyyksien lisäksi esiintyy myös muita vähemmän rajuja strippejä, jotka eivät kuitenkaan ole paljoa huonompia. Melkein parhaimpai vitsejä kuitenkin tuottanee Rivo-Riitta, jonka vitsien laadun voi päätellä jo henkilön nimestä. Fingerpori on vaan niin huono, että se on pirun hauska. Esimerkki

1.Raakaa Lihaa (Max Cannon)
Sen jälkeen, kun koko lista on ollut vain suomalaista strippisarjakuvaa, vie ensimmäisen sijan Raakaa Lihaa (englanniksi Red meat). Aluksi oli todella kova valinta päättää tämän ja Fingerporin väliltä, mutta luettuani yhden albumillisen (onneksi näitä on käännetty suomeksi) tätä loisto kamaa, oli ensimöisen sijan päättäminen vaivatonta. Raa'an Lihan huumori menee Fingerporin kaksimielisten sanaleikkejen jälkeen huummorinsa aivan uusin ulottuvuuksiin. Raa'an Lihan stripeissä on sen verran korkealaatuista huumoria, ettei sitä oikeastaan ihan tyhmin tajua. Eikä oikeastaan ihan fiksuinkaan. Joskus sitä ei KUKAAN tajua. Välillä epäkypsän lihamme huumori ei liity pätkääkää mihinkään, se vaan tulee, iskee ja pistää nauramaan. Näinden todella pimeiden huumoripätkien lisäksi on myös todella viisasat huumoria sisältäviä strippejä. Ja viisaassa tarkoitan todella anarkista, sarkastista, ironista, kettuilee, randomia ja kummalista huumoria. Piirtämisen vaivaa on säästetty sillä, että monesti strippi koostuu vain yhdesta kuvasta, jota käyteetään samanlaisena tai hieman muokattuna yhä uudestaan. Maailmankuva on "julma": aikuisilla on omituinen huumorintaju (kuten tekijällä) ja lapset murjoutuvat rankassa maailmassa. Jokaisella stripillä on myös oma otsikkonsa, joka yllätys yllätys, ei liity mihinkään yhtään. Raakaa Lihaa on vaikea selittää, sillä se on vain niin hyvä. Huumori on sen verran omituista, että sen voi vain kokea itse, eikä kuunnella kun toinen kertoo siitä. Raaka Liha on... Taidetta.
ESIMERKKI

Twisted Sister - Live at hammersmith

Julkaistu: 3.10.1994
Genre: Hard Rock
Formaatti: Tupla-CD
Kesto: 87:40






Kappaleet:
CD 1
1. What You Don't Know (Sure Can Hurt You) - 4:43
2. The Kids Are Back - 2:49
3. Stay Hungry - 5:09
4. Destroyer - 4:10
5. We're Not Gonna Take It - 3:17
6. You Can't Stop Rock 'n' Roll - 7:23
7. Like a Knife in the Back - 2:47
8. Shoot 'Em Down - 3:19
9. Under the Blade - 4:35

CD 2
1. Burn in Hell - 5:49
2. I Am (I'm Me) - 5:25
3. I Wanna Rock - 13:05
4. S.M.F. - 7:27
5. We're Gonna Make It - 4:20
6. Jailhouse Rock - 3:23
7. Train Kept a Rollin' - 10:06
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ennen vanhaa oli todella hienoa asia soittaa rokkia. Sitä hienompi asia oli soittaa astetta raskaampaa Hard Rockia. Vielä hienompaa oli pukeutua tyhmästi, käyttää rumia kampauksia, skoittaa hieman pop- tai punkvivahteita musiikkinsa ja näin väittää soittavansa glam rockina tunnettua genreä. Mutta vielä tätäkin hienompaa oli ilmaista itseään jollain kauhealla tavalla, joka säikyttäisi vanhemmat ihmiset ja estäisivät näin kapinallisia lapsiaan kuuntelemasta tätä musiikkia. Tätä kutsuttiin Shock Rockiksi, joka menestyi yllätävän hyvin, ehkä vain sen takia, että se oli olevinaan kapinallisten nuorten musiikkia. Näiden genrejen menetyneitä edustajia olivat muunmuassa Alice Cooper, Iggy Pop ja Kiss, joista viimeksi mainittu on ehkä se ainoa oikeasti ihan ok. Myös yksi näitä genreä edustaineita yhtyeitä oli, ylläripylläri otsikon lukeneille, Twisted sister, joka "lietsoi hienoa kapinahenkeä nuoriin". Täytyy sanoa, että oman musiikkimakuni kehitykselle kyseessä on melkoisen tärkeä yhtye. Tämän bändin kuuleminen sai minut ensimmäistä kertaa pitämään raskaammasta musiikista ja oikeastaan kunnolla tykkäämään jostain tietystä yhtyeestä. Twisted Sisterin livealbumi Live at the Hammersmith, jonka otsikon lukeneet tietävät olevan arvostelussa kohta, oli myös yksi ensimmäisiä omia levyjäni ikinä. Noh, nyt kun musiikki makuni on kehittynyt nykyiseen älyttömän loistavaan muotoonsa, ei Twisted Sister tosiaankaan ole lempiyhtyeitä, mutta kuuntelen silti tätä livealbumia (joka on ainoa levyni yhtyeeltä) ja aion ilmaista vihdoinkin siitä oman nykyisen mielipiteeni.

Lähtökohtaisesti Twisted Sister ei kiinnosta sen enempää kuin vaikka Ismo Alanko, mutta silti yhtyeeltä löytyy ihan kelpoja kappaleita. En yleensä livelevyihin perusta ja uskon, että Sekoitetun Siskon studioalbumit ovat tasokkaampia kuin tämä käsissäni pitämä levy. Albumi (keikka?) kestää lähes puolitoista tuntia, joten se on jaettu kahdelle CD:lle. Sen verran, mitä tiedän yhtyeen biisesitä, ei ensimmäinen levy ole paskempi. Tietääkseni sillä on juurikin yhtyeen korkealaatuisimpaa tuotantoa. Okei kaksi ensimmäistä biisiä What you Don't Know ja The Kids Are Back ovat melkoisen tylsää perus kasari hard rockia, joiden aikana voisi nukahtaa tai mennä hakemaan vaikka jäätelöä pakastimesta. Kolmantena tulee yhtyeen kuuluisimman levy, Stay Hungryn nimikkobiisi, joka on oikeastaan mieleenjäävän ja mukaansatempaavan kertosäkeen ansiosta oikeastaan hyvä biisi. Kun itse laulu loppuu, tulee vielä kirotun tylsää yhtyeen puhumista yleisölle pari minuttia. Jotain roskaa puhutaan ja itse voi vain huokaista: olkaa jo hiljaa hemmetti soikoon ja aloittakaa seuraava biisi. Seuraavana tulevat hyvän hidastempoisen riffin omaava Destroyer ja itseni entinen suosikkibiisi Twisted Sisteriltä, eli pirteän kapinahenkinen We're not gonna take it. Näiden jälkeisen vähemmän hyvän You can't stop Rock 'n' rollin jälkeen tulee taas monta minuuttia täysin turhaa ja tylsää puhetta! Huoh. Like a Knife in the Backin ja Shoot 'Em downin ei kauhean innostavien esitysten jälkeen kuulemme vielä ykkös-CD:n lopuksi bändin korkeatasoisimpaan kastiin kuuluvan Under the Blade.

Toinen CD on ihan kelvon settilistan omaavan edeltäjänsä jälkeen melkoisen mitäänsanomaton. Kahden ensimmäisen kappaleen, Burn in Hellin ja I Am (Im me):n, tasoista tylsää moskaa on vain aivan liikaa. Ainoat "ihan jees" -leiman ansaitsevat biisit tällä kakkos-CD:llä ovat legendaariset I Wanna Rock ja S.M.F. (sick matafakaa!), jotka eivät kuitenkaan kovin hyviä livevetoja ole. Mukana on myös coveri Elviksen vanhasta kunnon Jailhouse Rockista, mutta valitettavasti tämä Twistattujen Sisarien liveveto ei mikään kovin hyvä ole. Kaiken lisäksi mukana on vielä enemmän tätä inhoaamaani turhaa ja tylsää puhetta. Kakkoslevyn jälkeen olo on tuskastunut.

Twisted Sister ei vaan enää pahemmin iske. Koko bändi asenne tuntuu lähinnä naurettavalta ja raskas, kapinahenkinen glam rock on nykyään Death- ja thrash-metallin sekä grindcoren kanssa kasvaneelle nuorisolle lähinnä softia ja vanhemmatkaan tuskin jaksavat enää kauhistua. Ei niin, että "keveys" olisi huono asia, mutta räväkkyys oli ennen yksi bändin valttikortteja. Vaikka Live at the Hammersmith on lähes 15 vuotta vanha livelevy, on äänenlaatu silti melkoisen kehnoa kuunneltavaa. Vaikkei tuolloin vielä ehkä ääneniä pystytty digitaalisesti remasteroimaan, olen kuullut vanhempiakin ja paremman äänenlaadun omaavia livealbumeita. Välissä olevat bändin laulajan välispiikit ovat, kuten monesti olen jo huomauttanut, hunoja ja turhia. Jos näitä ei vielä tuon ajan teknologialla voinut leikata pois, niin miksi ne piti ollenkaan äänittää. Mutta eipä muutenkaan mitenkään hirveästi voi Twisted Sisterin live-esiintymistä kehua. Laulaja kyllä vetää keikalla ihan yhtä hyvin kuin studiossa, eikä yhtyeen muut jäsenetkään soita huonosti, mutta esiintymisestä puuttuu kokonaan se munakkuus, into joka saa kuuntelijan iloisena mukaansa. Ei kyllä voi syyttää katsomoa tällä livealbumilla mistään, sillä he sentään tuntuvat olevan kovia faneja ja menevän hyvin mukana. Twisted sisteriltä kyllä löytyy siis ihan kelpoja biisejä ja niistä yllätävän moni löytyy tältä kyseenalaiselta livelevyltä, joka on kin helpotus, sillä huonommalla settilistalla en olisi jaksanut kuunnella levyä loppuun asti. Twisted Sister ei vaan vakuuta, eikä saa minua hymyilemään musiikillansa, kuten moni muu bändi.

Lyhyesti: Keskitasoinen liveveto keskitasoiselta yhtyeeltä.

70/100

(Eri Esittäjiä) - Blackest Album 4: an Industrial Tribute to Metallica

Julkaistu: 2004
Genre: Industrial Metal, Disco
Kesto: 53:43
Formaatti: CD
Julkaisija: Anagram records
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jokaikinen mummosta pieniin lapsiin tietää, että Metallica on yksi suurimpia metalliyhtyeitä, jota on koskaan ollut olemassa tällä pienellä planeetallamme. Aluksi silkkaa thrash-metallia soittanut yhtye pääsi suosioon kolmanella albumillaan, Master of Puppetsilla, jota myös monet sanovat parhaaksi metallialbumiksi ikinä. Yhtyeen viides albumi Metallica (myös Black Albumiksi kutsuttu) sekoitti thrashiin enemmän normaalia heavy metallia ja jopa rokkia ja nousti viimeistään Metallican suuren kansan suosioon. Black Album oli myös genrenmuutoksen takia enemmän valtavirran makuun, mutta silti uusien "massafanejen" lisäksi vanhat tosifanit pitivät tästä albumista. Tämän jälkeen Metallican ura on laskenut St. Anger nimiseen pohjanoteeraukseen asti, mutta sitten taas nouussut vanhempaa tyyliä mukailevalla uusimmalla albumillaan. Kun vuostuhanteen vaihteessa Metallica oli vielä "muotia", saivat varmaan jotkut ajatuksen "Mitä jos jotkin artistit cooveraisivat Metallican biisejä lisäten niihin konemusiikkia!" Mitä lie polttivat tulloin. Näin siis syntyi neljä albumia, jossa erilaiset artistit toteuttavat Metallican teoksia edellämainitulla tavalla. Onneksi nämä levyt, joita The Blackest Albumeiksi kutsutaan, eivät koskaan pääseet suureen suosioon, mutta valitettavasti minä satuin kerran nappaamaan kaupasta mukaani neljännen, eli viimesen levyn.

Siis kerrataas vielä. Niinkin hyvän bändin kuin Metallica klassikoita coveerataan sekoittaen mukaan konemusiikkia? Eihän lopputulos voi olla muuta kuin paskaa. No en yhtään ihmettele, jos moni näin ajattelee. Lähtökohtina en voi olettaa muuta kuin kaameaa moskaa. Levyn biisien esittäjät ovat toinen toistaan tuntemattomampia muusikoita, jotka haluavat ilmaista oman mietteensä, millaista musiikkia Metallican tuotannosta saa aikaan. Odotin, että biisit ovat suurimmaksi osaksi vaan uudelleen esitettyä Metallicaa huonommalla laulajalla ja mukaan on pistetty sitten joku ala-arvoinen diskojumputus. Yllätyin, kun huomasin olevani väärässä. Toisena biisinä tuleva St.Angerin coveri (esittäjänä Logan Madder ja Pitchsifter) eroaa tästä kuvitelmastani. Vaikka levynsä nimikkobiisinä St.Anger on kyseisen Metallican huonoimman levyn vähiten huonointa settiä, ei coverista voi kuvitella muuta kuin sysipaskaa. Blackest Album neljällä esiintyvä coveri on itseasiassa nopeampi, tarttuvampi, jopa hieman ängerimpi ja mikä tärkeintä, rummut eivät kuullosta aivan kamalilta. Lisään ei ole edes pahemmin tungettu teknojumputusta ja laulaja ei ole kamala, joten tietokoneella tehtyjen rumpujen korvattua roskisten kansien hakkamiiselta kuullostavat, on tämä coveri parempi kuin alkuperäinen. Hieman on biisin rakennetta muutettu jumputtavammksi, mutta se ei liikaa haittaa. Toinen manittava biisi tällä levyllä on coveraus kaikkien rakastamasta Master of puppetsista Soil & Eclipsen esittämänä (oikeasti, ketä nämä ihmiset ovat). Biisin alun riffi on korvattu suorastaan naurettavan teennäisellä bassojumputuksella, jonka voi kuvitella soivan autosta. Biisi on muutettu muutenkin diskohtavammaksi, soolo on poistettu ja varsinkin kertosäkeen diskoremixaus on jotain sellaista, että ensimmäisen kerran kuullessani revähdin nauruun. Useamman kuuntelukerran jälkeen biisi kuullosti oikeastaan ihan käyväkltä ja pidän sitä kelpona omana Industrial Metal biisinään, enkä erilailaisena toteutuksena Master of Puppetsista.

Käytin hieman liikaakin aikaa vain näiden kahden biiisn käsittelyyn, mutta oikeasti siinä se on. Jos näistä kahdesta saa käsityksen, että kyseessä olisi hyvä albumi, voin todeta, että sen olisi hyvin voinut jättää näihin kahteen. Kahdestatoista levyn biisistä kuusi on on Loadilta tai Reloadilta. Siis oikeasti, miksi ihmeessä pitää coveerata kaikki paskat biisit yhtyeen huonoimmilta levyiltä, eikä niitä ehdottamia klasikkoja mitä suurin osa faneista haluaa kuulla? Mitä helvetin pointtia siinä on? Kaikki näistä kuudesta surkimuksesta tehdyt konemusiikki coverit ovat vähintään yhtä kamalia kuin alkupeäräiset versionsa, ja kehnon laulun takia yleensä huonompia. Oudoinpana näen levyllä coveerauksen Seek And Destroysta. Biisi ei ole lainkaan nopea ja thrasaava, vaan hidas, sumea ja masentuneenoloinen. Biisi on siis sama, mutta aivan eri tunnelmissa ja vielä konemusiikkia mukaan sekoitettuna. Kai kyseessä voisi olla hyvä biisi, itseäni ei vaan kiinnosta. Myös Nothing Else Mattersista on saatu mitään sanotamaton coveri lähinnä tunkemalla huonompi laulaja, vähän diskojumputusta ja laimeampi tunnelma. Fred Couryn Enter Sandmanista esittämä coveeraus on taas vain hieman muokkaatunut remixaus parilla diskoelementillä ja yhdessä vaiheessa erilaisella laululla. Ei huono, muttei myöskään mitään uutta. Levyn pahin rimanalitus on uusiversio hienosta klassisesta metalliballadista, The Unforgivenistä, joka on suoraan sanoen raiskattu aivan hirveästi. Alun kitaraosuuksien tekeminen diskomusiikilla on ehkä jo huono idea, jota ei varsinkaan kauhea biitti pelasta, mutta kamalinta on laulu. Laulajan ääntä on muunneltu koneella versessä aivan hirveäksi, onneksi sentään kertosäkeessä lauletaan normaalisti. Onhan se kiva ottaa askel ja toteuttaa musiikki omalal tavallaan, muttei tarvitse pilata hienoja klassikoita.

Kuten sanoin, ei kaksi onnistunuta Industrial coveerausta onnistu auttamaan tätä levyä. Kyseessä on auttamattoman huono teos. Ideahan oli tosin alunperinkin kamala, joten lopputulos oli varmaan parempi kuin mitä odotin. Levyllä on liika coveerauksia Loadin ja Reloadin huonoista biiseistä, vaikka syynä saattakiin olla se, että näin mainstreameista biiseistä on helpompi ja vähemmän uskaliaampi tehdä coveerauksia. Älkää turhaan tuhlatko rahojanne tähän paskaan vaan ostakaa Metallican omia levyjä tai jos ne omistatte niin jotain muuta hyvää yhtyettä. Itse taidan tämän levyn heittä jonnekkin nurkaan pölyyntymään ja ainoastaan kuunnella Master Of Puppetsin diskocovereointia silloin kun olen semmoisella tuulella.

Lyhyesti: Katso levyn nimeä ja kerro mitä odotat teokselta.

59/100

Manticora - The Black Circus Part 1: Letters

Julkaistu: 2006
Genre: Power Metal
Julkaisija: Locomotive
Pituus: 47.28
Formaatti: CD








Kappaleet:
1. Enter the Carnival - 2:07
2. The Black Circus - 5:26
3. Intunerie I - 0:31
4. Enchanted Mind - 5:30
5. Intunerie II - 1:02
6. Forever Carousel - 5:54
7. Freakshow - 4:54
8. Gypsies' Dance Part 1 - 6:35
9. Intunerie III - 00:36
10. Wisdom - 7:00
11. Intunerie IV - 2:00
12. Disciples of the Entities - 5:48
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Siitä lähtien kun näimme esi-speed metallia Rainbowin Risingillä on Power Metal kehittynyt näiden noin kolmen vuosikymmenen aikana ihan hienosti, vaikka suurimmat klassikot ovat itseni mielestä tulleet jo aikoja sitten. Vaikka maailmasta löytyykin monia suosittuja power metal -yhtyeitä, joista mainittakaan genren yksi kulmakivistä, Helloween, on niitä vain harvojen tietämiä underground power metal yhtyeitäkin aivan yhtä paljon kuin monissa muissakin genreissä varsinkin kun genre on taas noussut ainakin kotimaassamme suositummaksi. Muiden Pohjosmaiden lisäksi siis myös koto Suomesta tulee monia voima metalli -yhtyeitä, jotka ovat edistyneet suhteellisen hyvin muaalla muaailmalla. Kuten kuitenkin sanoi, tässä(kin) genressä nykyään suosioon pääseminen on melko sattumanvaraista, sillä löytyy useita power metal bändejä, jotka ovat vähintään yhtä hyviä kuin suuremman ihmisjoukon suosiossa olevat ja yleensä harmiksi huomattavasti parempiakin. Vaikka Tanskaa ei suurena metallimaana pidetäkkään, tulee sieltä silti useita hyviä yhtyeitä. Power Metallin puolesta voin useammankin nimetä, mutta ensimmäisenä mieleen tulee Manticora. Kyseiseltä yhtyeeltä on tullut useampiakin albumeita, mutta nyt kritiikistä saa osansa yksi yhtyeen uusimpia teoksia, vuonna 2006 ilmestynyt The Black Cirkus Part 1. letters, joka on siis ensimmäinen konseptilevy kahden albumin mittaisesta tarinasta. "To make a prober ending in this biography entry I will say one thing though: Manticora sound better than ever." Sanoi eräs yhtyyeen jäsenistä.

Oikea täytyy myöntää, etten ole kuullut Manticoralta mitään muuta levyä kuin tämän, jonka olen aikeissa arvioida. Löysin tämän yhtyeen kuulemalla ohimennen tämän albumin introbiisin Enter the Carnevalin. Kaikki aistini kiinnityivät heti tähän introon, koska se oli vain niin käsittämättömän hyvä. Hieno esimerkki miten introt pitäisi levyihin tehdä. Ei liian ylimenevää eeppisyyttä, harmonisuutta, hyvin lauletut sanat ja se lopuksi surumielisen iloisesti sanottu "My dear friend, I bid you to welcome to the show", joka nosti niskakarvani pystyyn. Yksi parhaita introja jota olen ikinä kuullut. Kyseessä on ainoa albumi, jonka olen hankkinut näin heppoisin perustein, eli vain pelkän intron kuulemisen takia. Noh, kai sekin oli hyvä syy hankkia tämä teos.

Lähtökohtana on siis pelkän inton perustein, että kyseessä on mahtava albumi, mutta päätän ennen musiikkiin kiinni käymistä mietiskellä tarinan tasoa. Idea tarinaan on saatu jostain H.P. Lovecraftin tarinasta, eikä tämä lauluin turistu satu ole onneksi huono, vaikkei mikään loistavuuskaan. Tarinan päähenkilönä oleva mies kirjoittaa introssa ystävälleen löytäneen vihdoinkin itselleen työn mustalaisten kiertävästä tivolista. Kaikki muukin kerronta levyllä tapahtuu miehen ystävälleen lähettämillä kirjeillä, joka lisää omaa mukavuuttaan levyyn. Täällä mies sitten rupeaa työskentelemään ja taitaa pitääkkin paikastaan. Paikasta ja siellä käyvistä ihmisistä kuitenkin löytyy jotain omistuista ja varsinkin karuselli näyttää vaikuttavan kummalisesti ihmisten, varsinkin lapsien mieliin. Myös kummajaisshow on todella erikoinen. Mies pääsee selville, että mustalaiset osaavat jollain omituisilla maagisilla sekä psykologisilla taioilla vaikuttamaan ihmisten mieliin. Heillä näyttää olevan myös kyky käyttää hyväkseen kristallipalloon katsomista. Mies pääsee myöhemmin selville, että naispuoliset mustalaiset aikovat omituisen tanssinsa avulla herättää eloon jonkun todella mystisen antiikkiolennon, jossa he onnistuvatkin ja levy loppuu sanoihin "Between astonishment and smell of fear I can’t describe for you in this letter here how incredible our visions are of the power emerging from this ghostly soul devourer." Jatkoalbumi olisi kiva kuulla vain, että saisi tietää mitä käy.

Tarinassa ei siis ole moittimista, mutta kuinka levy muuten? Odotukseni olivat todella korkeat, odotin jopa yhtä kovinta Power Metal albumia ikinä vain intron perusteella, mutta jouduin todellakin pettymään, kun muu sisältö ei ollut samanlaista kuin Enter The Carnival antoi minun odottaa. Levy koostuu kahdestatoista kappaleesta, jotka ovat melko samankaavaisia, eivätkä hienosti toisistaan eroavia ja nerokkaita. Levyn kokonaisista tarinaa eteenpäin vievistä biiseistä suurinosa on yli viisiminuuttisia ja pisin noin seitsenminuuttinen, joten mitään eeppisen pitkää ei nähdä, joka on kuitenkin varmaan hyvä asia. Levyn loistavan intron ja seitsemän kunnon biisin lisäksi levyä on täydentämässä neljä täysin instrumentaalista lyhyttä välisoittoa "Intunerieta", jotka tuovat onnistuneesti lisää konseptinoloisuutta ja hyviä introja seuraavana alkavalle kappaleelle. Vaikka biisit ovatkin aika toistensa kaltaisia, erottuu The Black Circus ykkönen kuintenkin muista power metalliyhtyeistä laulajansa ihan mukavan äänen, paikoitellisen mahtipontisuuden ja jopa välillä huomattavissa olevien pienten proge-elementtien ansioista. Vaikka siis suurinosa levyllä onkin sitä käypää, muttei erikoista poweria (jota välisoitoilla on tosin piristetty), löytyy albumilta yksi muista erottuva ja kirkkaasti genren keskitasoa parempi biisi, Forever Carousel. Tähän biisin on saatu omaa hyvää tunnelmaa, joka haihtui heti intron jälkeen, joka jo nostaa biisin tasoa korkealle. Myös lyriikat ovat suhteellisen kiinnostavat ja väliin pistetyt pikkulasten kuiskaukset ovat todella hyviä, vaikkei ehkä niin mielikuvituksellisia lisäyksiä. Tämä biisi onnistuu nostamaan levyn tasoa korkeammalle ja jos kaikki biisit olisivat olleet samaa tasoa tai ehkä hieman parempia, olisi aikaan saatu sellainen teos jota toivoin.

Näin vain näemme, miten yhden intron perusteella voi hieman erehtyä albumin sisällöstä. Mustan Sirkuksen Ykkösosan Kirjeistä kuitenkin huomaa, että tähän albumiin on panostettu kunnolla ja siitä on ehkä yritetty saada se teo, joka nostaa albumin kaiken kansan huulille. Manticora ei tällä albumillaan kompastu onneksi liian mainstreamin pääsemisen yrittämiseen ja naurettavan liioteltuun eeppisyyteen. Ongelmana on vain se, että suurinosa biiseistä on liian tylsiä ja toistavia. Vaikka kertojan ääntä on puheena kiva kuunnella, kappaleet saavat välillä aikaan sen, ettei tarinaa vaan jaksa seurata. Kuitenkin kun katsotaan yleisesti Power Metal albumeita, varsinkin näitä suomalaisia massan rakastamia, on The Black Cirkus Pt. 1: Letters hyvä albumi genressään, eikä muutenkaan huono albumi. Teos vaan tuntui huonommalta kun odotin naiivin tyhmänä niin paljoa, joten myöhemmin kuunnellessa teos vaikuttaa paremmalta. Saisi vaan bändi hieman lisää suosiota saada, sillä yhtyeen levyjä ei Suomesta löydy lainkaan, joka on harmi. Saa nähdä miten hyvin Manticora on onnistunut genressään Lettersin tarinaa jatkavalla The Black Circus pt. II: Disclosurella.

Lyhyesti: Hyvän tarinan omistavan levyn intro on mahtavuutta, muu setti yhtä lukuunottamassa vain ok:ta.

80/100

Top 10 Vuoden 2008 albumia

Kaikki paras musa tehtiin 80-luvulla ja nykyään tulee suhteellisen paskaa musiikkia, eikö vain! Harmistuttavan moni ajatteleekin tällä tavalla eikä voi uskoa, että kasariklasikkojansa tulee enää yksikään albumi voittamaan. Itse en todellakaan ole tätä mieltä, sillä moni suosikkialbumini tuli 90-luvulla, eikä uusi vuosituhatkaan ole so far ollut huono. Ajatelkaa mitä haluatte, mutta itseni mielestä viime vuosi oli metalli- ja rocklevyjen osalta melkoisen hyvä. Siis ajatellaan vaikka ihan yleiseltä kannalta, niin ei voi kukaan genren ystävä vuotta kovin huonoksi väittää. Monilta klassisilta metallin ja raskaan rockin yhtyeeiltä tuli uudet albumit. Metallican, Judas Priestin, Ac/Dc:n tai Guns'n Rosesin kenekään uutta teosta ei yleisesti haukuttu. Itselleni tuli myös monia viikingeistä ynnä muista kertovia Melodeath- ja Folk metal -levyjä, joista yksikään ei oikeastaan ollut huono Koska folk metal -yhtyeiltä tuli niin monta albumia, jouduin kovalla kädellä karsimaan yhden niistä, jonka ehko jotkut olisi saattanut olettaa näkevänsä tällä listalla. Valitettavasti voin nyt jo suoraan sanoa, että ette tule näkemään Eläkeläisten uutta hienoa albumia tällä listalla, se vaan ei valitettavasti mahtunut mukaan, enkä olisi osannut verrata sitä kilpailijoihinsa. Kun katson listaa omistamistani levyistä huomaan, että oikeastaan eniten levyjä minulta löytyy juuri edellisvuodelta. Syy saattaa tosin olla myös se, että vasta tuona vuotena innostuin kunnolla levyjen ostamisesta. Mutta turhan esipuheen jälken voimme siirtyä itse listaan.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

10. Guns 'n' Roses - Chinese Democracy
Monilta bändeiltä, jotka julkaisivat albuminsa tuona vuonna 2008, osotettiin tätä teosta kovasti, mutta oliko yksikään muu lopulta yhtä kaivattu kun Guns 'n' Rosesin tuleva. Yhtyeen suuri fanijoukko on joutunut odottamaan tätä teosta suoraansanoen ikuisuuden. Tämän albumin olisi pitänyt ilmestyä jo hyvän aikaa sitten, mutta se vain jämähti kokonaan paikalleen. Onneksi tämä sentään oikeasti tuli julkaistua, toisin kuin Duke Nukem Forever. Chinese Democracy on ja tulee olemaan aina todella kiistelty albumi. Toiset pitävät tätä nerokkaana paluuna Gunnareille, kun taas toiset sanovat sen olevan vain pilkkaa verrattuna Pyssyjen ja Ruusujen vanhoille teoksille. Itse olen varmaan siitä välimaastosta, mutta en voisi sanoa, etteikö kyseessä olisi hyvä albumi. Ensimmäisellä kuuntelu kerralla suurin osa kappaleista ei auennut, enkä vieläkään ole päässyt kaikkiin hitaisiin sisään. Hienoa kitaratyöskentelyä, muuta ei voi sanoa.

9. Judas Priest - Nostradamus
Tämäkin on albumi yhdeltä vanhoista Heavy Metal bändeistä, jota kovasti odotettiin. Angel of Retributon nosti Priestin taas jaloilleen, mutta tarvittiin jotain, joka noistaisi yhtyeen taas Heavy Metallin kärkeen. Innoistuin todella kun kuulin, että tuleva teos on konseptialbumi, joka kertoo tuosta Keskiajan profeetasta, Nostradamuksesta. Ennen albumin tulao julkistettiin kaksi biisiä joista toinen, levyn nimikkokappale, oli todella hyvä. Kun albumi lopulta ilmestyi, jouduin pettyneenä huomamaan, että tämä nimikkobiisi oli koko kasilevyiisen albumin paras biisi. Vaikka hieman petyinkin mahtavaksi odotettuun albumiin, on kuitenkin kaikkineen biiseineen ja tarinoineen hyvä teos. Lyriikat ovat kivat ja Nostradamuksesta on oikeasti ihan hienoa kuulla biisejä. Priestin tyyli Nostradamuksella ei ole silkkaa suoraviivaista Heavy Metallia, vaan Judas Priest hakee levyllä itselleen hieman uutta suuntaa. Kunhan bändi vaan lopulta löytäisi taas itsensä niin saisimme seuraavaksi albumin, jota voi sanoa loistavaksi.

8. Moonsorrow - Tulimyrsky EP
Niin, saavumme näin listan huonoitensijoittuneeseen Folk Metal levyyn ja samalla ainoaan EP:seen. Tulimyrskyhän on tunnetusti hieman outo EP, sillä se kestää yli tunnin. EP-nimitys johtuu vaan siitä, että albumilla on vain yksi uusi oma biisi, levyn nimikkobiisi, kun taas neljästä muusta kaksi on covereita ja loput on aikaisemmin julkaistu demoilla. Vaikka Moonsorrow saattaa tuntue "massa folk metyallilta" se oikeastaan erottuu synkkyydellään ja paikoittesella syvydellään muista. Tulimyrskyn aloittava nimikkobiisi on puoli tuntinen mötikkä, joka on oikeasti todella hyvä. Eeppinen, hieno ja pitkä tarina, jonka avulla biisin kyllä jaksaa kuunnella. Vanhoilla demoilla aiemmin olleet biisit ovat ihan hyviä, mutteivat nimikkobiisin tasoa. Back To the Northin alkuperäistä, Mercilessiin soittamaa, versiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä coveri on hyvä. Yllättävin siirto Moonsorrowilta lieni coveri Metallican For Whom The Bells Tollsista, jota on pidennetty paljolti. Tässä on kyseessä esimerkki miten coverit pitäisi tehdä. Mukaan on tuotu omaa settiä, äänimaailmaa on muutettu ja tunnelma muokattu aivan erilaiseksi. Biisiä ei ole vain soitettu uudestaan, vaan siitä on tehty aivan oma tulkinta ja tässä Moonsorrow onnistuu. Tulimyrsky on kokonaisuutena niin hyvä, että se pääsee 8. sijalle.

7. Ac/Dc - Black Ice
Ei voi sanoa, etteikö myösvanhalta kunnon Acca Daccalta olisi kovasti ootettu uutta levyä. Kokoajan hieman huonomman tuntuisemmeksi käyneiden albumien jälkeen Black Ice on jotain hienoa piristystä. Monet valittavat, että Ac/Dc on paskaa, koska se toistaa itseään, mutta me yhtyeestä pitäväthän tiedämme, että tässä parin riffin muokkaamisessa Ac/Dc osoittaa suurimman nerokkuutensa. Black Iceen ei ole tungettu mitään turhaa uuttaa, vaan sama vanha tahti hieman muokattuna oikeasti vain toimii. Ac/Dc näyttää taaskin miten simppeleistä riffeistä, tarttuvasta laulusta ja sujuvasta kulusta saa aikaan useita tarttuvia biisejä. Pelkäsin jostain syystä kovasti, että Vaihtovirta/Tasavirta tunkisi jonkun ylimenevän imelän ballaadin levylleen, mutta näin ei käynyt. Rauhallisempaa settiäkin levyllä näkee, mutta juuri sitä mikä sopii Ac/Dc:lle. 15 biisistä olisi ehkä voinut karsia muutaman, mutta ei tämä pitkä Ac/Dc putki tapa. Paras Ac/Dc:n albumi vuosiin.

6. Eluveitie - Slania
Kuten monta kertaa jota huomatuin, miten paljon hyviä Folk Metal -albumeita viime vuonna tuli, Eluvetien tietävät varmaan odottivat, että heidän uusi albuminsa, Slania löytyy tältä listalta. Eluveitie vakuutti eroavaisuutensa jo aiemmilla teoksillaan perinnesoittimien, varsinkin pillien ja huilujen, runsaalla käytöllä musiikkiinsa, Tämä loi oman tyylinsä bändille, jota se on uskollisesti jatkaa tällä loistavalla albumilla. Kyseessä ei ole oiekastaan kosnpeti albumi, mutta se sisällyttää itseensä Helvetielaisten (googleta jos et tiedä jääpää) vuodenajoista. Levy sisältää myös yhden tarttuvammista biiseistä ikinä, Inis Monan, joka mahtavuudellaan tuo aina hymyn huulilleni. Eniten levyssä harmittaa, että helvetiaksi lauletut lyriikat on jätetty vähemälle, eikä niitä paljoa esiinny kuin levyn nimikkobiisillä. Loistava teos silti siis kyseessä, joka on vakuuttanut Eluveitielle paikan Keski-Euroopan suurimpien Folk Metal yhtyeiden joukossa. Tästä on Eluvetien hyvä jatkaa.

5. Alestorm - Captain Morgan's Revenge
Kyyseessä on oikeastaan ensimmäinen levy, jota odotin kovasti vuodelta 2008 ja jonka hankin vuonna 2008. Kaverini linkitti yhden hullun juomalaulu tältä piraattimetalliyhtyeen silloin vielä tulevalta ensimmäiseltä levyltä ja olin heti sisässä. Laulajan aito piraattimainen "arr" -ääni viimeistelee jos tässä biisissä olleen sen aidon rennon ja hienon fiiliksen, joka tekee Captain Morgan's Revengestä niin kirotun hyvän teoksen. Näin aitoa piraattimeininkiä ei ole ollut metallibändeillä koskaan, ei edes Running Wildillä. Alestrom ei halua osoitata muuta kuin sen, että sen "powerfolk metalli" ei keskity muuhun kuin meroroivoihin. Kaikki lyriikat, hiatarimelodiat ynnä muut onnituvat kokoamaan tämän todella hyväksi esikoisalbumiksi, joka yksinkertaisesti vaan toimii kokonaan. Aiemmin mainitsemani hullu biisi, eli Wenches And Mead on oikeasti yksi parhiat juomalauluja ikinä kaikessa hilpakkuudessaan, ja loistavuudessaan. Levy ei kokonaisuudessan ole lainkaan monimutkainen, ja sehän on todella hyvä asia kun kyseessä on piraattimetalli. HEY HEY, I WANT MORE WENCHES! HEY HEY, MORE WENCHES AND MEAD! Ja sitä rataa.

4. Metallica - Death Magnetic
No kaikki nyt arvasivat, että tämä albumi on listalla, mutat millä sijalla. Sepä vasta oli kysymys. Todella suuren fanijoukon, mukaan lukien itseni, kauan odottama albumi oli juuri sitä mitä odotin. Kolme edellistä selvästi parempi ja vanhaa tyyliä hakeva, muttei silti mikään maailman mullistava. Yllätyin itsekkin, kuinka vaikea albumi oikeastaan Death Magnetic. Ensimmäisellä kuuntelulla kunnolla aukesi vain kolme biisiä: Onen kopioksi sanottu keskinkertainen levyn "hitti" The Day That Never Comes¨, todella hyvältä ja levyn parhaalta kuullostanut All Nightmare Long ja perus thras metal riffinen My Apocalypse. Nyt vasta useampien kuuntelunkertojen jälkeen on levyn hieman sekava kokonais kuva alkanut hahmottua. Kunnon kulutuksen jälkeen hieman vähemmän massan mieleen tehty The End of the Line on noussut suosikkeihini, vaikka All Nightmare Long on itsestäni edelleen todell hyvä biisi. Myös aluksi flopilta tuntunut Cyanide kuullostaa paremmalta. Vaikka vieläkin osista biiseistä ei ole kunnon kuvaa, vaikuttavat ne paljon paremmilta kuin aluksi. Metallica teki siis vaikeasti hahmottuvan, mutta hyvän levyn. Kun ekan kerran kuulin sen, en olisi voinut kuvitella sijoittavani sitä näin korkealle.

3. Opeth - Watershed
Tiedän, että tässä vaiheessa useampi kuin yksi tuttavani (jos tätä sattuu lukemaan) huutaa "EI":tä kuin Darth Vader. Tämä mahtava progemetal tuotos ei päässyt kärkeen, vaikka niin odotitte. Mutta voin sanoa, että kärkikolmikon järjestyksen päättäminen oli oikeasti aivan helvetin vaikeaa, sillä jokainen oli TODELLA hyviä albumeita. Joku kuitenkin sai minut pistämään Watershedin huonoimalle sijalle näistä, sillä siitä puuttu se jokin, joka ei tee siitä Opethin parasta albumia. Tavanomaisena Opethin progressiivisena albumina Watershedillä kestää oma aikanasa aueta kokonaan, mutta nyt albumia tarpeeksi (muttei toki liikaa) kuunnellena olen saanut selvän kuvan albumista. Alku on sulaa mahtavuutta. Lyhyt, rento ja akustinen Coil sopii täydellisesti levyn aloitukseksi, kun heti sen jälkeen alkaa raaempi, mutta siltikin progressiivisen mahtava Heir Apparent. Tämä mahdin loppuessa tulee vielä parempi biisi, The Lotus Eater, joka on Opethin progressiivisinta puolta ja oikeasti vain niin käsittömän hyvä. Biisiä ei vaan voi kuunnella liaan monta kertaa. Näiden kolmen biisin takia levy voisi olla vuoden paras, mutta pari heikompaa nappia epäonnistuu. Burden ja varsinkin pitkä ja hieni Hessain Peel ovat loistavempia kappaleita, mutta sekavampaa yhdistelyä oleva Porcelain Heart ja hieman jumittava Hex Omega ovat heikompia vaikka hyviä. Nämä kaksi kappaletta onnistuvat kuitenkin rikkomaan Nirvanan, jonak takia kuuntelen levyltä mieluiten kolme ensimmäistä biisiä peräkkäin. Ei Opethin paras levy, mutta sehän on totuus, ettei bändi oel edes keskinkertaista albumia tehnyt.

2. Equlibrium - Sagas
Valitessa kumpi kahdesta jäljellä olevasta albumista joutuu toiselle ja kumpi ensimmäiselle sijalle, oli miettiminen vielä vaikeampaa. Saksaksi viingeistä örisevä Equilibrium on yksi niistä (Folk Metal) bändeistä jotka nappasivat minut suoraan mukaansa viime vuonna. Levyn yksi biiseistä, Blut Im auge, julkaistiin aiemmin Nuclear Blastin kokoelmalla ja tämän loistobiisin avulla tutustuin yhtyeeseen. Tämä biisi tartutti minut mukaansa kaikessa mahtavuudessaan ja sai minut todella kovasti odottamaan tulevaa albumia, jolla tämä biisi olisi. Kun vihdoin sain tämän 90 minuuttisen helvetin eeppisen teoksen käsiini, en pettynyt sillä muu levy oli ainakin yhtä loistava. Mitään muuta levyä, kuin tätä en ole viikon sisällä kuunnellut yhtä paljon ja kymmenien kuuntelukertojen jälkeen tajusin pitäväni käsissä parasta Folk Metal albumia ikinä. Tajusin että Unbesiegt on yksi parhaista biiseistä ikinä ja että levyn ote ei pettänyt koko puolentoista tunnin aikana. Koko mahtiteoksen vielä kruunasi eeppinen, pitkä folkinstrumentaali, joka on oikeasti vain todella hieno. Tämä levy saa vieläkin niskakarvani pystyy.

Pettykää ihmiset mielipiteeseeni, sillä seuraavana on numero yksi!

1. Amon Amarth - Twilight of the Thunder God
Siinä se on: numero yksi. Petyittekö pahasti? No huastan vielä jotain tästä niin saatte rauhan. Olin Amon Amarthia jonkin verran kuullut kun sukujuhlien aikana kaveri päätti, että kuuntelemme biisejä bändin tulevalta albumilta. Ihastuin totaallisesti bändin meininkiin ja saadessani levyn kääsini vihdoinkin kuuntelin sitä runsaasti, enkä ehkä yhtä paljon kuin Sagasia, mutta silti runsaasti. Tässä levyssä oli vaan jotain joka sai minut heti mukaani. Hienot raskaat melodeath-riffit ja se totuus, ettei levy tarvinnut yhtään rauhallista kohtaa (luukunottamatta Apocalyptican hienoa sellosooloa) luodaakseen sen äärimmäisen hienon, riiputtavan tunnelman. Voisin tähän oikeasti luotella listan kaikitsta asioista, jotka tekevät levystä vuoden 2008 parhaan levyn, mutta voisitte vaikka lukea arvosteluni, jos oikeasti kiinnosta.