Top 10 Coveria

Tämän listan tekeminen viivästyi paljoin, koska sen kanssa tuli monenmoisia ongelmia. Normaalejen biisejen lisäksihän monet yhtyeet soittavat uudestaan toisten bändien biisejä. Näitä kutsutaan cover-kappaleiksi, kuten me kaikki tiedämme. Aluksi päätin tehä ihan normaalin top 10 listan parhaista covereista, mutta lopulta tajusin kuinka hirveä kasa hyviä covereita oikeastaan onkaan. Niinpä päätin tehdä listan "Top 10 parasta alkuperäistä parempaa coveria." Noh, sain sitä ihan hyvin aikaa tehtyä, mutta sitten iski hieman hankalampaan menevä kysymys: mikä oikeastaan lasketaan coveriksi. Monihan ei myönnä sitä coveriksi, että joku perus sinfoniaorkesteri soittaa Mozardin tai muiden klassisia sävellyksiä. Mutta tällöinhän silti soitetaan uudestaan jonkun toisen säveltämä kappale, joten eikö se sitten ole coveeraamista? Ja muutenkin jos soitetaan uudestaan joku perinteinen kansanlaulu ja sitä sanotaan coveriksi? Eihän sillä ole alkuperäistä esittäjää ja koska se on todennäköisemmin useampien henkilöiden ajan muuta kehittämä, sillä ei ole välttämättä omaa tekijäänsäkään. Silti monia perinnelauluista tehtyjä yhtyeiden versioita sanotaan covereiksi, vaikkeivat ne periaatteessa olekkaan. Jo noiden kahden ajatuksen ansiosta jouduin pitkään miettimään, voiko biisin tunkea listalle. Ja nämä eivät todellakaan olleet ainoat ristiriitaisuudet johon jouduin listaa tehdessä. Puolustin pitkään listaa niin, ettei sinne saanut tulla kuin alkuperäisiä parempia covereita, mutta sitten lankesin omaan mokaani ja jouduin lopettamaan sen idean. Katsoin kuitenkin listaani jonka olin saanut aikaan ja tajusin, että tästä oikeastaan saisi sen, mihin ihan aluksi ryhdyin. Niinpä tämä lista ei ole täydellinen ja se saattaa olla tarkemmin ajatelleen hieman ristiriidassakin. Ihmiset: tässä on 10 parasta coveria... tietenkin minun mielestäni, sillä tuskin kovin monella muulla ihmisellä on samanlainen lista tässä aiheessa kuin kenelläkään toisella!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(Alkuperäinen esittäjä suluissa)

10. Opeth - Remember Tomorrow (Iron Maiden)
Vaikka Remember Tomorrow onkin Maidenin ensimmäiseltä ja "vähemmän suositulta" levyltä, on se silti coveerattu useita kertoja, muuanmuassa Metallican soittotaitoisella porukalla. Tämä oli yksi biiseistä, joka ei olisi päässyt "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria" -listaan, sillä en taida pystyä sanomaan sitä alkuperäistä paremmaksi. Åkerfeldt kuulostaa tässä coverissa puhtaalta laulultaan paremmalta, kuin muuten levyllä, jolla se on. Alkuperäisessä versiossa Di'Anno vetää melko huonosti tasonsa huomioiden, joten Åkerfeldt saa minulta tunnustuksen saadessaan laulun kuulostamaan paremmalta coverissa. Itseasiassa Opethin mestarilaulajan pehmeä puhdas ääni sopii hyvin Remember Tomorrowin hieman hämärään tunnelmaan paremmin kuin Paul Di'Annon vastaava. Opethin versiossa myös kitaroiden raskaampi riffi kuulostaa syvemmältä, paremmalta ja tarttuvammalta. En vaan siltikään jotenkin pysty sanomaan Opethin coveria paremmaksi, vaikka kai sen pitäisi olla.

9. Pantera - Planet Caravan (Black Sabbath)
Joo, Pantera on kirotun kova bändi. Phil Anselmon laulu on loistavaa, olkoon se sitten sitä huudon ja kovan laulun agressiivista purkausta, loistavia huudahduksia tai sitten hieman rauhallisempaa. Jos Panteran olisi tuolloin ollut pakko tehdä jostain Black Sabbathin biisitä coveri, ei olisi moni arvannut heidän soittavan uudestaan juuri Planet Caravania. Pantera on agresiivista ja hyökkäävän raskasta, mutta Planet Caravan on yksi Black Sabbathin klassisimpia balladimaisia kappeleita. Pantera on hyvin uskollinen kuitenkin alkuperäiselle versiolle eikä lähde tekemään muutoksia juurikaan, vaan äänimaailma on lähes täsmälleen samanlainen kuin alkuperäisessä versiossa. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka Ozzy Ozbourne onkin merkittävä ja mahtava henkilö musiikkimaailmassa ja hoitaa monissa biiseissä osansa palkittavasti, hän ei koskaan ole ollut lempilaulajani. Panteran coveri hämmästyttääkin hyvyydellään kun huomaa, kuinka paljon paremmin Anselmo hoitaa laulun tässä biisissä (ollaaksen monien mielestä pelkkä huutaja) verrattuna Ozzyn hoilaamaan alkuperäiseen. Ja kumpaa nykyää kuuntelen? Aivan oikein, Panteran versiota.

8. Gamma Ray - It's a Sin (Pet Shop Boys)
Jippiajee, syntikkapoppia! Varmaan todella moni suomalainen on kuullut Lemmikkikaupan Poikien superhitin "It's a Sin". Mielipiteet jakautuvat osapuolin suunilleen niin, että toisien mielestä se on hyvä ja toisten mielestä ärsyttävä. Noh, ainakin se on tarttuva kuin helvetti. Itse kuitenkin täytyy sanoa, että pidän kyseisestä kappaleesta. Yksi maailman parhaista Power Metal yhtyeistä, Gamma Ray kyllä teki oivasti, kun sai idean esittää uudestaan tämän poppaavan biisin, mutta metallisempana versiona. Paljoa ei pysty höpisemään Gamma Säteiden versiosta, se vaan on kaikin puolin parempi versio. Kai Hansenin laulu kuulostaa odotetusti kivemmalta kuin Pet Shop Boysien peruslurittajan ja kitaravängytykset ovat mukava metallistinen lisä. Tarttuva syntikkapoppitus on korvattu yksinkertaisella laukkariffillä, josta tulee melkein mieleen Maidenin vastaavat. Paljao ei siis voi sanoa, tarttuva coveri, muttei kuitenkaan ihan niitä parhaita.

7. Death - Painkiller (Judas Priest)
Priestin Painkiller on käsittämättömän kova biisi. Death on käsittämättömän kova bändi. Ja jos nämä yhdistetään on pakko tulla pelkkää mahtavuutta, vai mitä. Deathin coveeraus Painkilleristä jäi yhtyeen viimeisen studioalbumin, The Sound of Perseverancen, viimeiseksi biisiksi. Tämä on taas kerran loistava coveri (miksi muuten se olisikaan listalla), mutta tätäkään ei varsinaisesti pysty sanomaan alkuperäistä Juudas Papin versiota paremmaksi. Örisijäjumala Chuck Schuldinerin ääni ei ole perinteistä tällä biisillä, vaan se on omalaatuisat kirkunan ja huudon sekoitusta josta ei osaa päättää, tykkääkö siitä vai Rob Halfordin kirkunasta enemmän. Kuitenkin on tullut kuultua ehkä hieman enemmän valitusta Schuldinerin laulusta tällä biisillä, vaikka itsestäni se on ihan yhtä hyvää. Rummuissa Deathin versiointi häviää alkuperäiselle, mutta vain tiukasti. Kitaroissa kumpikin yhtye vetää suunnilleen yhtä hyvin. Edellisten perusteella Deathin coveri kuulostaa ehkä hieman huonommalta, mutta kokonaisuutena ne ovat yhtä hyviä.

6. Metallica - Whiskey in the Jar (Kansanlaulu)
Niinpä niin, tämä kappale oli sellainen jonka kuulumista tälle listalle piti pitkään miettiä. Kuten aloituspuheessa sanoin (lukiko joku sen), eihän kyseistä kappaetta periaatteessa ihan coveriksi vaan voi sanoa, sillä se ei ole kenenkään varsinaisesti alkuperäisesti esittämä. Monet itseasiaasa luulivat kappaleen kuuluisaksi tuoneen Thin Lizzyn olevan kappaleen alkuperäinen esittäjä. Mutta kuitenkin, Metallican versio on se, joka on oikeasti hyvä. Itseasissa on yksi yleensä ottaen suosituimmista ja tiedetyimmistä cover-kappaleista, jota on koskaan tehty ihmisten korville kuultavaksi. Tietenkin se oli vaan pakko saada tungettua johonkin kohtaan tätä listaa. Tässä biisissä itseasiassa vanhan kunnon James Hetfieldin ääni kuulostaa ihan mukavalta, vaikka se olikin tuona aikoina menossa kokoajan vain huonompaan suuntaan. Vaikka pidän todella paljon kappaleesta, ei se kuitenkaan aivan pääse viiden parhaan coverin joukkoon.

5. Guns N' Roses - Knockin' on Heaven's Door (Bob Dylan)
Taas yksi yleisesti todella arvostettu coveri ja tällä kertaa myös semmonen, joka on alkuperäistä monia kertoja parempi. En ole oikeastaan kuullut kenestäkään, joka oikeasti pitäisi Dylanin versiota Gunnareiden tulkintaa parempana. Pyssyt ja Ruusut tuovat biisiin koko selkärangan muuttamalla sitä raskaammaksi rokkaavuuden avulla. Dylan ei myöskään ole kummoinen laulaja, vaan Axel Rosen itsestäni kunnioitettavan hyvä ääni jyrää kyllä coverissa 100-0. Alkuperäisen version kantrimainen tunnelma myös tuntuu paljon syväälisemmältä Gunnareiden Slashin kitarariffittelyn säestämällä versiolla. Vaikka suurimmaksi osaksi kappaleen perus neljän soinnun kuviota aika tarkasti jäljitellään, on mukaan kuitenkin tungettu se loistavuus, kaikkie tunteman kiitettävän kitaristin, Slashin, oma kitarasoolo, joka on oikeasti melkoisen hyväkin tällä coverilla. Vaikka Gunnareiden versio tästä kappaleesta on varmasti se kaikkien parhaiden tuntema, ei se ole kuitenkaan ainoa. Itseasiassa aika hemmetin moni on esittänyt tulkintansa alkuperäis versioista, muunmuassa Eric Clapton ja Aerosmith. Kuitenkin suurinosa ihmisistä on oikeassa, kun pitää Guns 'N Rosesisn versiota parhaana, sillä sitä se on.

4. Eläkeläiset
Ei yhtään yksittäistä biisiä, eikä yksittäistä alkuperäistä esittäjää. Ihan simppelisti vaan neljänne sijan tällä listalla ottaa ihan kokonaan Eläkeläiset bändinä. Kyseessä ei ole mitään tavallista, vaan suorastaan epänormaalia nerokkuutta jota kaikki eivät voi ymmärtää. Eläkeläisten puhdasta kultaa olevan nerokuuden ymmärtäminen vaatii hyvää, ehkä hieman vinksahtanutta, mutta silti älykästä huumorintajua. Ihan jokaikinen ei voi käsittää, miten jotkut oikeasti voivat pitää humpparaiskauksista alkuperäisistä verioista. Oikeastihan coverit ovat iloisesti rokkaavia ja syntikan välillä urkumaisilla äänillä uusittuja verisoita, eikä kompit ole aina kovin humppaavia vaan lähinnä lyriikat, joista melkeen jokaisesta tapaa esiintyä sana "humppa" edes kerran. Hauskaa on myös ajatella, osaako kukaan bändin jäsenistä oikeasti laulaa. Eläkeläisiltä on tullut kourallinen levyjä, joista jokainen on sen verran "mahatavaa" kamaa, ettei oikeasti pysty suoraan nimeämään yhtään muiden joukosta hienosti erottuvaa nerokkuutta. "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria listalle"" ajattelin heittää muikeasti alkuperäistä Children of Bodomin Hate Meetä paremman versioinnin, Vihaan Humppaa. Se ei kuitenkaan ole Eläkeläisten ainoa alkuperäisestä muutenkin kuin vitsinä parempi kappale, eikä myöskään ihan vaan normaalisti coverina joukosta erottuva. Eläkeläiset olisivat ehkä voineet olla tällä listalla hiemankin korkeammalla, muutta niiden sijoittaminen oli vaikeaa. Eihän se neljäskään sija mikään häpeä ole...vai? Jos Eläkeläiset ideana on jo läjä kultaa, toteutuksena ne ovat kymmenen miljardia tonnia humppaavaa timanttia.

3. Moonsorrow - For Whom the Bells Tolls (Metallica)
Olkoon Metallica kenen tahansa mielestä kuinka ylisuosittua ja mainstreamia tahansa, on se silti aivan hemmetin kova yhtye, varsinkin neljä ensimmäistä albumia. Yksi yhtyeen kovimpia biisejä on For Whom the Bells Tolls, joka sisältää entisen mahtibasistin, Cliff Burtonin, aivan käsittämättömän kovan bassoriffin. Kun ensimmäisen kerran kuuli, että Suomen yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä, Moonsorrow, aikoo tehdä coverin tästä biisistä, ei oikei ntiennyt mitä odottaa. Pääasiassa melkein vain odotti, ettei Moonsorrow tee aivan surkeaa versiota tästä biisistä, joka vaikuttaa vaikealta kuitenkin coveerata. Moonsorrowi version raskaasti ja agressiivisesti pauhaava riffittely yllätyksenä. Se... Se...Se kuulosti äärimäisen hyvältä. Kuuntuho osoittaa tällä nimenomaisella coverilla, miten oikeast pitää esittää uudestaan toisten yhtyeiden biisejä. Parasta ei ole vain esittää suoraan uudestaan vanhan esittäjän sävellys vaan lisätä omaansa ja tuoda oma elementtinsä biisille. Niin, että kyseessä ei ole suora soitto vaan 0ma tulkinta. Näin Moonsorrow siis hoitaa asiat coverillaan For Whom the Bells Tollsista ja todellakin tuo oman kädenjälkensä näkyville. Äänimaailmaa hieman muuntamalla on tunnelma jo erilainen ja biisille on tuotu lisää pituutta yli kaksi ja puoli minuuttia. Laulukin on kiinnostavaa, sillä se ei ole suoraan puhdasta, muttei myöskään Moonsorrowin yleisintä örinää. Varsinaisesti ei Moonsorrowin versiota ehkä voi sanoa Metallican alkuperäistä mestariteosta paremmaksi, mutta kirottu kun on kuitenkin kova coveri.

2. Turisas - Rasputin (Boney M.)
Raa-raa-rasputiiin! Kuinka ihana kasareiden tanssihitti tämä onkaan. Monille suomalaisille kappale saattaa olla tunnetumpi Frederikin esittämänä suomenkilisena coverina (pahoitteluni kaikki artistin fanit, Frederikiltä ei löydy mitään tältä listalta). Jo idea, että taas eräs kotimaamme parhaitsa Folk Metal yhtyeistä, Turisas, esittäisi tämän biisin uudestaan, kuulostaa hyvältä. Alkuperäinen versio, vaikka dance biisi onkin, on melkoisen hidastempoinen ja kestää lähemmäs viittä minuuttia. Turisaksen versio lisää kappaleeseen kokonaan hiprakkaan ja kappaleesta älyytömän hyvän tekevän nopeuden ja lyhentää näin kestoa minuutilla. Kaikin puolin Turisaksen versio on parempi: hyvin puhtaasti laulun osaava Mathias Nygård hoitaa laulun todella kiitettävän energisesti. Myös Turisaksella ylisesti hyvässä roolissa oleva viulu on aivan sanoinkuvaamattoman hyvä lisä biisille. Viulu korvaa alkuperäispersion syntikkapopituksen ja pääasiassa melodioinnin, jolloin kitaroita ei tarvitse kuin komppimielessä. Tämä tuo lisää veikeyttä ja rentoutta biisiin, eikä se ole kovin raskas loppujen lopuksi. Rasputinin alkuperäisversio on itselleni melko mitäänsanomaton, mutta Turisaksen nopea coveri tuo aina hyvän mielen. Se on niin älyttömän hyvä, että pidän sitä yhtenä bändin parhaista vedoista, vaikka se onkin vain coveri.

Varoitus! Seuraava kappale on paras coveri, mitä on koskaan tehty!

1. Jimi Henrix - All Along the Watchtower (Bob Dylan)
Ja taas coveri Bob Dylanin kappaleesta. Itseasiassa muistan kuulleni jonkun sanonen, että kaikki coverit Dylanin kappaleista ovat alkuperäistä parempia. Jimi Henrixin versio Dylanin All Along the Watchtowerista on kuitenkin enemmän alkuperäistä parempi kuin mikään muu coveri Dylanin biiseistä. Itseasiassa niin kova, että se pääsee tämän listan huipulle parhaan coverin ikinä -nimekkeellä. Dylanin oma biisi on vaan rauhallinen huuliharpun säestämä lyhyt kappale, joka on melko mitätön koko hepun muihin biiseihin verrattuna. Jimi Henrix toi biisille kaiken, jopa ihan omat maailman parhaan kitaristin riffittely ja soolottelu kitaraosuudet. Itseasiassa minusta melkeen tuntuu, että Bob Dylan itse vain loi biisin idean, jonka Henrix sai haltuunsa ja teki sitten itse melkein kokonaan oman biisinsä tästä. Nään siis Dylanin version vain pelkkänä luonnoksena Jimi Henrixin mestariteosta. Yllätyin oikeastaan ekan kerran kun kuulin, ettei All Along the Watchtower, jota pidin ja yhäkin pidän yhtenä Jimi Henrixin parhaista biiseistä, olekkaan herran oma biisi. Kuitenkin kaikkine lisäyksineen ja uusien ulottuvuuksien tuodessaan tää coveri loistaa ihan erillisenä biisinä kuin alkuperäinen versionsa. Tykkään todella paljon Henrixin, laulusta, riffeistä ja sooloista tällä biisillä. Kaikki on vaan tehty uudestaan niin omalaatuisesti, omaa ulottuvuutta tuoden ja täydellisesti, että kyseessä on paras coveri ikinä.

Equilibrium - Sagas

Julkaistu: 27.6.2008
Pituus: 79.14
Genre: Folk Metal
Levy-Yhtiö: Nuclear Blast





Kappaleet:
1. Prolog auf Erden - 3:39
2. Wurzelbert - 4:59
3. Blut im Auge - 4:45
4. Unbesiegt - 6:19
5. Verrat - 6:05
6. Snüffel - 5:45
7. Heimwärts - 2:34
8. Heiderauche - 2:31
9. Die Weide und der Fluß - 7:21
10. Des Sängers Fluch - 8:05
11. Ruf in den Wind - 4:54
12. Dämmerung - 5:55
13. Mana - 16:23
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Folk Metal. Juuri niin, Folk Metal. Hieno genre täynnä hienoja ja omalaatuisia yhtyeitä. Vaikka pääideana onkin metallinyhdistäminen perinnemusiikkiin ja -soittimiin, ei jälkimmäisiä välttämättä tarvita. Hyvänä esimerkkinä Ensiferum, joka ei tarvitse muuta kuin kitaran. basson ja kosketinsoittimet folkmelodioidensa soittamiseksi. Tämän genren suurimmaksi maaksi varmaan voi nimetä supermetallimaan, Saksan. Maasta tulee muutama yleisesti tunnettu Folk metal yhtye, mutta varsinainen suola on se valtava kasa undergroundimpia genren edustajia, joita oikeasti on varmaan satoja. Yksi vähän suuremmista ja todellakkin mainittavimmista yhtyeistä on Equilibrium. Tämänkään yhtyeen varsinaisiin soittimiin ei kuulu yhtää perinnesoitinta, mutta muunmaussa haitaria kyllä pääsee biiseissä kuulemaan. Equilibriumin ensimmäinen albumi, Turis Fratyr, ilmestyi vuonna 2005. Musiikin perusjalka oli todella hyvät, nerokkaat ja eeppiset syntikalla aikaan saadut folkkimaiset melodiat. Genre ehkä oli hieman kiisteltyä, sillä kaikista Equilibrium ei ole ihan folkmetallia. Toiset sanovat sitä sinfoniseksi melodeathiksi tai jopa black metallia lähestyväksi. Jos kuitenkin käytetään termiä "Viking Metal" lienevät kaikki onnellisia, vaikkei se varsinaisesti kerro minkälaista musiikki on. Noh, vaikka Equilibrium ei ihan omaperäisin yhtye ollutkaan folk metallin saralla oli silti toinen levy, Sagas yksi eniten odottamiani vuonna 2008. Ja helvetti se oli hyvä.

Turis Fratyristä monien yhtyeiden toisen albumin tapaan Sagas on hiotumpi. Melodioita on viety enemmän loppuun asti ja niistä on tehty paikoin mieleenpainuvimmiksi ja koukuttavemmeksi. Moni biisi alkaa loistavalla melodiolla, jonka avulla kiinnostus pysyy koko biisin ajan. Sagasilla näkee, kuinka Equilibriumin koko kuusi henkinen sakki on yrittänyt antaa panostaan levylle, sillä kaikki tuntuu olevan melkein viimeisen päälle varmistettua. Sagas on levynä massiiviinen järkäle: sen folkahtavat soinnut kestävät melkein kahdeksankymmentä minuuttia. Tämä tuntuu ja onkin todella pitkä kesto mille tahansa levylle ja konseptittomalle folkmetal albumille tämä saattaa vaikuttaa ylivenytetyltä ja todellakin turhan pitkältä. Mutta Sagas ei ole sellainen, vaan sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa putkeen sisällön täydellisyyden aiheuttaman riiputtavuuden takia. Levyn elementit vaihtelevat humpahtan superiloisesta ja todellakin mieltä piristävästä nopeasta melodiasta hitaaseen ja rauhalliseen, ehkä hieman balladimaiseenkin. Pääasiassa Equilibriumin sujuvuus perustuu Sagasilla siis soitinten loistavaan instrumentaalisuuteen, mutat totta kai yhtyeellä on laulaja, joka ilmasiee itseään tutusti monien folk metal yhtyeiden tapaan murina-vokaaleilla. Monille ongelmana on ehkä se, että saksalaisen yhtyeen laulaja hoitaa hommansa kotimaansa kielellä. Saksasta ei saa siis juurikaan ymmärrä paskankaan vertaa, joten lyriikoiden syvyyden seuraanimen jää yleensäottaen vähemmälle. Netistä kuitenkin voi tarkistaa, ettei lyriikat tosiaan mitään merkittävän ihmeellisiä ole, kuten ei yleensäkään folk metallissa. Murinan erottuvainen ulottuvuus kuitenkin lisää tunnelmaa, joak on tosiaan huipussa Sagasilla. Loistasti kaikki tuntuu sujuvan yhteen, eikä sammu kahdekssakymmenessä minuutissakaan.

Massiivinen teos aukeaa Prolog Auf Erdellä, joka on perinteinen folkmetal -albumien intro. Ihan kiinnostava, muttei mikään paras intro mitä on nähty. Levyn ainoa puhtaasti laulettu kohta myös kuuluu tässä. Toisena hyökkää vanhan Turis Fratyrin kaltaista Wurzebertiä, joka on mainio biisi, vaikkein niinkään eeppinen. Sitten kolmantena tulee se kappale, jonka takia varmaan rakastan Equilibriumai nykyäänkin: Blut Im Auge. Suorastaan nerokkaan iloinen melodia on koko biisin tukijalka ja suoraan sanoen täydellinen. Verta Silmässä on yksinkertiasesti vaan yksi tyydyttävimmistä, mukaansatempaavimmista ja parhaiten hyvälle tuulelle saavimmista biiseistä. Tämä täydellisyys vaan jatkuu Unbesiegtilla, jonka voittamaton hieman viidakkomainen tunnelma vie mukanaan joka kerralla todella paljon. Keskellä tuleva hypereeppinen melodia on yksi parhaita puoliminuuttisia folk metallin historiassa. Vaikkei kumpikaan kahdesta edellisestä kappaleesta ole kovin älykkäitä, ne iskevät tulta kuin sata salamaa. Seuraavana tulevat Verrat ja Snuffel edustavat vähemmän eeppistä ja enemmän kitarapainotteista settiä, joka ei kuitenkaan kadota Sagasin perusideaa, eikä mahtavuutta. Vaikka nämä kaksi jäävät levyn heikoimmiksi teoksiksi, ne ovat kuitenkin hyviä. Heimwärrts jatkaa hieman Blut Im Augen tavoin alun iloisella ja loistavalla melodialla joka johdattelee koko kaksi ja puoliminuuttisen biisin läpi. Nopea tempo tuo mieleen juomalaulun, jota lyriikat kertovat laulun olevankin. Vaikka kyseessä on loistobiisi, ei se vedä vertoja Turis Fratyrin Met -juomalaululle. Tämän jälkeen tulee yhtä lyhyt rauhallinen instrumentaali Heiderauche, joka on ihan mukava rauhoittaja välissä. Seeraavaksi iskevät pidemmät Nämä kaksi edustavat levyn älykkäämpää ja hiotummat Die Weide und der Fluß ja Des Sängers Fluch. Jo ensimmäisen loistava hidas haitarimelodia kertoo kappaleiden siirtymisestä askelta erilaiseen. Nämä loistavat teokset ovat omaperäisempä folk metallia, jossa Equilibrium näyttää, mihin kaikkeen se pystyy. Eeppisyyttä ei ole unohdettu, vaan sekin sadaan esiin. Hyvä tietää kaikille, ettei ihan tyhmää metallia olla kuuntelemassa. Harmi vain, etteivät nämä kaksi jää yhtä hyvin mieleen, kuin edelliset simppelimmät. Kolmanneksi viimeisenä kappaleena hyökkää Ruf In Den Winde, joka on taas nopeisiin supereeppisiin melodioihin perustuva perupituinen loistokappale. Tämän jälkeen tulee Dämmerung, levyn toinen hidas ja rauhaallisempi kappale, jota voisi melkeen sanoa balladiksi. Rauhallinen ja tempavaa laulu, mutta tässä vaiheessa kyllä täytyisi ymmärtää ne lyriikat. Sitten vielä viimeinen täyttymys: Mana. 16 minuuttia instrumentaalista eppistä folk metallia. Uh, kuinka pitkältä se kuulostaa. Kappale on täynnä loistavia melodiota jotka tartuttavat mukaan, mutta tuntuu että Equilibrium yritti tässä liikaa. 16 minuuttia on todellakin liikaa, kymmenen minuuttia olisi ollut ihan tarpeeksi. Vaikka Mana onkin loistava biisi, se jää vähän lätyksi ja hieman kyllästyttäväksikin paikoin.

Jos haluat eeppistä folk metallia, on Sagas paras ostoksesi koskaan. Jos et tiedä mitä folk metallia haluat, on Sagas silti loistava ostos. Levyllä ei ehkä pintaa syvemmälle aleta kaivella, mutta ulkoisesti saadaan aikaan se pirun hyvä fiilis, joka saa unohtamaan hetkeksi kaikki huolet. Kaikin puolin pitää antaa kunnioitusta albumin jaksamisesta ja hiomisesta loppuun asti. Tiedän, ettei Sagas kaikkia folkmetallinkaan ystäviä välttämättä turhalla eeppisyydellään ja sen antamalla tukijallala sekä ei niin hirveän loisteliaalla omaperäisyydellään viihdytä, mutta se saattaa kuitenkin olla se yksi parhaita albumeita ikinä, jota se minulle oli. Sagas ei ikinä menetä otettaan. Sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa, eikä koskaan tunnu saavansa tarpeeksi. Equilibrium, onneksi olkoon: olet yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä.

Lyhyesti: Järkäle eeppisyyttä Folk Metallin muodossa.

95/100

Apocalyptica - Plays Metallica by Four Cellos

Julkaistu: 3.10.1996
Pituus: 43:24
Genre: Instrumentaalimetalli, Sellometalli, sellomusiikki
Levy-yhtiöt: Mercury, Universal
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Enter Sandman - 3:41
2. Master of Puppets - 7:17
3. Harvester of Sorrow - 6:15
4. The Unforgiven - 5:23
5. Sad But True - 4:48
6. Creeping Death - 5:08
7. Wherever I May Roam - 6:09
8. Welcome Home (Sanitarium) - 5:50
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomi on... Äh, helvettiin tämä. Apocalyptica on ulkomailla menestynyt yhtye ja se riittää. Tämän omalaatuisen selloilla soittavan metalliyhtyeen ura alkoi heti suosituksi heidän ensimäisestä albumistaan, Plays Metallica by Four Cellosista, jota on myyty tähän päivään saakkaa yhteensä 800 tuhatta kappaleta. Aika hyvin, sanoo moni. No niin, siinä se oli! Ei tarvita pidempää turhaa esipuhetta... Ainakaan nyt tällä kertaa.

Ei voi kyllä muuta sanoa, että Apocalypticalla oli tätä albumia varten hyvät lähtökohdat loistavan idean vuoksi. Ei ihan jokaikiselle tule omaa yhtyettä ja tulevaa levyä ajatteleen sellainen idea mieleen, että voisi coveerata maailman yhden suosituimman metalliyhtyeen suosituimpia kappaleita milläs muullakaan kuin sellolla. Kyseessä oli ehkä myös pienoinen riski, sillä eivät kaikki suuret massafanit voi tästä ideasta pitää. Plays Metallica With Four Cellosille on kyllä valittu ihan kiitettävän hyvät biisit tämän suositun metalliyhtyeen tuotannosta. Tuolloinhan Metallican uusin albumi oli yhtyettä monien mielestä huonoon suuntaan vienyt Load, jolta ei onneksi löydy yhtään coveria Apocalyptican esikoisalbumilta. Pääasiassa levyn kappaleet ovat Metallican massan keskuudessa suosituimpia biisejä, mutta itsestäni Creeping Death ja Harvester of Sorrow ovat kivoja pieniä yllätyksiä, vaikkeivat olekkaan mitään vähiten tunnetuimpia. Hienoa on vielä, että jälkimmäisestä on tehty ehkä tarttuvin versio tällä albumilla. Idea on yksinkertainen ja ehkä syy siihen, miksei levy ole mikään superaploodeja ansaitseva mestaricoverteos. Albumi sisältää kahdeksan Metallican biisiä, jotka on soitettu instrumentaalina sellolla, ei sen enempää. Kuulemme siis vaan Metallican klassisia riffejä nyt vaan sellojen syvällisillä äänillä. Mitään muuta soitinta ei levyllä esiinny, ei edes rumpuja, jonka ansioista albumi jääkin hieman yksiulotteiseksi teokseksi. Ei niin, etteikö sellolla saisi monipuolisia ääniä, mutta jotain muuta olisi edes kaivattu. Jää myös harmittamaan, ettei kyseisten levyn kappaleiden alkuperäsversioiden hyvien soolojen tilalla ole tällä levyllä pahemmin kunnon nopeita sollotilutuksia. Onneksi sentään Master of Puppetsin hitaampi soolo on jätetty jäljellä ja uskokaam minua kun sanon, että se kuulostaa pirun hyvältä.

Soundimaailmasta eikä yhtyeen soittotaidoista muihin verrattuna voi paljoa puhua. Kuitenkin sen kuvan voi saada, että Apocalyptican jäsenet osaavat soittaa selloa melkoisen hyvin ja näin varmaan oikeasti onkin. Kyseessä on sello kvardetti, joten ei tiedä kuka minkin osuuden biiseistä soittaa, mutta kauhean usein kuulosta, että kyseessä olisi tosin neljä selloa, vaan maksimissa kolme. Riffittely perustu yleensä siihen, että yksi soittaa kitaransoiton tyylisesti simppelimpää komppia taustalla jonka päällä on mielekkäämpää pääriffiä soittavan sellistin ääni. Välillä mukana on vielä kolmatta äänimaailmaa , mutta siltikin kasassa tuntuu olevan vain kolme selloa. Välillä tuttujen sävelmien soitto alkaa käydä liian yksipuoliseksi yhden instrumentin takia ja välillä musiikki menee vain ohi korvien. Hauskinta on kuitenkin kuunnella eka Metallican alkuperäisteos ja sitten sellocoveri ja verrata näitä toisiinsa. Melkein jokaista kappalettaa on lyhennetty piirun verran, yleensä juuri sen takia, että sooloja on lyhennetty. Vaikka Apocalyptica tuntuu rakastavan todella albumilla tämän musiikin soittamista, he saisivat tuoda lisää omia ajatuksia, onhan kyseessä sentään ihan kunnon covereita. Yhtyeen määrätietoisuus ei ole vielä hirveän vahva, eikä olal ihan varmoja, mitä kaikkea halutaan tältä albumilta, joka aiheuttaa taas sen aiemmin mainitsemani yksiulotteisuuden.

Idea albumilla on loistava, sitä ei kukaan voi kiistää, mutta näin monien vuosien jälkeen tämän levyn kanssa, olen huomannut, että kaipasin siltä vaan yksinkertaisesti enemmän. Vaikka coverataan selloilla, se ei minusta saa estää taitelijan vapautta tuoda muutakin aihetta tälle levylle. Sellon ääni on kiva, mutat kuinka kauan sitä jaksaa? Onneksi albumi ei ole liian pitkäksi venytetty, vaan sen jaksaa loppuun asti. Ei vaan heti tee mieli kuunnella lisää selloinstrumentaalia putkeen. Pääasiassa levy on minulle nykyään sellainen, että siitä on kiva kuunnella yksi tai kaksi biisiä silloin tällöin, mutta koko levy tuntuu vaan liian puuduttavalta yhteen. Äänimaailmojen vaihtelu sellojen kasalla on toki piristävää, muttei tarpeeksi vaihtelevaa ja eteenpäin askelta ottavaa. Jos kuitenkin hyvää hintaan Plays metallica by Four Cellosin näkee kaupassa, kannattaa se mukaan napata, sillä se on epävaarmuudesta ja parista heikkoudesta lukuunottammatta hyvä levy.

Lyhyesti: Nerokas idea, joka vaan jäi hieman yksiulotteiseksi.

78/100