DevilDriver - The Last Kind Words

Julkastu: 31.7.2007
Genre: Groove metal, Melodic Death metal
Pituus: 45:39
Levy-yhtiö: Roadrunner
Formaatti: CD







1. Not All Who Wander Are Lost – 3:32
2. Clouds Over California – 4:09
3. Bound by the Moon – 4:01
4. Horn of Betrayal – 4:24
5. These Fighting Words – 3:58
6. Head on to Heartache (Let Them Rot) – 4:22
7. Burning Sermon – 3:38
8. Monsters of the Deep – 4:03
9. Tirades of Truth – 5:11
10. When Summoned – 3:04
11. The Axe Shall Fall – 5:15
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yksinkertainen ja surullinen totuus on se, että aliarvostettuja bändejä on maailmassa aivan liikaa. Yhtyeitä tuntuu olevan yhtä paljon kun genrestä pitäviä, jonka takia ei kaikki todellakaan voi nousta valitettavasti moninkertaista platinaa myyviksi suuremman yleisön suosikeiksi. Tosin aliarvostettujakin yhtyeitä on pakko olla, sillä muuten emme saisi ikinä sitä tyydystystä, kun pääsemme snaomaan jotain yhtyettä yliarvostetuksi. Aliarvostettavuudessa on avan se huono puoli, että bändiä on vaikea nähdä Suomessa. Tämän kerran aliarvostetun yhtyeen voittekin lukea otsikosta. DevilDriver on menestynyt tähän asti vasta lähinnä USAssa ja edustaa pääasiassa Groove Metallia. Tämän pyhän genren sanotaan syntyneen Panteran Cowboys from Hellin aikoihin ja DevilDriver on yksi uusimpia loistavia sitä edustavia bändejä. PaholaisAjaja kuitenkin yhdistää melodeath-elementtäjä varsin omaperäisesti mukaan, joka saa yhtyeen erottumaan muista. Välillä myös omalaatuisia thrashmaisia osuuksia löytyy, jotka saavat yhtyeen muistuttamaan hieman suositumpaa Lamb Of Godia. Kaksi ensimmäistä levyä, DevilDriver (2003) ja Fury of Our Maker's hand (2005) keräsivät ihan hyvää kannatusta ja edustivat kumpikin selvästi edellä mainittuja genrejä. Vuonna 2007 ilmestyi DevilDriveriltä vielä tähän asti viimeisin levy, The Last Kind Words. Perinteinen kysymys tähän alkupuheen loppuun: kuinka hyvä se sitten on?

DevilDriverillä on kyllä hyvät lähtökohdat. Kaksi ensimmäistä teosta ovat olleet hyviä, eikä uusimman kanssa ole mitään paineita. Sanon suoraan, että The Last Kind of Words on hyvä levy ja eikö se riitä. Itseasiassa säästäisin paljon turhaa vaivaa sanomalla vain tuon ja lopettamalal siihen tämän koko arvostelun, jota tuskin melkein kukaan lukee innolla. Seuraavaksi voisin yhtä hyvin vaan pistää "lyhyesti" -kohdan ja arvosanan. Okei, jos olenkin vain hiljaa ja arvostelen tämän neljäkymmentäviisiminuuttisen määrän erilaisia korviamielluttavia ääniä. DevilDriverin tyylissä huomaa muutoksia. Musiikki on The Last Kind of Wordsilla yhä enemmän pelkkää selvää melodeathia, eikä läheskään yhtä paljoa groovaavia sävellyksiä. Tuntuuhan se kivalta, sillä levyllä on monia hyviä lähinnä melodethisia kappaleita, mutta lisää groovia jää kyllä hieman kaipaamaan. Varsinkin ensimmäisen levyn loistavia groovemelodioita jää hieman haikeasti kaipaamaan. Äänenlaatu ja soundien taso ylipäänsä on noussut yhä parempaan suuntaan, joka ei tietenkään mikään merkittävä muutos ole, mutta silti ihan mukava muutos parempaan suuntaan pienissä yksityiskohdissa. Laulajana Def Fararakin on kokenut henkilökohtaista kehitystä, joka on hyvä asia. Yksi hienoimpia asioita bändin etenimisen seuraamisessa on kuunnella laulajan edistymistä. Myös rumpali tuntuu oppineen paremmaksi alallaan, joku näkyy monissa kappaleissa. Grooven taaemmaksi jäämisen ohella pari kappaletta tuntuvat melko yksinkertaisilta ja hieman ehkä metalcoremaisilta, mutteivat siltikään huonoilta. Edelliset levyt ovat kompastuneet (eivätkä siten ihan loistava -merkintää ansainneet) pari kertaa siihen, että osa kappaleista on rakennettu melko tylsille perustuksille, eikä kunnon otetta ole saatu muodostettua. The Last Kind of Wordsilla yritetään tätä ehkä hieman varoivaisemmin, mutta samalla määrätietoisemmin. Useimmiten myös kokonaisuutena riffit ja kompit ei ole Viimeisillä Kilteillä Sanoilla niin pomppivia, mutta omalla tavallaan silti mukaansa tempaavia.

Levy alkaa kahdella biisillä, joista tehtiin levyn singlet, Not All Who Wander Are Lostilla ja Clouds Over Califronialla. Jälkimmäinen on selvästi melodethinen biisi, mutta erittäin tarttuva ja oikeastaan todella hyvä biisi. Singleainesta kyllä selvästikkin, mutta tuntuu etten ole ainoa DevilDriverin ystävä, joka tästä biisistä pitää paljon. Näidne kahden jälkeen tulee joko selvää vanhan mallista groove metallin ja melodeathin sekoitusta tai sitten vain jälkimmäistä sisältäviä toinen toistaan joko parempia tai huonompia biisejä. Erityisenä manittakoon loistavan riffittelyn omaava These Fighting Words, todella tarttuva ja kivan groovaavan kertosäkeen omaava Burning Sermon sekä loistavat sävellykset omaava Tirades of Truth. Oikeastaan The Last Kind Wordsilla ei ole sitä ongelmaa juurikaan, että joku kappale erottuisi joukosta selvästi huonompana. Lähinnä kaikki kappaleet ovat sellaisia, jota nimittäisi "hyväksi", mutta edellämanitsemani kappaleet ovat kyllä ihan "loistavan" leiman omaavia. Siinä ei kuitenkaan ole ongelmaa, että biisit eivät erotu toisistaan, vaan jokainen kappale on ihan selvästi oma yksilöllinen teoksensa. Kuten ehkä epäluuloisimmat genrestä jo varmaan ajattelevat, ei lyriikat mitään täydellisyyksiä ole. Melko simppelit sanoitukset eivät ole niitä mieltä eniten mukaansa ottavia, mutta eivät silti mitään hallaa tee. Silti kun Groove Metallista itselleni tulee mieleen heti Pantera, ei heidän lyyriikoidensa tasolle DevilDriver pääse The Last Kind Wordsilla. Positiivisenä voi sielä tähän lisätä kitarasoolot, joiden määrä on lisääntynyt ja laatu parantunut.

DevilDriver jatkaa samaa hyvää linjaansa, eikä The Last Kind Words ole askel huonompaan, vaan parempaan suuntaan, vaikka grooveosuuksia ei missään nimessä saa vähentään yhtään enempää. Viimeiset Kiltit Sanat on suoraviivaisempi, melodeathisempi ja ehkä hieman simppelimpi albumi. Senpaikoitellen nerokkaat sävellykset ja hyvä meininki ovat kuitenkin mukaansatempaavia. Devildriver kehittyy kokoajan itse ihan yhtyeenä soitto- ja laulutaitojen tullessa yhä paremmaksi. Jos Groove metalin ja Melodeathin yhdistelmä kuulostaa kiintoisalta, on Last Kind of Words enemmän kuin hyvä ostos. Uskon myös, että DeviLDriver viihdyttää jokaista, joka pitää Lamb of Godista ja sen kaltaisista yhtyeistä. Parin tarttuvan sävellyksen ansiosta The Last Kind of Word kohoaa DevilDriverin parhaaksi albumiksi, jonka ylittää vaan tänä vuonan ilmestyvä uusi teos... ainakin toivon mukaan. Saisi vaan bändi eksyä jossain vaiheessa tänne kylmään pohjoiseen maahan, joka myös Suomena tunnetaan.

88/100

Pink Floyd - The Dark Side of the Moon

Julkaistu: 2.3.1973
Kesto: 43:oo
Genre: Progressiivinen rock, "taiderock"
Levy-yhtiöt: Harvest, Capitol








Kappaleet:
1. Speak to Me - 1:11
2. Breathe – 2:47
3. On the Run – 3:35
4. Time – 7:05
5. The Great Gig in the Sky – 4:44
6. Money – 6:32
7. Us and Them – 7:41
8. Any Colour You Like – 3:26
9. Brain Damage - 3:51
10. Eclipse – 2:03
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä kertaa arvosteluun pääsee iso nimi, ja jo otsikon lukiessa voi tällä kertaa arvata, että kyseinen arvosteltava ei tule saamaan huonoa numeroa. Pink Floyd on jo sellainen bändi, joka kaikkien vähänkään rokista pitävien pitäisi yksinkertaisesti tietää ja yhtyeen arvostetuin ja menestyinen albumi kuuluu samoin lähes kaikkien sivistyksessä elävien tietoon. Myyntiluvutkin kertovat jo, kuinka suosittu albumi on kyseessä: The Dark Side of the Moonia on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta, joka tekee siitä yhden maailman myydyimmistä albumeista. Kuun Pimeän Puolen suosio ei ole hiipunut vieläkään, ja siitä on julkaistu monia uusia bonusversioita. Pink Floydin ollessa todella suosittu yhtye, on The Dark Side of the Moon niin sanottuna yhtyeen uran huippukohtana monille tietenkin yhtyeen muistettavin teos, jopa kolmea seurannutta huipputeosta, Wish You Were Hereä, Animalsia ja The Wallia suositumpi. Albumi on osoitus siitä, kuinka Pink Floydin maku oman musiikkinsa suhteen muuttui määrätietoisammaksi ja nälkäisemmäksi. Kuun Pimeästä Puolesta en tällä kertaa mitään kovin pitkää esipuhetta raapustaa, sillä tiedämme jo Pink Floydin mahtavuuden, joka varsinkin esiintyy tässä albumissa, jota olen siis kohta aikomassa kehua, kysymyksenä ainoastaan kuinka paljon.

The Dark Side of the Moonilla on todella monipuolinen äänivalikoima ja eroa edellisiin levyihin löytyy selvästi. Pink Floyd ottaa lähes kaiken irti, mitä voi saada itsestään irti tuolloin tähän levylle. The Dark Side of moon on seitkytlukulaiselle huomattavan progressiivinen ja jopa konemaisilla lisäyksillään rockin sekaan abstrakti teos, jonka sisältöön ei välttämättä milloinkaan pääse sisälle kokonaan, mutta silti joka kerralla yhä enemmän. Nerokas ja selvästi musiikin osaava yhtye todistaa kykenevänsä erilaisuuteen tällä selvästi erottuvalla levyllä, jonka monimuotoisuuden ansiosta tämän albumin teoksia kutsutaan yleisemmin taiderockiksi, kuin muita yhtyeen aikaansaannoksia. Levyn alussa olevalla Speak to Mellä kuuluu pelkästään sydämmenlyöntejä ja ääniä, jotka viittavat jokaiseen levyllä tulevaan monen kappaleen loistavuuteen, joka jatkuu aina lyhyeen rentoon Eclipseen, jolla kaikki bändin jäsenet pääsevät käyttämään laulutaitojaan edes vähäsen. Mukaan on höystetty kaikkea mahdollista taiteellisuutta tuovaa, kuten naislaulajia, saksofonia ja synterisaattorointia. Soundeja ja äänenlaatuja on kokeiltu enemmän Dark Side of the Moonilla, kuin millään muulla albumille tuohon menessä, joka tuo lisää ulottuvuuksia. Dynaamisesti on luotu tehosteita, jotka parantavat vain albumin monimutkaista henkeä, vaikka moni kappale onkin peruskuvioltaan suhteellisen yksinkertainen. Parhaita äänien yhteensopivuuksia lienee basson ja kitaran erilaisten kuviointejen yhdistely, joka vie levyn äänimaailmaa taas yhteen uuteen ulottuvuuteen. Kun mukaan höystetään vielä Richard Wrightin soitammat etäisen mystiset piano- ja syntetisaattorimelodiat ja kaikissa kappaleissa loistavan mukaansatempaava ja rauhoittava, mutta silti tajuntaaniskevä laulu saadaan kokonaisuus täydentymään mahtavaksi.

The Dark Side of the Moon vaikuttaa albumina kokonaisuutena, mutta biisit yltävät ylimahtavaan loistavuuteen yksittäisinäkin teoksina. Lyriikat ovat itselleni monimuotoisempia ja kiinnostavampia kuin edellisessä teoksissa, saattaen johtua siitä, että aiheena on yksinkertaisia elämän asioita. Speak to men "instrumentaalisuuden" jälkeen tuleva Breathe on jo hieno kappale, vaikka jääkin hieman muiden tulevien varjoon. Kolmantena oleva On the Run pistää esiin elektronista ja synteettisen dynaamista selvästi levyn äänimaailmaa kokeilevempaa tuotantoa edustavaa loistavaa instrumentaalimusiikkia kolmen minuutin ajan. Neljäntenä oleva Time kertoo yksinkertaisesti ajasta ja vanhetessa tähän liittyvistä ongelmista ja muodostaa näin yhden hienoimista biseistä ikinä. The Great Gig in the skyllä tuo Clare Torry loistavaa tunnelmaa ja hienoisuutta jatkaen loistavasti levyn tunnelmaa jotta siirtymään päästäisiin levyn suurimpaan hittiin, Moneyhen. Levyn lailla kappale on ansainnut kaiken suosionsa, sillä yksinkertainen groovaavan funkahtava rahan ongelmia käsittelevä biisi on alun bassoriffistä aina loppuun asti sitä sulaa loistavuuttaa, mitä levy ja varsinkin tähän asti Time on ollut. Moneyn soolo on myös niitä hetkiä, jolloin kädet alkavat kuin itsestään soittaa ilmakitaraa. Kokeilevampaa ja progempaa edustaa taas pitkä, lähes kahdeksanminuuttinen eeppinen Us And Them, joka loistavilla mieleenpainuvilla lyriikoilla käsittelee sotaa. Any Color You Like on taas sitä levyn hypnoottisen tarttuvaa ja koukuttavaa instrumentaalista linjaa, joka jatkaa levyn hämyn ihmeellistä tunnelmaa ja fiilinkiä. Levyn huipentuessa Pink Floydin omaperäisyyden ja nerokkuutensa purkauden totaaliseen hienouteen vielä Brain Damagen ja levyn lopettavan aiemmin mainitsemani Eclipsen kanssa.

Kokonaisuutena tahi yksittäisinä biiseinä, The Dark Side of the Moon on ja tulee aina olemaan yksi maailman hienoimpia albumeita, vaikkei aivan ihan minun lempinerokkaiden teosten kärkeen onnistu kohoamaan. Alusta loppuun asti dynaamisen viritetyillä ja kokeilevan tarttuvilla soundeilla saadaan albumin äänimaailma kaikessa loistavuudessa vaan vietyä loppuun. Kaikki Pink Floydin parhaat puolet sitoutuvat yhteen nimenomaan tällä teoksella, joten aikaan saadaan se jo tässä niin monta kertaa hehkuttamani lopputulos. The Dark side of the moon on taas niitä albumeita, joiden loistavuutta voisi kehua melkein kokonaisen kirjan verran, mutta se ei vaan ole tarpeen. Kyseessä on albumi, jonka jokaisen ihmisen pitäisi ilman pienintäkään epäilystä omistaa. Kuun Pimeä Puoli on kokonaan pimeä, vaikka valoisuus tuleekin omalla tavallaan esiin ja avaa tien sateenkaasen seitsemälle värille muodostaen täydellisen spektrin.

Lyhyesti: Loistava albumi. Mitä muuta tarvitsee sanoa?

96/100

Top 10 Tapahtumaa tai asiaa vuonna 2008

Onhan se totta, että vuosi vaihtui jo yli kuukausi sitten, mutta tämä lista pääsi vihdoinkin ulos erinnäisistä viivästyksistä huolimatta. Amerikkaan saatiin vihdoinkin äänestettyä hyvä presidentti (kun vielä selviäisi elossa), taas yksi lama tai taantuma alkoi ja monia muita koko maailmaa merkitseviä asioita tapahtui viime vuonna. Tässä listassa kuitenkin käsittelen kymmenen mukavinta, hauskinta tai muuten vaan parasta tapahtumaa tai asiaa, jota minulle tapahtui viime vuonna. Kehtaan sanoa vuotta 2008 yhdeksi elämäni parhammaksi vuodeksi, vaikka se kuluikin äärettömän nopeasti. Kävin useammilla keikoilla kuin ennen, ostin enemmän levyjä kuin ennen ja tutustuin lisää ihmisiin sekä oikeassa elämässä, että netissä, jotka olivat joko mukavia tai sitten ärsyttäviä kusipäitä. Toki teini-iän angstit jylläsivät muunmuassa turhan sarkasmin käyttämisen muodossa, mutta kun kaiken kamaluuden unohtaa, jää mieleen kaikki hyvä. Turhaa turinaa ei enää tarvita, vaan siirrytään suoraan katsomaan, mitkä asiat tai tapahtumat olivat vuonna 2008 minulle mieluisimpia.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
10. Sukutapaaminen
Keväällä kumpikin isovanhempani äitini puolelta täyttivät 70 vuotta, joten he pitivät ison yhteisen juhlan. He olivat vuokranneet tilat hotellista, jonne tuli noin sata sukuvierasta äitini puolelta. Koska matkaa sinne oli 500 kilometrin päässä, olivat junamatkatkin ihan mukavia, mutta tylsäksi odotettu sukujuhla kääntyikin ihan mukavaksi. Hyvän ruuan jälkeen alkoi olla tylsää, joten saimme pikkuserkkujen nerokkaan idean: kiersimme keräämässä kaikilta sukulaisilta pikkurahoja ja menimme pelaamaan ne hotellin aulassa oleviin pokeripelikoneeseen ja pajatsoon. Saimme älyttömästi pikkurahoja ja hävisimme lopulta tuon illan aikana montakymmentä euroa, mutta se oli älyttömän hauskaa monen tunnin viihdettä. Varsinkin pokeripeliautomaatin yksiääninen tuplausmusa aiheutti paljon huvia hypnotisuudellaan. Myös seuraavana päivänä tuli naureskeltua, kun huomattiin tilanneemme pari limua väärän huoneen numeroon. Kiltit hotellisedät ja -tädit varmaan ymmärsivät.

9. Digiexpo 2008
Melkoisen kumma asia on se, etten lähtenyt näille messuille päätarkoituksenani tutustua peleihin tai teknologiaan yleensä. Foorumeiden, jolla roikun, nettihörhöt päättivät järjestää miittauksen näillä messiulla ja itse halusin mennä mukaan, ja oikeasti tavata ihmisiä, joiden kanssa olen netin välityksellä jutellut. Noh tällaisena ujona teininä olin melkoisen hiljainen siellä joidenkin jo valmiiksi tuntiessaan toiseensa ja heittäen kovaa läppää. Mutta vaikka itse melkoisen hiljaisena siellä olin, oli minulla helvetin hauskaa. Monelta taholta tuli todella hauskoja juttuja, moni nettisakkilainen tuntui uskomattoman rennolta ja toivon, ettei minusta jäänyt liian huono kuva. "Virallisessa" miittikuvassakin näytin älyttömän tyhmältä. Kaiken kruunasi Wii Musicin sekä tulevien Crash- ja Spyro-pelien esittely, jossa olellee "siitä oppii englantii" -räpille repesin aivan totaalisest. Kivaa oli, tänä vuonna uusiksi.

8. Uusi Tietokone
Ihan totta. Vanha koneeni oli niin älyttömän surkea, että uuden saamisen voi tosiaan nimetä yhdeksi vuoden 2008 parhaaksi asiaksi. Vanha kone oli vuosimallia -98, mutta Windows 98:n tilalle olin pistänyt Windows XP:n, jota kone ei jaksanut kunnolla edes pyörittää. Avaamiseenkin meni vain 15 minuuttia. Nyt on puoli vuotta ollut tämä uusi tietokone ja se on tehnyt elämästäni netissä ynnä muissa paljon helpommaksi. Prossuna on AMD Phenom 8400 (Triple-core), näytönohjaimena Nvidia GeForce 8500 GT ja RAM-muistia kolme gigaa. Ei siis mikään yliloistava Crysis-kone, mutta ihan kelpo silti.

7. Hiihtoreissu Lapissa
Huhtikuussa päätimme lähteä broidin, isäni ja tämän kaverin sekä hänen poikansa kanssa hiihtämään pohjoiseen Lappiin. Hankea oli monesti paljolti yli metri, joten jouduimme käyttämään metsäsuksia. Harmiksi kuitenkin oli tullut sen verran lämpimää jo sinne, että päivällä auringopaiste pehmesi lumihankea niin paljon, että päivällä upposi jopa metsäsuksilla syvälle lumihankeen. Niinpä ainoa vaihtoehto oli hoitaa hommat niin, että yöllä hiihdettiin ja päivällä levättiin. Sumu myös yllätti aika monesti ja tuli hetkiä, jolloin minne vaan katsoi, näki vain valkoista. Kiersimme autiotuvasta autiotupaan, emmekä joutuneet käyttämään telttaa kuin yhden kerran. Muita ihmisiä näkyi vain viimeisinpinä päivänä, jolloin menimme valmiita latuja pitkin. Painava rinkka selässä metsäsuksilla upottavassa hangessa parikymmentä kilometriä on melko hardcorea. Kiipesimme myös yhdelle tunturille, joka ei metsäsuksilla ollut niin helppoa. Myös laskeminen näillä oli melko hankalaa ja yleensä moni päättyi sellaiseen tilaanteeseen, että lumi yhtäkkiä pettyi ja kaaduin lumihankeen samalla kun vierestä kuuluu kaverin ääni "Makaatko säkin naama lumihangessa?" Mukavaa oli.

6. Paganfest
Huhtikuun alulla äitini oli menossa viikonlopuksi Müncheniin, Saksaan, joten päätin lähteä mukaan ja käväistä juuri silloin siellä olevalla ympäi Eurooppaa kiertävillä Paganfesteillä. Yövyimme äitini saksalaisen kaverin luonna, joka oli hyvässä paikkaa. Mitä parempaa voi kuvitella, kuin kuusi loistavaa Folk- ja viikinkimetalliyhtyettä yhden illan aikana? Paikkana oli Backstage, joka oli todella mukava ja hyvä klubi, jonne kuitenkin alaikäisetkin pääsivät. Ensimmäinen saksalainen Equilibrium oli hyvä, vaikkein tuolloin sitä vielä fanittanut. Toisena soitti Sveitsiläinen Eluveitie, jonka keikka oli mahtava, vaikka settilista olikin vain neljä biisiä. Kolmantena soitto Fäärsaarelainen folkmetallin veteraani Tyr, jonka omalaatuisella tyylillä tuli hyvä keikka. Kolme viimeistä artistia olivat kaikki suomalaisia, ja nämä Moonsorrow, Korpiklaani ja Ensiferum vetivät jokainen yhä vaan paremman keikan edellisestä. Varsinkin Ensiferum setti oli niin kova, että se on ollut yksi parhaita näkemiöni keikkoja. Oli hienoa olla suomalainen saksalaisten joukossa, ja olla yksi niitä harvoja, jotka osasi laulaa folkmetal biisejen suomenkieliset kohdat. Täällä myös sain ensimmäiset kokemukseni moshpitistä, ja ei haitannut, vaikka melkein kaikki muut olivat täysi-ikäisiä.

5. Unholy Alliance III
Taas yksi keikka, tällä kertaa marraskuussa Totuus on se, että mitään bändiä ei voi nähdä liian montaa kertaa. Ei ainakaan Slayeriä. Kenttäliput tältä keikalta menivät ohitseni (kaikki myytiin alle puolessa tunnissa), mutta onneksi sain ne kohtuu hintaan huuto.netistä. Odotin, että siitä tulee kova ilta, ja niinhän siitä tulikin. Bonuslämppärinä oli Embreach, joku metalcorea soittanut suomalainen yhtye, joka ei kauheasti innostanut, muttei ollut huonokaan. Toisena soitti Amon Amarth, jonka keikka oli todella hyvä, mutta vaan liian lyhyt. Menetin paikkani kolmannesta rivistä mennessäni ostamaan juomista, mutta neljäntenä soittaneen Mastodonin keikalla olinkin jo osan aikaa moshpitissä. Ei ollut mikään lempibändini, mutta rumpali teki kyllä ylitöitä ja jätti hyvän maun suuhun. Triviumista minulla oli kehno muistikuva Maidenin lämppärinä, mutta tällä kertaa se veti melkoisen hyvin. Moshpitti oli entistä parempit ja Trivium näytti nauttivan keikkailusta. Lämppäsi loistavasti, vaikka ei kuulukkaan lempi yhtyeisiini. Vikana oli tietenkin itse iso nimi, Slayer. Moshpitti oli vieläkin isompi ja nyt tuli otettua todella paljon kolhua, varsinkin kaatuessani Wall of Deathissa satutin jalkani pahasti lihavien Kerry King -fanejen alle. Mutta se settilista! Ensin tuli muita legendaarisia yhtyeen viisuja aina kahdentenatoista tulevaan South of Heaveniin, jonka jälkeen yhtye soitti koko Reign in Bloodin aina Raining Bloodiin asti! Ei olleet aivan paras näkemäni moshpitti, mutta kyllä kelpasi. Mutta miksi tämä oli parempi kuin Paganfest? Varmaan siksi, että täällä oli tuttuja kavereita ja porukkaa kiitettävästi, mutta Paganfesteillä ei ketään.

4. Pelaaminen
Oikeastaan vaikka en paljoa nykyään pelaile, laskiessa kaikki pelituntini vuonna 2008, oli minulla reilusti monia kivoja pelihetkiä. Yksinpeleistä eniten tuli varmaan pelattua juuri tuona vuonna ostamallani Nintendo DS:llä, jonka kanssa varsinkin Chrono Trigger Ds:ää tuli paljoa pelattua. Vaikka Ninja Gaiden II olikin pettymys, oli siinäkin omat mukavat hetkensä kesällä. Mutta parhaat hetket kuitenkin tietenkin tuli vietettyä moninpelien ääressä. Hauskimmt hetket tuli varmaankin vietettyä Halo 3:n ääressä, jota tuli kavereiden ja veljen kanssa hakattua netissä todella paljon, vaikken itse edes koko peliä oikeastaan omista. Myös monia muita FPS:iä, kuten Call of Duty 4:ää tuli pelattua, mutta Halon kanssa vietin eniten aikaa. Itse pidin myös melkoisesti NHL:n ja LittleBigPlanetin pelaamisesta kaverin kanssa.

3. Helsingissä roikkuminen
Niin, todella simppeliä. Vaikka juna ja bussi maksavat Helsingiin melko paljon, tuli siltikin vietettyä monia hyviä hetkiä erilaisten kavereiden tai kaveriporukoiden kanssa Helsingissä, ihan vaan roikkuen siellä. Varsinkin milloin missäkin Macdonaldsissa, Levykauppax:ssä, Keltaisessa jäänsärkijässä ja erilaisissa soitinkaupoissa tuli roikuttua tuntikausia. Joka kerralla oli porukasta riippumatta todella hauskaa, eikä juurikaan mitään järkevää turistavaa ole tähän kirjoitettavaksi, sillä kaikkia kertoja ei voi käydä yksitellen.

2. New Yorkin matka
Perinteisessä jokavuotisessa kesän ulkomaanmatkassa päätimme viime vuonna reissata New Yorkiin, tuohon suuren kaupunkiin. Yleensä matkustaminenhan tuonne maksaisi todella paljon, mutta saimme alennusta lennosta ja kalliit hotellit saimme korvattua viettämällä aikamme Manhattanin länsiosassa olevassa Greenwitch Villagessa tuttaviemme luonna, joilla on kesäasunto lähellä omaa taloamme täällä Suomessa. Heillä oli myös itseäni vuotta nuorempi poika, joka on ihan mukava ja jonka kanssa tuli myös vietettyä hauskoja hetkiä tuolla. Dollarin kurssi oli tuolloin todella hyvä meille (yksi euro vastasi puoltatoista dollaria), joten itse sain monia uusia ja vanhoja levyjä kaksi kertaa halvemmalla kuin täältä Suomesta. Rentoa aikaa tuli viettyä helteessä aurinkotuolissa kirjaa lukien juoden Coca-Colaa, jota sai kuusi 3 desin pulloa runsaalla kahdella dollarilla. Manhattania oli kiva vain kiertää joko perheen kanssa nähtävyyksiä katsellen ja kahviloita etsien tai itsekekseen levy kauppoihin tutustuen. Ainoa johon petyin oli Vapauden Patsas, mutta muuten oli todella kaiken sen vaivan arvoinen matka.

1. Tuska Open Air Metal Festival 2008
Kyllä, tässä on vuoden 2008, ja yksi elämäni selvästi parhaista tapahtumista. Kun esiintyjätkin paljastuivat, oli vain yksnkeirtaisesti pakko päästä tänne. Slayer. Slayer. SLAYER! Tuolloin tämä yksi bändi sai minut vain innostumaan ja haluamaan koko festarille. Jotenpa 27-29.6. paljastui yhdeksi elämäni parhaimmaksi viikonlopuksi. Ensimmäisenä päivänä saavuimme kaverini (jolla vietin yöt festarin ajan) ja hänen kavereidensa kanssa samaan aikaan kun portit aukesivat ja jono oli mieletön. Keikkapäivä oli jo tuolloin loistava ja varsinkin Amon Amarthin ja The Sorrowin keikat olivat loistavia. Jälkimmäisessä myös koin elämäni ensimmäisen Wall of Deathin. Lauantaina saavuimme jo pari tuntia ennen porttejen aukeamista, mutta siellä olevilta porukoilta, joihin liityimme tuli niin rentoa ja hyvää juttua, ettei se haitannut. Kalmah ja Behemoth päälavalla olivat loistavia (jälkimmäinen repi Raamatun \o/), mutta sen jälkeen jäimme eturivin paikoillemme, että näkisimme niistä Kreatorin. Välissä lavalla esiintyi Fields of Nephilim, SURKEA goottirockkia soittava bändi, joka ei ottanut kontaktia yleisöön ja jonka esityksessä parasta olivat jäsenten cowboy-asut. Kreatorin oli kuitenkin odottamisen arvoinen ja heti tämän jälkeen soittaneen Diablon jälkeen oli niin hyvät fiilikset, että enää ei voisi tulla parempaa päivää. Mutta sunnuntai tuli. Taas menimme heti aamullla jonottamaan, että pääsisimme Korpiklaanin eturiviin vain saadaksemme tietää, että tämän keikka on peruutettu. Vittuuntuneena menin odottamaan eturiviin Killswitch Engagen keikan alkua. Kyseinen Metalcore yhtye veti älyytömän kovan keikan ja fiilikset nousivat kattoon. Myös Nile superrumpaleineen oli todella kovaa kamaa, mutta vikana soittava Slayer oli se kaikista tärkein. Kaikki (huom. älyttömästi porukkaa) oli kerääntynyt kuuntelemaan tätä yhtyettä, jonka koko keikan vietin moshpitissä. Kyseessä oli elämäni tähän asti paras keikka, sillä moshpiti olivat täydellisiä, kuten myös settilista. Raining Bloodin Wall of Deathin jälkeisen fiiliksen kruunasi vielä Angel of Death, jonka sanat tuntuivat kaikki osaavan ja laulavan. Jokaiseksi päiväksi luvattiin sadetta, mutta aurinko vaan paahtoi kokoajan. Myös festariporukka oli kuin kaikki samaa toisiaan auttavaa yhtä perhettä, joka nosti fiilikset kattoon. Jos menit juttelemaan noin vain tuntemattomalle, sait hänestä uuden toverin. Eikä itse edes tarvinnut mitään aloitteita tehdä. Voisin Tuskasta pulista vaikka kokonaisen vuorokauden, mutta se ei liene tarpeen. Vuoden 2008 keskellä ollut kohta oli siis vuoden paras kohta.

Phoenix Wright: Ace Attorney - Justice for All

Alusta: Game Boy Advance, Nintendo DS, Windows
Julkaistu GBA: 22.10.2002, DS: 26.10.2006
Genre: Seikkailu, Visuaalinovelli
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 12+
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Videopeleissä pitää olla toimintaa ja kokoajan pitää tapahtua jotain. Emmekö me kaikki ole tätä mieltä? Tuskin kukaan ihminen oikeasti tosissaan sanoo mitään tällaista, sillä varmasti jokaisesta on hauskaa vain tutkia paikkoja, rakenella omiaan tai muuten vaan tehdä jotain rentoa, helppoa ja hasukaa. Siltikään ei välttämättä sanat "visuaalinovelli" tai "tekstiseikkailu" houkuta kovin monia nykypelaajia. Tuollainen genre yhdistetään kasuaalisuuteen, joka yhdistetään Nintendoon. Hienoa. No se on kyllä totta, että Nintendo on paras tässä genressä, ainakin minun mielestäni. Genrestä ja yhtiöstä varmaan monille tulee ensimmäisenä Ace Attorneyt, jotka ovat itseasiassa melkoisen suosittuja ja pidettyjä kyseisen genren peleiksi. Alunperin sarjan kolme esimmäistä peliä julkaistiin Nintendon GBA:lle, mutta suurempaa suosiota ne saavuttivat kääntyessään Nintendon uusimmalle käsikonsolille, DS:lle. Neljäs ja tähän asti viimeisin peli, Apollo Justice: Ace Attorney, tehtiinkin sitten esinsijaisesti DS:lle. Itse olen välttynyt tutustumasta sarjaan, vaikka monet sitä ovatkin hehkuttaneet, mutta viimeinkin satuin ostamaan alesta sarjan toisen osan, Justice For Allin, DS:lle ja näin sain selville, kuinka hyvältä saa tämä tylsimmäksi sanotuin osa pelisarjan näyttään silmissäni.

Psyykelukot rikki

Aluksi epäilyni oli suuret, sillä en uskonut kiinnostukseni riittävän todisteiden etsimiseen, joka on yksi tavoista, jolla tässä pelissä kulutetaan aikaa. Ensimmäinen tapaus kuitenkin nappaa mukaan. Pienen epilogin jälkeen heräät oikeustaslosta muutama minuuttia ennen oikeudenkäynnin alkamista, etkä muista mitään. Asiakkasi on naispoliisi, jota syytetään miespoliisin, jonka kanssa kyseinen syytetty seurusteli, murhasta. Sinun täytyy olla hänen, puolustusasianajajansa, jota ei yhtään ainakaan helpota, että et muista mitään mistään. Capcomille pitää kyllä antaa arvostusta tästä mukavasta asettelusta. Ensimmäinen tapaus on pelkässä oikeudessa olemista, eikä se ole kovin pitkäkään. Näin saadaan pelaaja helposti koukkuun ja mukaan tähän peliin, enkä usko, että olisin innostunut alkuvaiheessa pelistä yhtä paljoa, jos olisi vaan pitänyt lähteä etsimään todisteita. Pelissä on yhteensä neljä tapausta. Toisessa olet hyvän ystäväsi ja apulaisesi Mayan kotikylässä, jossa tapahtuu murha, ja sinun täytyy auttaa puollustusasianajajana syytettyä. Tämä toinen tapaus on selvästi ensimmäistä tapausta pidempi ja siinä on kaikkea välillä oikeudessa puollustamisesta todisteiden etsimiseen. Myös pelin suurin (ja yksi ainoista) uudistuksista ekaan osaan esiintyy tässä tapauksessa. Saat Mayalta esineen, jolla pystyt katsomaan jos joku valehtelee ja näin näät hänen "psyykelukkonsa", jotka estävät totuuden tulemasta esiin. Mitä syvemmällä totuus on, sitä enemmän lukkoja. Rikkoaksesi lukot täytyy kerätä todisteita, jotka paljastavat, että henkilö valehtelee. Jos vastaat väärin menetät energiaa. Kun kaikki rukot on rikottu, saat puolet energiamittarista takaisin. Psyykelukkojen rikkominen on aluksi kivaa, mutat pidemmän päälle puuduttavaa, eikä niin innostavaa loppujen lopuksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole peliä haittaava ominaisuus. Toinen tapaus on ihan jees, vaikkei mikään mullistavan hieno.

Kolmannessa tapauksessa murha tapahtuu tällä kertaa murha sirkuksessa, ja vaikka tapauksessa on ihan kiinnostavia henkilöitä, on se kuitenkin melkoisen puuduttava ja todisteiden etsintään kyllästyy omassa vaiheessaan. Tapaus onkin simppelimpi miltä vaikuttaa. Viimeisinpänä, muttei vähäisinpänä on neljäs tapaus, jossa TV-julkimoiden keskellä tapahtuu murha. Aluksi kahden edellisen tapaiselta vaikuutaneessa tapauksessa puollustusasianajajalle on tarvetta, mutta pian selviiäkin tapauden monimutkaisuus. Justice for Allia ei voi syyttää käsikirjoittajan huonoudesta ja sen huomaa varsinkin tässä viimeisessä tapauksessa. Juonikaava on melko monimutkainen, eikä välillä itsekkään tiedä mihin uskoa. Kyseessä on myös pelin pisin tapaus, mutta loppujen lopuksi myös se kaikista paras.

Kaikki huutaa: Objection!

Pääasiassa pelissä on kaksi päätilaa, jossa kaikki tapahtuu. Normaali rikospaikan ja muidenkin taoaukseen liittyvien paikkojen tukiminen, todisteiden etsiminen, ihmisten jututtaminen ja näiden psyykelukkojen ratkominen. Tapaukset aukenet pala palalta, joten nämä ovat kyllä todella tärkeitä osuuksia. Kuitenkin pelin parhaimmat hetket ovat juuri ne väittelyt ja huudot oikeudessa. Justice for allissa on nyt uusi pää asianajaja: ensimmäisessä Ace Attorneyssä esiintyneen syyttäjäneron Manfred Von Karman 18-vuotias tytär Franziska Von Karma. Kyseinen naikkonen tykkää huitoa kaikkia (jopa tuomaria) ruoskalla, jos tapahtuu jotain hänelle epämieluisaa ja on muutenkin ärsyttävä oikeudessa (varsin ylikäyttäessään sanaa fool). Hän on juuri niitä pelihahmoja, joita rakastaa vihata. Eipä Justice for Allin hahmoja voi muutenkaan persoonattomiksi ja tylsiksi sanoa. Oikudessa olet siis puollustajana, joten päätehtäväsi on todistaa, ettei syytetty olekkaan murhaaja ja samalla yrittää saada tapaus ratkaistua todistamalla, että joku muu onkin rötöksen suorittaja. Suurinosa ajasta oikeudessa kuluu kun ristikuulustelet jotain todistajaa, joka sanoo, että syytetty on murhaaja. Yleensä löytyy kuitenkin jokin vika aina todistajan lausunnosta. Lausunto jaetaan yleensä neljästä kuuteen osaan, jotka käsitellään omina lausahduksisaan. Lausahduksia vois painostaa (Hold it), jolleen kyselet lisää asiasta. Syyttäjä ei tietenkään vain seiso hiljaa vaan heittää vastaväitteitä jokaiselle painostukselle. Mukavien hahmojen ansiosta ristikuulustelussa esiintyy myös sopivasti huumroia. Jos luulet lausahduksen vian olevan näytettävissä todisteella, voit simppelisti huutaa vastaväitteen (Objection!) jota kuullaankin paljon oikeudessa. Mutta jos vastaa väärin, menettää tapauksen vakavuudesta riippuen energiaa, jonka loppuessa tapuksen häviää. Tämä pistä äedes hieman harkitsemaan mitä tekee. Joskus pitää myös esittää todiste, joka todistaa sinun väitteesi olevan oikeassa (Take That!). Joskus tosin juttu menee siihen, että sinulla ei ole harmaintakaan aavistusta mikä on oikea todiste, ja ainoa keino on arvata ja väärin mennessä käyttää pyhää painallusyhdistelmää L+R+Select+Start. Hieno asia DS-versiossa on se, että voit itse huutaa mikkiin edelläminitut huudot, kunhan teet sen tarpeeksi hitaasti ja sopivalla etäisyydellä mikistä. Itselläni kuitenkin Objectionin lausuminen niin, että peli hyväksyy sen, tuottaa joskus ongelmaa. Tämä on piristävä, vaikkei kovin mullistava lisä. Bussissa ynnä muissa tuskin vaan kovin moni jaksaa ruveta huutamaan yksikseen.


Stylus vai Nappulat?

Itselleni Justice for All on oikeastaan ensimmäinen peli, jota pelaan vain styluksella. Jotenkin vain heti alkuun koin ruudussa olevien jatkuvasti olevien namiskojen painamisen, todisteiden etsimisen ja valikoiden selaamisen heti alkuun simppelimmaksi styluksella, kuin ihan normaaleilla nappulakontrolleilla. Toki välillä on myös tullut toisella vaihtoehdolla testattua, mutta stylus vaan tuntuu luontevammalta. Starttia kuitenkin tulee ihan vaan painettua, sillä se on ainoa tapa tallentaa peli, jonka voi tehdä lähes milloin vain tapausten aikana Mitä myös GBA-versiosta tiedän, ei DS:n versio tuo mitenkään hirveästi uudistusta, mainittavimpana ehkä juuri se, että käskyt voi oikeudessa itse huutaa. Kauheasti ei kyllä mitään parannusta tarvitakkaan, vaikka grafiikkaa olisi voinut ehkä hieman parannella, vaikkei se merkitsekkään paljoa visuaalinovelleissa. Täytyy musiikkejakin ihan hyvillämielin kehua, sillä kun pääset painostamaan oikeudessa, juuri sopiva musiikki auttaa tuomaan virneen huulille. Yllätys yllätys Justice for Allin heikoinkohta on juuri se, mikä mättää melkein jokaisessa senkaltaisessa pelissä: uudelleenpeluuarvo. Viimeisen helvetin kivan tapauksen jälkeen tajuaa, että ser on ohi, eikä lisää pelattavaa ole. Hauskinta pelissä on juuri hoksata, mitä tilanteessa pitää tehdä, mutta kerran pelin läpipelanneena ne jo tietää. Tapaukset toki ovat niin hyvin käsikirjoittettuja ja muutenkin mukavia, että tulen varmaan pelin ainakin kerran joskus tulevaisuudessa pelaamaan läpi. Tapauksia olisi saanut ehkä myös olla hieman enemmän. Ensimmäisessä Ace Attorneyssä oli viisi tapausta, eli yksi enemmän kuin Justice for Allissa, jonka läpipelaamiseen ei hirveän pitkää aikaa mene.

Genrensä ja yhden konsolinsa kärkeä

Justice for all on kuitenkin selvästi hyvä ja melkein loistava peli. Vaikka sitä sanotaan sarjan huonoimmaksi osaksi, se avasi minulle jos ei ihan faniuden, niin kuiten tykästymisen koko sarjaan. Jos et haluaa mitä perinteistä, seikkailua, tasohyppelyä tai räiskintää ja älykkäämpi, mirettimistä vaativa peli kiinnostaa sinua, tiedät jo mikä sarja on sinulle. Justice ei muiden Ace Attornejen pohalla kuitenkaan ole mikään liikaa älyä ja hoksottimia vaativa peli, vaan sen kanssa pystyy pitämään rentoja pelihetkiä, kunhan vaan tapaus jaksaa kiinnostaa. Itsekkään en paljao kiirehtinyt, vaan kyselin erikseen jokaiselta henkilöltä heidän mielipiteensä kaikista todisteista ja muista tapaukseen liittyvistä henkilöistä, vaan tutustuakseni kaikkien profiileihin tarkasti, sillä niin hyvin tehtyjä ne ovat. Vaikka gnere ei minua houkuttanut paljoa, tykästyin siihen tämän pelin ansiosta, joten Justice For All saattaa hyvin olla se peli, joka saa sinutkin kiinnostumaan kyseisistä peleistä, vaikka tuntuu, että ne eivät kiinnosta pahemmin. Vaikka pari heikkoa kohtaa onkin, kohoaa Justice for All itselläni nintendo DS:n parhaimpiin peleihin, enkä usko, että GBA-versiossakaan mitään vikaa on.


Hyvää:
+Hyvin käsikirjoitettu
+Hyvät hahmot
+Musiikit
+Mukaansatempaavuus
+Ne hetket kun saat ärsyttävän henkilön ahdistettua nurkkaan

Huonoa:
-Uudelleenpeluuarvo ei ole parhain
-Kolmas tapaus alkaa hieman puuduttaa

Lyhyesti: Dekkareista tai genrestä pätkääkään kiinnostuneille loistavia pelihetkiä.


89/100