Equilibrium - Sagas

Julkaistu: 27.6.2008
Pituus: 79.14
Genre: Folk Metal
Levy-Yhtiö: Nuclear Blast





Kappaleet:
1. Prolog auf Erden - 3:39
2. Wurzelbert - 4:59
3. Blut im Auge - 4:45
4. Unbesiegt - 6:19
5. Verrat - 6:05
6. Snüffel - 5:45
7. Heimwärts - 2:34
8. Heiderauche - 2:31
9. Die Weide und der Fluß - 7:21
10. Des Sängers Fluch - 8:05
11. Ruf in den Wind - 4:54
12. Dämmerung - 5:55
13. Mana - 16:23
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Folk Metal. Juuri niin, Folk Metal. Hieno genre täynnä hienoja ja omalaatuisia yhtyeitä. Vaikka pääideana onkin metallinyhdistäminen perinnemusiikkiin ja -soittimiin, ei jälkimmäisiä välttämättä tarvita. Hyvänä esimerkkinä Ensiferum, joka ei tarvitse muuta kuin kitaran. basson ja kosketinsoittimet folkmelodioidensa soittamiseksi. Tämän genren suurimmaksi maaksi varmaan voi nimetä supermetallimaan, Saksan. Maasta tulee muutama yleisesti tunnettu Folk metal yhtye, mutta varsinainen suola on se valtava kasa undergroundimpia genren edustajia, joita oikeasti on varmaan satoja. Yksi vähän suuremmista ja todellakkin mainittavimmista yhtyeistä on Equilibrium. Tämänkään yhtyeen varsinaisiin soittimiin ei kuulu yhtää perinnesoitinta, mutta muunmaussa haitaria kyllä pääsee biiseissä kuulemaan. Equilibriumin ensimmäinen albumi, Turis Fratyr, ilmestyi vuonna 2005. Musiikin perusjalka oli todella hyvät, nerokkaat ja eeppiset syntikalla aikaan saadut folkkimaiset melodiat. Genre ehkä oli hieman kiisteltyä, sillä kaikista Equilibrium ei ole ihan folkmetallia. Toiset sanovat sitä sinfoniseksi melodeathiksi tai jopa black metallia lähestyväksi. Jos kuitenkin käytetään termiä "Viking Metal" lienevät kaikki onnellisia, vaikkei se varsinaisesti kerro minkälaista musiikki on. Noh, vaikka Equilibrium ei ihan omaperäisin yhtye ollutkaan folk metallin saralla oli silti toinen levy, Sagas yksi eniten odottamiani vuonna 2008. Ja helvetti se oli hyvä.

Turis Fratyristä monien yhtyeiden toisen albumin tapaan Sagas on hiotumpi. Melodioita on viety enemmän loppuun asti ja niistä on tehty paikoin mieleenpainuvimmiksi ja koukuttavemmeksi. Moni biisi alkaa loistavalla melodiolla, jonka avulla kiinnostus pysyy koko biisin ajan. Sagasilla näkee, kuinka Equilibriumin koko kuusi henkinen sakki on yrittänyt antaa panostaan levylle, sillä kaikki tuntuu olevan melkein viimeisen päälle varmistettua. Sagas on levynä massiiviinen järkäle: sen folkahtavat soinnut kestävät melkein kahdeksankymmentä minuuttia. Tämä tuntuu ja onkin todella pitkä kesto mille tahansa levylle ja konseptittomalle folkmetal albumille tämä saattaa vaikuttaa ylivenytetyltä ja todellakin turhan pitkältä. Mutta Sagas ei ole sellainen, vaan sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa putkeen sisällön täydellisyyden aiheuttaman riiputtavuuden takia. Levyn elementit vaihtelevat humpahtan superiloisesta ja todellakin mieltä piristävästä nopeasta melodiasta hitaaseen ja rauhalliseen, ehkä hieman balladimaiseenkin. Pääasiassa Equilibriumin sujuvuus perustuu Sagasilla siis soitinten loistavaan instrumentaalisuuteen, mutat totta kai yhtyeellä on laulaja, joka ilmasiee itseään tutusti monien folk metal yhtyeiden tapaan murina-vokaaleilla. Monille ongelmana on ehkä se, että saksalaisen yhtyeen laulaja hoitaa hommansa kotimaansa kielellä. Saksasta ei saa siis juurikaan ymmärrä paskankaan vertaa, joten lyriikoiden syvyyden seuraanimen jää yleensäottaen vähemmälle. Netistä kuitenkin voi tarkistaa, ettei lyriikat tosiaan mitään merkittävän ihmeellisiä ole, kuten ei yleensäkään folk metallissa. Murinan erottuvainen ulottuvuus kuitenkin lisää tunnelmaa, joak on tosiaan huipussa Sagasilla. Loistasti kaikki tuntuu sujuvan yhteen, eikä sammu kahdekssakymmenessä minuutissakaan.

Massiivinen teos aukeaa Prolog Auf Erdellä, joka on perinteinen folkmetal -albumien intro. Ihan kiinnostava, muttei mikään paras intro mitä on nähty. Levyn ainoa puhtaasti laulettu kohta myös kuuluu tässä. Toisena hyökkää vanhan Turis Fratyrin kaltaista Wurzebertiä, joka on mainio biisi, vaikkein niinkään eeppinen. Sitten kolmantena tulee se kappale, jonka takia varmaan rakastan Equilibriumai nykyäänkin: Blut Im Auge. Suorastaan nerokkaan iloinen melodia on koko biisin tukijalka ja suoraan sanoen täydellinen. Verta Silmässä on yksinkertiasesti vaan yksi tyydyttävimmistä, mukaansatempaavimmista ja parhaiten hyvälle tuulelle saavimmista biiseistä. Tämä täydellisyys vaan jatkuu Unbesiegtilla, jonka voittamaton hieman viidakkomainen tunnelma vie mukanaan joka kerralla todella paljon. Keskellä tuleva hypereeppinen melodia on yksi parhaita puoliminuuttisia folk metallin historiassa. Vaikkei kumpikaan kahdesta edellisestä kappaleesta ole kovin älykkäitä, ne iskevät tulta kuin sata salamaa. Seuraavana tulevat Verrat ja Snuffel edustavat vähemmän eeppistä ja enemmän kitarapainotteista settiä, joka ei kuitenkaan kadota Sagasin perusideaa, eikä mahtavuutta. Vaikka nämä kaksi jäävät levyn heikoimmiksi teoksiksi, ne ovat kuitenkin hyviä. Heimwärrts jatkaa hieman Blut Im Augen tavoin alun iloisella ja loistavalla melodialla joka johdattelee koko kaksi ja puoliminuuttisen biisin läpi. Nopea tempo tuo mieleen juomalaulun, jota lyriikat kertovat laulun olevankin. Vaikka kyseessä on loistobiisi, ei se vedä vertoja Turis Fratyrin Met -juomalaululle. Tämän jälkeen tulee yhtä lyhyt rauhallinen instrumentaali Heiderauche, joka on ihan mukava rauhoittaja välissä. Seeraavaksi iskevät pidemmät Nämä kaksi edustavat levyn älykkäämpää ja hiotummat Die Weide und der Fluß ja Des Sängers Fluch. Jo ensimmäisen loistava hidas haitarimelodia kertoo kappaleiden siirtymisestä askelta erilaiseen. Nämä loistavat teokset ovat omaperäisempä folk metallia, jossa Equilibrium näyttää, mihin kaikkeen se pystyy. Eeppisyyttä ei ole unohdettu, vaan sekin sadaan esiin. Hyvä tietää kaikille, ettei ihan tyhmää metallia olla kuuntelemassa. Harmi vain, etteivät nämä kaksi jää yhtä hyvin mieleen, kuin edelliset simppelimmät. Kolmanneksi viimeisenä kappaleena hyökkää Ruf In Den Winde, joka on taas nopeisiin supereeppisiin melodioihin perustuva perupituinen loistokappale. Tämän jälkeen tulee Dämmerung, levyn toinen hidas ja rauhaallisempi kappale, jota voisi melkeen sanoa balladiksi. Rauhallinen ja tempavaa laulu, mutta tässä vaiheessa kyllä täytyisi ymmärtää ne lyriikat. Sitten vielä viimeinen täyttymys: Mana. 16 minuuttia instrumentaalista eppistä folk metallia. Uh, kuinka pitkältä se kuulostaa. Kappale on täynnä loistavia melodiota jotka tartuttavat mukaan, mutta tuntuu että Equilibrium yritti tässä liikaa. 16 minuuttia on todellakin liikaa, kymmenen minuuttia olisi ollut ihan tarpeeksi. Vaikka Mana onkin loistava biisi, se jää vähän lätyksi ja hieman kyllästyttäväksikin paikoin.

Jos haluat eeppistä folk metallia, on Sagas paras ostoksesi koskaan. Jos et tiedä mitä folk metallia haluat, on Sagas silti loistava ostos. Levyllä ei ehkä pintaa syvemmälle aleta kaivella, mutta ulkoisesti saadaan aikaan se pirun hyvä fiilis, joka saa unohtamaan hetkeksi kaikki huolet. Kaikin puolin pitää antaa kunnioitusta albumin jaksamisesta ja hiomisesta loppuun asti. Tiedän, ettei Sagas kaikkia folkmetallinkaan ystäviä välttämättä turhalla eeppisyydellään ja sen antamalla tukijallala sekä ei niin hirveän loisteliaalla omaperäisyydellään viihdytä, mutta se saattaa kuitenkin olla se yksi parhaita albumeita ikinä, jota se minulle oli. Sagas ei ikinä menetä otettaan. Sen jaksaa kuunnella vaikka kuinka monta kertaa, eikä koskaan tunnu saavansa tarpeeksi. Equilibrium, onneksi olkoon: olet yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä.

Lyhyesti: Järkäle eeppisyyttä Folk Metallin muodossa.

95/100

Apocalyptica - Plays Metallica by Four Cellos

Julkaistu: 3.10.1996
Pituus: 43:24
Genre: Instrumentaalimetalli, Sellometalli, sellomusiikki
Levy-yhtiöt: Mercury, Universal
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Enter Sandman - 3:41
2. Master of Puppets - 7:17
3. Harvester of Sorrow - 6:15
4. The Unforgiven - 5:23
5. Sad But True - 4:48
6. Creeping Death - 5:08
7. Wherever I May Roam - 6:09
8. Welcome Home (Sanitarium) - 5:50
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomi on... Äh, helvettiin tämä. Apocalyptica on ulkomailla menestynyt yhtye ja se riittää. Tämän omalaatuisen selloilla soittavan metalliyhtyeen ura alkoi heti suosituksi heidän ensimäisestä albumistaan, Plays Metallica by Four Cellosista, jota on myyty tähän päivään saakkaa yhteensä 800 tuhatta kappaleta. Aika hyvin, sanoo moni. No niin, siinä se oli! Ei tarvita pidempää turhaa esipuhetta... Ainakaan nyt tällä kertaa.

Ei voi kyllä muuta sanoa, että Apocalypticalla oli tätä albumia varten hyvät lähtökohdat loistavan idean vuoksi. Ei ihan jokaikiselle tule omaa yhtyettä ja tulevaa levyä ajatteleen sellainen idea mieleen, että voisi coveerata maailman yhden suosituimman metalliyhtyeen suosituimpia kappaleita milläs muullakaan kuin sellolla. Kyseessä oli ehkä myös pienoinen riski, sillä eivät kaikki suuret massafanit voi tästä ideasta pitää. Plays Metallica With Four Cellosille on kyllä valittu ihan kiitettävän hyvät biisit tämän suositun metalliyhtyeen tuotannosta. Tuolloinhan Metallican uusin albumi oli yhtyettä monien mielestä huonoon suuntaan vienyt Load, jolta ei onneksi löydy yhtään coveria Apocalyptican esikoisalbumilta. Pääasiassa levyn kappaleet ovat Metallican massan keskuudessa suosituimpia biisejä, mutta itsestäni Creeping Death ja Harvester of Sorrow ovat kivoja pieniä yllätyksiä, vaikkeivat olekkaan mitään vähiten tunnetuimpia. Hienoa on vielä, että jälkimmäisestä on tehty ehkä tarttuvin versio tällä albumilla. Idea on yksinkertainen ja ehkä syy siihen, miksei levy ole mikään superaploodeja ansaitseva mestaricoverteos. Albumi sisältää kahdeksan Metallican biisiä, jotka on soitettu instrumentaalina sellolla, ei sen enempää. Kuulemme siis vaan Metallican klassisia riffejä nyt vaan sellojen syvällisillä äänillä. Mitään muuta soitinta ei levyllä esiinny, ei edes rumpuja, jonka ansioista albumi jääkin hieman yksiulotteiseksi teokseksi. Ei niin, etteikö sellolla saisi monipuolisia ääniä, mutta jotain muuta olisi edes kaivattu. Jää myös harmittamaan, ettei kyseisten levyn kappaleiden alkuperäsversioiden hyvien soolojen tilalla ole tällä levyllä pahemmin kunnon nopeita sollotilutuksia. Onneksi sentään Master of Puppetsin hitaampi soolo on jätetty jäljellä ja uskokaam minua kun sanon, että se kuulostaa pirun hyvältä.

Soundimaailmasta eikä yhtyeen soittotaidoista muihin verrattuna voi paljoa puhua. Kuitenkin sen kuvan voi saada, että Apocalyptican jäsenet osaavat soittaa selloa melkoisen hyvin ja näin varmaan oikeasti onkin. Kyseessä on sello kvardetti, joten ei tiedä kuka minkin osuuden biiseistä soittaa, mutta kauhean usein kuulosta, että kyseessä olisi tosin neljä selloa, vaan maksimissa kolme. Riffittely perustu yleensä siihen, että yksi soittaa kitaransoiton tyylisesti simppelimpää komppia taustalla jonka päällä on mielekkäämpää pääriffiä soittavan sellistin ääni. Välillä mukana on vielä kolmatta äänimaailmaa , mutta siltikin kasassa tuntuu olevan vain kolme selloa. Välillä tuttujen sävelmien soitto alkaa käydä liian yksipuoliseksi yhden instrumentin takia ja välillä musiikki menee vain ohi korvien. Hauskinta on kuitenkin kuunnella eka Metallican alkuperäisteos ja sitten sellocoveri ja verrata näitä toisiinsa. Melkein jokaista kappalettaa on lyhennetty piirun verran, yleensä juuri sen takia, että sooloja on lyhennetty. Vaikka Apocalyptica tuntuu rakastavan todella albumilla tämän musiikin soittamista, he saisivat tuoda lisää omia ajatuksia, onhan kyseessä sentään ihan kunnon covereita. Yhtyeen määrätietoisuus ei ole vielä hirveän vahva, eikä olal ihan varmoja, mitä kaikkea halutaan tältä albumilta, joka aiheuttaa taas sen aiemmin mainitsemani yksiulotteisuuden.

Idea albumilla on loistava, sitä ei kukaan voi kiistää, mutta näin monien vuosien jälkeen tämän levyn kanssa, olen huomannut, että kaipasin siltä vaan yksinkertaisesti enemmän. Vaikka coverataan selloilla, se ei minusta saa estää taitelijan vapautta tuoda muutakin aihetta tälle levylle. Sellon ääni on kiva, mutat kuinka kauan sitä jaksaa? Onneksi albumi ei ole liian pitkäksi venytetty, vaan sen jaksaa loppuun asti. Ei vaan heti tee mieli kuunnella lisää selloinstrumentaalia putkeen. Pääasiassa levy on minulle nykyään sellainen, että siitä on kiva kuunnella yksi tai kaksi biisiä silloin tällöin, mutta koko levy tuntuu vaan liian puuduttavalta yhteen. Äänimaailmojen vaihtelu sellojen kasalla on toki piristävää, muttei tarpeeksi vaihtelevaa ja eteenpäin askelta ottavaa. Jos kuitenkin hyvää hintaan Plays metallica by Four Cellosin näkee kaupassa, kannattaa se mukaan napata, sillä se on epävaarmuudesta ja parista heikkoudesta lukuunottammatta hyvä levy.

Lyhyesti: Nerokas idea, joka vaan jäi hieman yksiulotteiseksi.

78/100

DevilDriver - The Last Kind Words

Julkastu: 31.7.2007
Genre: Groove metal, Melodic Death metal
Pituus: 45:39
Levy-yhtiö: Roadrunner
Formaatti: CD







1. Not All Who Wander Are Lost – 3:32
2. Clouds Over California – 4:09
3. Bound by the Moon – 4:01
4. Horn of Betrayal – 4:24
5. These Fighting Words – 3:58
6. Head on to Heartache (Let Them Rot) – 4:22
7. Burning Sermon – 3:38
8. Monsters of the Deep – 4:03
9. Tirades of Truth – 5:11
10. When Summoned – 3:04
11. The Axe Shall Fall – 5:15
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yksinkertainen ja surullinen totuus on se, että aliarvostettuja bändejä on maailmassa aivan liikaa. Yhtyeitä tuntuu olevan yhtä paljon kun genrestä pitäviä, jonka takia ei kaikki todellakaan voi nousta valitettavasti moninkertaista platinaa myyviksi suuremman yleisön suosikeiksi. Tosin aliarvostettujakin yhtyeitä on pakko olla, sillä muuten emme saisi ikinä sitä tyydystystä, kun pääsemme snaomaan jotain yhtyettä yliarvostetuksi. Aliarvostettavuudessa on avan se huono puoli, että bändiä on vaikea nähdä Suomessa. Tämän kerran aliarvostetun yhtyeen voittekin lukea otsikosta. DevilDriver on menestynyt tähän asti vasta lähinnä USAssa ja edustaa pääasiassa Groove Metallia. Tämän pyhän genren sanotaan syntyneen Panteran Cowboys from Hellin aikoihin ja DevilDriver on yksi uusimpia loistavia sitä edustavia bändejä. PaholaisAjaja kuitenkin yhdistää melodeath-elementtäjä varsin omaperäisesti mukaan, joka saa yhtyeen erottumaan muista. Välillä myös omalaatuisia thrashmaisia osuuksia löytyy, jotka saavat yhtyeen muistuttamaan hieman suositumpaa Lamb Of Godia. Kaksi ensimmäistä levyä, DevilDriver (2003) ja Fury of Our Maker's hand (2005) keräsivät ihan hyvää kannatusta ja edustivat kumpikin selvästi edellä mainittuja genrejä. Vuonna 2007 ilmestyi DevilDriveriltä vielä tähän asti viimeisin levy, The Last Kind Words. Perinteinen kysymys tähän alkupuheen loppuun: kuinka hyvä se sitten on?

DevilDriverillä on kyllä hyvät lähtökohdat. Kaksi ensimmäistä teosta ovat olleet hyviä, eikä uusimman kanssa ole mitään paineita. Sanon suoraan, että The Last Kind of Words on hyvä levy ja eikö se riitä. Itseasiassa säästäisin paljon turhaa vaivaa sanomalla vain tuon ja lopettamalal siihen tämän koko arvostelun, jota tuskin melkein kukaan lukee innolla. Seuraavaksi voisin yhtä hyvin vaan pistää "lyhyesti" -kohdan ja arvosanan. Okei, jos olenkin vain hiljaa ja arvostelen tämän neljäkymmentäviisiminuuttisen määrän erilaisia korviamielluttavia ääniä. DevilDriverin tyylissä huomaa muutoksia. Musiikki on The Last Kind of Wordsilla yhä enemmän pelkkää selvää melodeathia, eikä läheskään yhtä paljoa groovaavia sävellyksiä. Tuntuuhan se kivalta, sillä levyllä on monia hyviä lähinnä melodethisia kappaleita, mutta lisää groovia jää kyllä hieman kaipaamaan. Varsinkin ensimmäisen levyn loistavia groovemelodioita jää hieman haikeasti kaipaamaan. Äänenlaatu ja soundien taso ylipäänsä on noussut yhä parempaan suuntaan, joka ei tietenkään mikään merkittävä muutos ole, mutta silti ihan mukava muutos parempaan suuntaan pienissä yksityiskohdissa. Laulajana Def Fararakin on kokenut henkilökohtaista kehitystä, joka on hyvä asia. Yksi hienoimpia asioita bändin etenimisen seuraamisessa on kuunnella laulajan edistymistä. Myös rumpali tuntuu oppineen paremmaksi alallaan, joku näkyy monissa kappaleissa. Grooven taaemmaksi jäämisen ohella pari kappaletta tuntuvat melko yksinkertaisilta ja hieman ehkä metalcoremaisilta, mutteivat siltikään huonoilta. Edelliset levyt ovat kompastuneet (eivätkä siten ihan loistava -merkintää ansainneet) pari kertaa siihen, että osa kappaleista on rakennettu melko tylsille perustuksille, eikä kunnon otetta ole saatu muodostettua. The Last Kind of Wordsilla yritetään tätä ehkä hieman varoivaisemmin, mutta samalla määrätietoisemmin. Useimmiten myös kokonaisuutena riffit ja kompit ei ole Viimeisillä Kilteillä Sanoilla niin pomppivia, mutta omalla tavallaan silti mukaansa tempaavia.

Levy alkaa kahdella biisillä, joista tehtiin levyn singlet, Not All Who Wander Are Lostilla ja Clouds Over Califronialla. Jälkimmäinen on selvästi melodethinen biisi, mutta erittäin tarttuva ja oikeastaan todella hyvä biisi. Singleainesta kyllä selvästikkin, mutta tuntuu etten ole ainoa DevilDriverin ystävä, joka tästä biisistä pitää paljon. Näidne kahden jälkeen tulee joko selvää vanhan mallista groove metallin ja melodeathin sekoitusta tai sitten vain jälkimmäistä sisältäviä toinen toistaan joko parempia tai huonompia biisejä. Erityisenä manittakoon loistavan riffittelyn omaava These Fighting Words, todella tarttuva ja kivan groovaavan kertosäkeen omaava Burning Sermon sekä loistavat sävellykset omaava Tirades of Truth. Oikeastaan The Last Kind Wordsilla ei ole sitä ongelmaa juurikaan, että joku kappale erottuisi joukosta selvästi huonompana. Lähinnä kaikki kappaleet ovat sellaisia, jota nimittäisi "hyväksi", mutta edellämanitsemani kappaleet ovat kyllä ihan "loistavan" leiman omaavia. Siinä ei kuitenkaan ole ongelmaa, että biisit eivät erotu toisistaan, vaan jokainen kappale on ihan selvästi oma yksilöllinen teoksensa. Kuten ehkä epäluuloisimmat genrestä jo varmaan ajattelevat, ei lyriikat mitään täydellisyyksiä ole. Melko simppelit sanoitukset eivät ole niitä mieltä eniten mukaansa ottavia, mutta eivät silti mitään hallaa tee. Silti kun Groove Metallista itselleni tulee mieleen heti Pantera, ei heidän lyyriikoidensa tasolle DevilDriver pääse The Last Kind Wordsilla. Positiivisenä voi sielä tähän lisätä kitarasoolot, joiden määrä on lisääntynyt ja laatu parantunut.

DevilDriver jatkaa samaa hyvää linjaansa, eikä The Last Kind Words ole askel huonompaan, vaan parempaan suuntaan, vaikka grooveosuuksia ei missään nimessä saa vähentään yhtään enempää. Viimeiset Kiltit Sanat on suoraviivaisempi, melodeathisempi ja ehkä hieman simppelimpi albumi. Senpaikoitellen nerokkaat sävellykset ja hyvä meininki ovat kuitenkin mukaansatempaavia. Devildriver kehittyy kokoajan itse ihan yhtyeenä soitto- ja laulutaitojen tullessa yhä paremmaksi. Jos Groove metalin ja Melodeathin yhdistelmä kuulostaa kiintoisalta, on Last Kind of Words enemmän kuin hyvä ostos. Uskon myös, että DeviLDriver viihdyttää jokaista, joka pitää Lamb of Godista ja sen kaltaisista yhtyeistä. Parin tarttuvan sävellyksen ansiosta The Last Kind of Word kohoaa DevilDriverin parhaaksi albumiksi, jonka ylittää vaan tänä vuonan ilmestyvä uusi teos... ainakin toivon mukaan. Saisi vaan bändi eksyä jossain vaiheessa tänne kylmään pohjoiseen maahan, joka myös Suomena tunnetaan.

88/100

Pink Floyd - The Dark Side of the Moon

Julkaistu: 2.3.1973
Kesto: 43:oo
Genre: Progressiivinen rock, "taiderock"
Levy-yhtiöt: Harvest, Capitol








Kappaleet:
1. Speak to Me - 1:11
2. Breathe – 2:47
3. On the Run – 3:35
4. Time – 7:05
5. The Great Gig in the Sky – 4:44
6. Money – 6:32
7. Us and Them – 7:41
8. Any Colour You Like – 3:26
9. Brain Damage - 3:51
10. Eclipse – 2:03
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä kertaa arvosteluun pääsee iso nimi, ja jo otsikon lukiessa voi tällä kertaa arvata, että kyseinen arvosteltava ei tule saamaan huonoa numeroa. Pink Floyd on jo sellainen bändi, joka kaikkien vähänkään rokista pitävien pitäisi yksinkertaisesti tietää ja yhtyeen arvostetuin ja menestyinen albumi kuuluu samoin lähes kaikkien sivistyksessä elävien tietoon. Myyntiluvutkin kertovat jo, kuinka suosittu albumi on kyseessä: The Dark Side of the Moonia on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta, joka tekee siitä yhden maailman myydyimmistä albumeista. Kuun Pimeän Puolen suosio ei ole hiipunut vieläkään, ja siitä on julkaistu monia uusia bonusversioita. Pink Floydin ollessa todella suosittu yhtye, on The Dark Side of the Moon niin sanottuna yhtyeen uran huippukohtana monille tietenkin yhtyeen muistettavin teos, jopa kolmea seurannutta huipputeosta, Wish You Were Hereä, Animalsia ja The Wallia suositumpi. Albumi on osoitus siitä, kuinka Pink Floydin maku oman musiikkinsa suhteen muuttui määrätietoisammaksi ja nälkäisemmäksi. Kuun Pimeästä Puolesta en tällä kertaa mitään kovin pitkää esipuhetta raapustaa, sillä tiedämme jo Pink Floydin mahtavuuden, joka varsinkin esiintyy tässä albumissa, jota olen siis kohta aikomassa kehua, kysymyksenä ainoastaan kuinka paljon.

The Dark Side of the Moonilla on todella monipuolinen äänivalikoima ja eroa edellisiin levyihin löytyy selvästi. Pink Floyd ottaa lähes kaiken irti, mitä voi saada itsestään irti tuolloin tähän levylle. The Dark Side of moon on seitkytlukulaiselle huomattavan progressiivinen ja jopa konemaisilla lisäyksillään rockin sekaan abstrakti teos, jonka sisältöön ei välttämättä milloinkaan pääse sisälle kokonaan, mutta silti joka kerralla yhä enemmän. Nerokas ja selvästi musiikin osaava yhtye todistaa kykenevänsä erilaisuuteen tällä selvästi erottuvalla levyllä, jonka monimuotoisuuden ansiosta tämän albumin teoksia kutsutaan yleisemmin taiderockiksi, kuin muita yhtyeen aikaansaannoksia. Levyn alussa olevalla Speak to Mellä kuuluu pelkästään sydämmenlyöntejä ja ääniä, jotka viittavat jokaiseen levyllä tulevaan monen kappaleen loistavuuteen, joka jatkuu aina lyhyeen rentoon Eclipseen, jolla kaikki bändin jäsenet pääsevät käyttämään laulutaitojaan edes vähäsen. Mukaan on höystetty kaikkea mahdollista taiteellisuutta tuovaa, kuten naislaulajia, saksofonia ja synterisaattorointia. Soundeja ja äänenlaatuja on kokeiltu enemmän Dark Side of the Moonilla, kuin millään muulla albumille tuohon menessä, joka tuo lisää ulottuvuuksia. Dynaamisesti on luotu tehosteita, jotka parantavat vain albumin monimutkaista henkeä, vaikka moni kappale onkin peruskuvioltaan suhteellisen yksinkertainen. Parhaita äänien yhteensopivuuksia lienee basson ja kitaran erilaisten kuviointejen yhdistely, joka vie levyn äänimaailmaa taas yhteen uuteen ulottuvuuteen. Kun mukaan höystetään vielä Richard Wrightin soitammat etäisen mystiset piano- ja syntetisaattorimelodiat ja kaikissa kappaleissa loistavan mukaansatempaava ja rauhoittava, mutta silti tajuntaaniskevä laulu saadaan kokonaisuus täydentymään mahtavaksi.

The Dark Side of the Moon vaikuttaa albumina kokonaisuutena, mutta biisit yltävät ylimahtavaan loistavuuteen yksittäisinäkin teoksina. Lyriikat ovat itselleni monimuotoisempia ja kiinnostavampia kuin edellisessä teoksissa, saattaen johtua siitä, että aiheena on yksinkertaisia elämän asioita. Speak to men "instrumentaalisuuden" jälkeen tuleva Breathe on jo hieno kappale, vaikka jääkin hieman muiden tulevien varjoon. Kolmantena oleva On the Run pistää esiin elektronista ja synteettisen dynaamista selvästi levyn äänimaailmaa kokeilevempaa tuotantoa edustavaa loistavaa instrumentaalimusiikkia kolmen minuutin ajan. Neljäntenä oleva Time kertoo yksinkertaisesti ajasta ja vanhetessa tähän liittyvistä ongelmista ja muodostaa näin yhden hienoimista biseistä ikinä. The Great Gig in the skyllä tuo Clare Torry loistavaa tunnelmaa ja hienoisuutta jatkaen loistavasti levyn tunnelmaa jotta siirtymään päästäisiin levyn suurimpaan hittiin, Moneyhen. Levyn lailla kappale on ansainnut kaiken suosionsa, sillä yksinkertainen groovaavan funkahtava rahan ongelmia käsittelevä biisi on alun bassoriffistä aina loppuun asti sitä sulaa loistavuuttaa, mitä levy ja varsinkin tähän asti Time on ollut. Moneyn soolo on myös niitä hetkiä, jolloin kädet alkavat kuin itsestään soittaa ilmakitaraa. Kokeilevampaa ja progempaa edustaa taas pitkä, lähes kahdeksanminuuttinen eeppinen Us And Them, joka loistavilla mieleenpainuvilla lyriikoilla käsittelee sotaa. Any Color You Like on taas sitä levyn hypnoottisen tarttuvaa ja koukuttavaa instrumentaalista linjaa, joka jatkaa levyn hämyn ihmeellistä tunnelmaa ja fiilinkiä. Levyn huipentuessa Pink Floydin omaperäisyyden ja nerokkuutensa purkauden totaaliseen hienouteen vielä Brain Damagen ja levyn lopettavan aiemmin mainitsemani Eclipsen kanssa.

Kokonaisuutena tahi yksittäisinä biiseinä, The Dark Side of the Moon on ja tulee aina olemaan yksi maailman hienoimpia albumeita, vaikkei aivan ihan minun lempinerokkaiden teosten kärkeen onnistu kohoamaan. Alusta loppuun asti dynaamisen viritetyillä ja kokeilevan tarttuvilla soundeilla saadaan albumin äänimaailma kaikessa loistavuudessa vaan vietyä loppuun. Kaikki Pink Floydin parhaat puolet sitoutuvat yhteen nimenomaan tällä teoksella, joten aikaan saadaan se jo tässä niin monta kertaa hehkuttamani lopputulos. The Dark side of the moon on taas niitä albumeita, joiden loistavuutta voisi kehua melkein kokonaisen kirjan verran, mutta se ei vaan ole tarpeen. Kyseessä on albumi, jonka jokaisen ihmisen pitäisi ilman pienintäkään epäilystä omistaa. Kuun Pimeä Puoli on kokonaan pimeä, vaikka valoisuus tuleekin omalla tavallaan esiin ja avaa tien sateenkaasen seitsemälle värille muodostaen täydellisen spektrin.

Lyhyesti: Loistava albumi. Mitä muuta tarvitsee sanoa?

96/100

Twisted Sister - Live at hammersmith

Julkaistu: 3.10.1994
Genre: Hard Rock
Formaatti: Tupla-CD
Kesto: 87:40






Kappaleet:
CD 1
1. What You Don't Know (Sure Can Hurt You) - 4:43
2. The Kids Are Back - 2:49
3. Stay Hungry - 5:09
4. Destroyer - 4:10
5. We're Not Gonna Take It - 3:17
6. You Can't Stop Rock 'n' Roll - 7:23
7. Like a Knife in the Back - 2:47
8. Shoot 'Em Down - 3:19
9. Under the Blade - 4:35

CD 2
1. Burn in Hell - 5:49
2. I Am (I'm Me) - 5:25
3. I Wanna Rock - 13:05
4. S.M.F. - 7:27
5. We're Gonna Make It - 4:20
6. Jailhouse Rock - 3:23
7. Train Kept a Rollin' - 10:06
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ennen vanhaa oli todella hienoa asia soittaa rokkia. Sitä hienompi asia oli soittaa astetta raskaampaa Hard Rockia. Vielä hienompaa oli pukeutua tyhmästi, käyttää rumia kampauksia, skoittaa hieman pop- tai punkvivahteita musiikkinsa ja näin väittää soittavansa glam rockina tunnettua genreä. Mutta vielä tätäkin hienompaa oli ilmaista itseään jollain kauhealla tavalla, joka säikyttäisi vanhemmat ihmiset ja estäisivät näin kapinallisia lapsiaan kuuntelemasta tätä musiikkia. Tätä kutsuttiin Shock Rockiksi, joka menestyi yllätävän hyvin, ehkä vain sen takia, että se oli olevinaan kapinallisten nuorten musiikkia. Näiden genrejen menetyneitä edustajia olivat muunmuassa Alice Cooper, Iggy Pop ja Kiss, joista viimeksi mainittu on ehkä se ainoa oikeasti ihan ok. Myös yksi näitä genreä edustaineita yhtyeitä oli, ylläripylläri otsikon lukeneille, Twisted sister, joka "lietsoi hienoa kapinahenkeä nuoriin". Täytyy sanoa, että oman musiikkimakuni kehitykselle kyseessä on melkoisen tärkeä yhtye. Tämän bändin kuuleminen sai minut ensimmäistä kertaa pitämään raskaammasta musiikista ja oikeastaan kunnolla tykkäämään jostain tietystä yhtyeestä. Twisted Sisterin livealbumi Live at the Hammersmith, jonka otsikon lukeneet tietävät olevan arvostelussa kohta, oli myös yksi ensimmäisiä omia levyjäni ikinä. Noh, nyt kun musiikki makuni on kehittynyt nykyiseen älyttömän loistavaan muotoonsa, ei Twisted Sister tosiaankaan ole lempiyhtyeitä, mutta kuuntelen silti tätä livealbumia (joka on ainoa levyni yhtyeeltä) ja aion ilmaista vihdoinkin siitä oman nykyisen mielipiteeni.

Lähtökohtaisesti Twisted Sister ei kiinnosta sen enempää kuin vaikka Ismo Alanko, mutta silti yhtyeeltä löytyy ihan kelpoja kappaleita. En yleensä livelevyihin perusta ja uskon, että Sekoitetun Siskon studioalbumit ovat tasokkaampia kuin tämä käsissäni pitämä levy. Albumi (keikka?) kestää lähes puolitoista tuntia, joten se on jaettu kahdelle CD:lle. Sen verran, mitä tiedän yhtyeen biisesitä, ei ensimmäinen levy ole paskempi. Tietääkseni sillä on juurikin yhtyeen korkealaatuisimpaa tuotantoa. Okei kaksi ensimmäistä biisiä What you Don't Know ja The Kids Are Back ovat melkoisen tylsää perus kasari hard rockia, joiden aikana voisi nukahtaa tai mennä hakemaan vaikka jäätelöä pakastimesta. Kolmantena tulee yhtyeen kuuluisimman levy, Stay Hungryn nimikkobiisi, joka on oikeastaan mieleenjäävän ja mukaansatempaavan kertosäkeen ansiosta oikeastaan hyvä biisi. Kun itse laulu loppuu, tulee vielä kirotun tylsää yhtyeen puhumista yleisölle pari minuttia. Jotain roskaa puhutaan ja itse voi vain huokaista: olkaa jo hiljaa hemmetti soikoon ja aloittakaa seuraava biisi. Seuraavana tulevat hyvän hidastempoisen riffin omaava Destroyer ja itseni entinen suosikkibiisi Twisted Sisteriltä, eli pirteän kapinahenkinen We're not gonna take it. Näiden jälkeisen vähemmän hyvän You can't stop Rock 'n' rollin jälkeen tulee taas monta minuuttia täysin turhaa ja tylsää puhetta! Huoh. Like a Knife in the Backin ja Shoot 'Em downin ei kauhean innostavien esitysten jälkeen kuulemme vielä ykkös-CD:n lopuksi bändin korkeatasoisimpaan kastiin kuuluvan Under the Blade.

Toinen CD on ihan kelvon settilistan omaavan edeltäjänsä jälkeen melkoisen mitäänsanomaton. Kahden ensimmäisen kappaleen, Burn in Hellin ja I Am (Im me):n, tasoista tylsää moskaa on vain aivan liikaa. Ainoat "ihan jees" -leiman ansaitsevat biisit tällä kakkos-CD:llä ovat legendaariset I Wanna Rock ja S.M.F. (sick matafakaa!), jotka eivät kuitenkaan kovin hyviä livevetoja ole. Mukana on myös coveri Elviksen vanhasta kunnon Jailhouse Rockista, mutta valitettavasti tämä Twistattujen Sisarien liveveto ei mikään kovin hyvä ole. Kaiken lisäksi mukana on vielä enemmän tätä inhoaamaani turhaa ja tylsää puhetta. Kakkoslevyn jälkeen olo on tuskastunut.

Twisted Sister ei vaan enää pahemmin iske. Koko bändi asenne tuntuu lähinnä naurettavalta ja raskas, kapinahenkinen glam rock on nykyään Death- ja thrash-metallin sekä grindcoren kanssa kasvaneelle nuorisolle lähinnä softia ja vanhemmatkaan tuskin jaksavat enää kauhistua. Ei niin, että "keveys" olisi huono asia, mutta räväkkyys oli ennen yksi bändin valttikortteja. Vaikka Live at the Hammersmith on lähes 15 vuotta vanha livelevy, on äänenlaatu silti melkoisen kehnoa kuunneltavaa. Vaikkei tuolloin vielä ehkä ääneniä pystytty digitaalisesti remasteroimaan, olen kuullut vanhempiakin ja paremman äänenlaadun omaavia livealbumeita. Välissä olevat bändin laulajan välispiikit ovat, kuten monesti olen jo huomauttanut, hunoja ja turhia. Jos näitä ei vielä tuon ajan teknologialla voinut leikata pois, niin miksi ne piti ollenkaan äänittää. Mutta eipä muutenkaan mitenkään hirveästi voi Twisted Sisterin live-esiintymistä kehua. Laulaja kyllä vetää keikalla ihan yhtä hyvin kuin studiossa, eikä yhtyeen muut jäsenetkään soita huonosti, mutta esiintymisestä puuttuu kokonaan se munakkuus, into joka saa kuuntelijan iloisena mukaansa. Ei kyllä voi syyttää katsomoa tällä livealbumilla mistään, sillä he sentään tuntuvat olevan kovia faneja ja menevän hyvin mukana. Twisted sisteriltä kyllä löytyy siis ihan kelpoja biisejä ja niistä yllätävän moni löytyy tältä kyseenalaiselta livelevyltä, joka on kin helpotus, sillä huonommalla settilistalla en olisi jaksanut kuunnella levyä loppuun asti. Twisted Sister ei vaan vakuuta, eikä saa minua hymyilemään musiikillansa, kuten moni muu bändi.

Lyhyesti: Keskitasoinen liveveto keskitasoiselta yhtyeeltä.

70/100

(Eri Esittäjiä) - Blackest Album 4: an Industrial Tribute to Metallica

Julkaistu: 2004
Genre: Industrial Metal, Disco
Kesto: 53:43
Formaatti: CD
Julkaisija: Anagram records
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jokaikinen mummosta pieniin lapsiin tietää, että Metallica on yksi suurimpia metalliyhtyeitä, jota on koskaan ollut olemassa tällä pienellä planeetallamme. Aluksi silkkaa thrash-metallia soittanut yhtye pääsi suosioon kolmanella albumillaan, Master of Puppetsilla, jota myös monet sanovat parhaaksi metallialbumiksi ikinä. Yhtyeen viides albumi Metallica (myös Black Albumiksi kutsuttu) sekoitti thrashiin enemmän normaalia heavy metallia ja jopa rokkia ja nousti viimeistään Metallican suuren kansan suosioon. Black Album oli myös genrenmuutoksen takia enemmän valtavirran makuun, mutta silti uusien "massafanejen" lisäksi vanhat tosifanit pitivät tästä albumista. Tämän jälkeen Metallican ura on laskenut St. Anger nimiseen pohjanoteeraukseen asti, mutta sitten taas nouussut vanhempaa tyyliä mukailevalla uusimmalla albumillaan. Kun vuostuhanteen vaihteessa Metallica oli vielä "muotia", saivat varmaan jotkut ajatuksen "Mitä jos jotkin artistit cooveraisivat Metallican biisejä lisäten niihin konemusiikkia!" Mitä lie polttivat tulloin. Näin siis syntyi neljä albumia, jossa erilaiset artistit toteuttavat Metallican teoksia edellämainitulla tavalla. Onneksi nämä levyt, joita The Blackest Albumeiksi kutsutaan, eivät koskaan pääseet suureen suosioon, mutta valitettavasti minä satuin kerran nappaamaan kaupasta mukaani neljännen, eli viimesen levyn.

Siis kerrataas vielä. Niinkin hyvän bändin kuin Metallica klassikoita coveerataan sekoittaen mukaan konemusiikkia? Eihän lopputulos voi olla muuta kuin paskaa. No en yhtään ihmettele, jos moni näin ajattelee. Lähtökohtina en voi olettaa muuta kuin kaameaa moskaa. Levyn biisien esittäjät ovat toinen toistaan tuntemattomampia muusikoita, jotka haluavat ilmaista oman mietteensä, millaista musiikkia Metallican tuotannosta saa aikaan. Odotin, että biisit ovat suurimmaksi osaksi vaan uudelleen esitettyä Metallicaa huonommalla laulajalla ja mukaan on pistetty sitten joku ala-arvoinen diskojumputus. Yllätyin, kun huomasin olevani väärässä. Toisena biisinä tuleva St.Angerin coveri (esittäjänä Logan Madder ja Pitchsifter) eroaa tästä kuvitelmastani. Vaikka levynsä nimikkobiisinä St.Anger on kyseisen Metallican huonoimman levyn vähiten huonointa settiä, ei coverista voi kuvitella muuta kuin sysipaskaa. Blackest Album neljällä esiintyvä coveri on itseasiassa nopeampi, tarttuvampi, jopa hieman ängerimpi ja mikä tärkeintä, rummut eivät kuullosta aivan kamalilta. Lisään ei ole edes pahemmin tungettu teknojumputusta ja laulaja ei ole kamala, joten tietokoneella tehtyjen rumpujen korvattua roskisten kansien hakkamiiselta kuullostavat, on tämä coveri parempi kuin alkuperäinen. Hieman on biisin rakennetta muutettu jumputtavammksi, mutta se ei liikaa haittaa. Toinen manittava biisi tällä levyllä on coveraus kaikkien rakastamasta Master of puppetsista Soil & Eclipsen esittämänä (oikeasti, ketä nämä ihmiset ovat). Biisin alun riffi on korvattu suorastaan naurettavan teennäisellä bassojumputuksella, jonka voi kuvitella soivan autosta. Biisi on muutettu muutenkin diskohtavammaksi, soolo on poistettu ja varsinkin kertosäkeen diskoremixaus on jotain sellaista, että ensimmäisen kerran kuullessani revähdin nauruun. Useamman kuuntelukerran jälkeen biisi kuullosti oikeastaan ihan käyväkltä ja pidän sitä kelpona omana Industrial Metal biisinään, enkä erilailaisena toteutuksena Master of Puppetsista.

Käytin hieman liikaakin aikaa vain näiden kahden biiisn käsittelyyn, mutta oikeasti siinä se on. Jos näistä kahdesta saa käsityksen, että kyseessä olisi hyvä albumi, voin todeta, että sen olisi hyvin voinut jättää näihin kahteen. Kahdestatoista levyn biisistä kuusi on on Loadilta tai Reloadilta. Siis oikeasti, miksi ihmeessä pitää coveerata kaikki paskat biisit yhtyeen huonoimmilta levyiltä, eikä niitä ehdottamia klasikkoja mitä suurin osa faneista haluaa kuulla? Mitä helvetin pointtia siinä on? Kaikki näistä kuudesta surkimuksesta tehdyt konemusiikki coverit ovat vähintään yhtä kamalia kuin alkupeäräiset versionsa, ja kehnon laulun takia yleensä huonompia. Oudoinpana näen levyllä coveerauksen Seek And Destroysta. Biisi ei ole lainkaan nopea ja thrasaava, vaan hidas, sumea ja masentuneenoloinen. Biisi on siis sama, mutta aivan eri tunnelmissa ja vielä konemusiikkia mukaan sekoitettuna. Kai kyseessä voisi olla hyvä biisi, itseäni ei vaan kiinnosta. Myös Nothing Else Mattersista on saatu mitään sanotamaton coveri lähinnä tunkemalla huonompi laulaja, vähän diskojumputusta ja laimeampi tunnelma. Fred Couryn Enter Sandmanista esittämä coveeraus on taas vain hieman muokkaatunut remixaus parilla diskoelementillä ja yhdessä vaiheessa erilaisella laululla. Ei huono, muttei myöskään mitään uutta. Levyn pahin rimanalitus on uusiversio hienosta klassisesta metalliballadista, The Unforgivenistä, joka on suoraan sanoen raiskattu aivan hirveästi. Alun kitaraosuuksien tekeminen diskomusiikilla on ehkä jo huono idea, jota ei varsinkaan kauhea biitti pelasta, mutta kamalinta on laulu. Laulajan ääntä on muunneltu koneella versessä aivan hirveäksi, onneksi sentään kertosäkeessä lauletaan normaalisti. Onhan se kiva ottaa askel ja toteuttaa musiikki omalal tavallaan, muttei tarvitse pilata hienoja klassikoita.

Kuten sanoin, ei kaksi onnistunuta Industrial coveerausta onnistu auttamaan tätä levyä. Kyseessä on auttamattoman huono teos. Ideahan oli tosin alunperinkin kamala, joten lopputulos oli varmaan parempi kuin mitä odotin. Levyllä on liika coveerauksia Loadin ja Reloadin huonoista biiseistä, vaikka syynä saattakiin olla se, että näin mainstreameista biiseistä on helpompi ja vähemmän uskaliaampi tehdä coveerauksia. Älkää turhaan tuhlatko rahojanne tähän paskaan vaan ostakaa Metallican omia levyjä tai jos ne omistatte niin jotain muuta hyvää yhtyettä. Itse taidan tämän levyn heittä jonnekkin nurkaan pölyyntymään ja ainoastaan kuunnella Master Of Puppetsin diskocovereointia silloin kun olen semmoisella tuulella.

Lyhyesti: Katso levyn nimeä ja kerro mitä odotat teokselta.

59/100

Manticora - The Black Circus Part 1: Letters

Julkaistu: 2006
Genre: Power Metal
Julkaisija: Locomotive
Pituus: 47.28
Formaatti: CD








Kappaleet:
1. Enter the Carnival - 2:07
2. The Black Circus - 5:26
3. Intunerie I - 0:31
4. Enchanted Mind - 5:30
5. Intunerie II - 1:02
6. Forever Carousel - 5:54
7. Freakshow - 4:54
8. Gypsies' Dance Part 1 - 6:35
9. Intunerie III - 00:36
10. Wisdom - 7:00
11. Intunerie IV - 2:00
12. Disciples of the Entities - 5:48
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Siitä lähtien kun näimme esi-speed metallia Rainbowin Risingillä on Power Metal kehittynyt näiden noin kolmen vuosikymmenen aikana ihan hienosti, vaikka suurimmat klassikot ovat itseni mielestä tulleet jo aikoja sitten. Vaikka maailmasta löytyykin monia suosittuja power metal -yhtyeitä, joista mainittakaan genren yksi kulmakivistä, Helloween, on niitä vain harvojen tietämiä underground power metal yhtyeitäkin aivan yhtä paljon kuin monissa muissakin genreissä varsinkin kun genre on taas noussut ainakin kotimaassamme suositummaksi. Muiden Pohjosmaiden lisäksi siis myös koto Suomesta tulee monia voima metalli -yhtyeitä, jotka ovat edistyneet suhteellisen hyvin muaalla muaailmalla. Kuten kuitenkin sanoi, tässä(kin) genressä nykyään suosioon pääseminen on melko sattumanvaraista, sillä löytyy useita power metal bändejä, jotka ovat vähintään yhtä hyviä kuin suuremman ihmisjoukon suosiossa olevat ja yleensä harmiksi huomattavasti parempiakin. Vaikka Tanskaa ei suurena metallimaana pidetäkkään, tulee sieltä silti useita hyviä yhtyeitä. Power Metallin puolesta voin useammankin nimetä, mutta ensimmäisenä mieleen tulee Manticora. Kyseiseltä yhtyeeltä on tullut useampiakin albumeita, mutta nyt kritiikistä saa osansa yksi yhtyeen uusimpia teoksia, vuonna 2006 ilmestynyt The Black Cirkus Part 1. letters, joka on siis ensimmäinen konseptilevy kahden albumin mittaisesta tarinasta. "To make a prober ending in this biography entry I will say one thing though: Manticora sound better than ever." Sanoi eräs yhtyyeen jäsenistä.

Oikea täytyy myöntää, etten ole kuullut Manticoralta mitään muuta levyä kuin tämän, jonka olen aikeissa arvioida. Löysin tämän yhtyeen kuulemalla ohimennen tämän albumin introbiisin Enter the Carnevalin. Kaikki aistini kiinnityivät heti tähän introon, koska se oli vain niin käsittämättömän hyvä. Hieno esimerkki miten introt pitäisi levyihin tehdä. Ei liian ylimenevää eeppisyyttä, harmonisuutta, hyvin lauletut sanat ja se lopuksi surumielisen iloisesti sanottu "My dear friend, I bid you to welcome to the show", joka nosti niskakarvani pystyyn. Yksi parhaita introja jota olen ikinä kuullut. Kyseessä on ainoa albumi, jonka olen hankkinut näin heppoisin perustein, eli vain pelkän intron kuulemisen takia. Noh, kai sekin oli hyvä syy hankkia tämä teos.

Lähtökohtana on siis pelkän inton perustein, että kyseessä on mahtava albumi, mutta päätän ennen musiikkiin kiinni käymistä mietiskellä tarinan tasoa. Idea tarinaan on saatu jostain H.P. Lovecraftin tarinasta, eikä tämä lauluin turistu satu ole onneksi huono, vaikkei mikään loistavuuskaan. Tarinan päähenkilönä oleva mies kirjoittaa introssa ystävälleen löytäneen vihdoinkin itselleen työn mustalaisten kiertävästä tivolista. Kaikki muukin kerronta levyllä tapahtuu miehen ystävälleen lähettämillä kirjeillä, joka lisää omaa mukavuuttaan levyyn. Täällä mies sitten rupeaa työskentelemään ja taitaa pitääkkin paikastaan. Paikasta ja siellä käyvistä ihmisistä kuitenkin löytyy jotain omistuista ja varsinkin karuselli näyttää vaikuttavan kummalisesti ihmisten, varsinkin lapsien mieliin. Myös kummajaisshow on todella erikoinen. Mies pääsee selville, että mustalaiset osaavat jollain omituisilla maagisilla sekä psykologisilla taioilla vaikuttamaan ihmisten mieliin. Heillä näyttää olevan myös kyky käyttää hyväkseen kristallipalloon katsomista. Mies pääsee myöhemmin selville, että naispuoliset mustalaiset aikovat omituisen tanssinsa avulla herättää eloon jonkun todella mystisen antiikkiolennon, jossa he onnistuvatkin ja levy loppuu sanoihin "Between astonishment and smell of fear I can’t describe for you in this letter here how incredible our visions are of the power emerging from this ghostly soul devourer." Jatkoalbumi olisi kiva kuulla vain, että saisi tietää mitä käy.

Tarinassa ei siis ole moittimista, mutta kuinka levy muuten? Odotukseni olivat todella korkeat, odotin jopa yhtä kovinta Power Metal albumia ikinä vain intron perusteella, mutta jouduin todellakin pettymään, kun muu sisältö ei ollut samanlaista kuin Enter The Carnival antoi minun odottaa. Levy koostuu kahdestatoista kappaleesta, jotka ovat melko samankaavaisia, eivätkä hienosti toisistaan eroavia ja nerokkaita. Levyn kokonaisista tarinaa eteenpäin vievistä biiseistä suurinosa on yli viisiminuuttisia ja pisin noin seitsenminuuttinen, joten mitään eeppisen pitkää ei nähdä, joka on kuitenkin varmaan hyvä asia. Levyn loistavan intron ja seitsemän kunnon biisin lisäksi levyä on täydentämässä neljä täysin instrumentaalista lyhyttä välisoittoa "Intunerieta", jotka tuovat onnistuneesti lisää konseptinoloisuutta ja hyviä introja seuraavana alkavalle kappaleelle. Vaikka biisit ovatkin aika toistensa kaltaisia, erottuu The Black Circus ykkönen kuintenkin muista power metalliyhtyeistä laulajansa ihan mukavan äänen, paikoitellisen mahtipontisuuden ja jopa välillä huomattavissa olevien pienten proge-elementtien ansioista. Vaikka siis suurinosa levyllä onkin sitä käypää, muttei erikoista poweria (jota välisoitoilla on tosin piristetty), löytyy albumilta yksi muista erottuva ja kirkkaasti genren keskitasoa parempi biisi, Forever Carousel. Tähän biisin on saatu omaa hyvää tunnelmaa, joka haihtui heti intron jälkeen, joka jo nostaa biisin tasoa korkealle. Myös lyriikat ovat suhteellisen kiinnostavat ja väliin pistetyt pikkulasten kuiskaukset ovat todella hyviä, vaikkei ehkä niin mielikuvituksellisia lisäyksiä. Tämä biisi onnistuu nostamaan levyn tasoa korkeammalle ja jos kaikki biisit olisivat olleet samaa tasoa tai ehkä hieman parempia, olisi aikaan saatu sellainen teos jota toivoin.

Näin vain näemme, miten yhden intron perusteella voi hieman erehtyä albumin sisällöstä. Mustan Sirkuksen Ykkösosan Kirjeistä kuitenkin huomaa, että tähän albumiin on panostettu kunnolla ja siitä on ehkä yritetty saada se teo, joka nostaa albumin kaiken kansan huulille. Manticora ei tällä albumillaan kompastu onneksi liian mainstreamin pääsemisen yrittämiseen ja naurettavan liioteltuun eeppisyyteen. Ongelmana on vain se, että suurinosa biiseistä on liian tylsiä ja toistavia. Vaikka kertojan ääntä on puheena kiva kuunnella, kappaleet saavat välillä aikaan sen, ettei tarinaa vaan jaksa seurata. Kuitenkin kun katsotaan yleisesti Power Metal albumeita, varsinkin näitä suomalaisia massan rakastamia, on The Black Cirkus Pt. 1: Letters hyvä albumi genressään, eikä muutenkaan huono albumi. Teos vaan tuntui huonommalta kun odotin naiivin tyhmänä niin paljoa, joten myöhemmin kuunnellessa teos vaikuttaa paremmalta. Saisi vaan bändi hieman lisää suosiota saada, sillä yhtyeen levyjä ei Suomesta löydy lainkaan, joka on harmi. Saa nähdä miten hyvin Manticora on onnistunut genressään Lettersin tarinaa jatkavalla The Black Circus pt. II: Disclosurella.

Lyhyesti: Hyvän tarinan omistavan levyn intro on mahtavuutta, muu setti yhtä lukuunottamassa vain ok:ta.

80/100

Megadeth - Peace Sells... But who's buying?

Julkaistu: Marraskuussa 1986
Genre: Thrash Metal
Kesto: 55.35
Levy-yhtiö: Capitol Records
Formaatti: CD








Kappaleet:
1. Wake Up Dead - 3.41
2. The Conjuring - 5.04
3. Peace Sells - 4.04
4. Devils Island - 5.05
5. Good Mourning/Black Friday - 6.41
6. Bad Omen - 4.05
7. I Ain't Superstitious - 2.46
8. My Last Words - 4.47
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vuonna 1983 nykyään melkein kaikkien tietämä Metallica valmisti materiaaliaan tuleviin albumeihinsa. Niin, vielä tuolloin Dave Mustaine toimi tämän maailman kuuluisimman thrash-metal yhtyeen soolokitaristina. Muut yhtyeen jäsenet eivät oikin tykänneet Mustainen päihteiden käytöstä ja niiden tuomasta väkivaltaisesta asenteesta. Niinpä Metallican jäsenet tekivät yhden metallimusiikin suurimmista päätöksistä: he erottivat Mustainen. Voi olla monta mieltä, oliko tämä loppujen lopuksi hyvä vai huono päätös, mutta ilman tätä tapahtumaan olisime varmasti jäänet todella paljosta paitsi. Saatuen potkut Metallicasta Dave Mustaine oli suoraan sanoen vittuuntunut ja halusi kostaa Metallicalle. Hänellä oli vain yksi tavoite: menestyä Metallicaa paremmin musiikin alalla. Asia lienee vain niin, että loppujen lopuksi Mustainen ei ikinä pystynyt tähän. Mustaine haali mahdollisimman nopeasti kokoon yhtyeen muut jäsenet ja niin syntyi Megadeth. Yhtye sai ensimmäisen albuminsa, Killing is My Bussiness... And Bussiness is Goodin ulos vuonna 1985. Tässä vaiheessa Metallicalta oli ilmestynyt jo kaksi albumia ja se oli noussut suhteellisen tunnetuksi yhtyeeksi. Megadehin ensimmäinen teos oli selvää Thrashia, joka joistakin saattoi kuullostaa melkoisen paljon Metallicalta. Koska Mustaine ei saanut Megadethille laulajaa, hän hoiti sen osuuden itse. Vuoden kuluttua Megadethin ensimmäisestä levystä yhtye julkaisi toisen teoksensa, Peace Sells... But Who's Buyingin. Metallicalta oli aikaisemmin saman vuonna ilmestynyt suureen suosioon noussut Master Of Puppets. Mutta kuinka kova oli Megadethin myös suosituksi nostanut kakkosalbumi?

Vaikka Megadethin ensimmäinen teos ei ollut se kaikista menestynein, oli se silti todella loistavaa metallia. Peace Sells... But Who's Buyingillä Megadeth ei onneksi edes paljoa yritä muuttaa jo hyväksi todettua tyyliään. Peace Sellsin Thrash,metallli on suoraviivaista, mutta silti välillä jonkinmoisen melodistakin, kun vertaa vaikkka toisen "Thrashin suureen neljään" kuuluneen yhtyeen, Slayerin musiikkiin. Vaikka Mustainella on paljon isommat syyt olla vittuuntunut kuin Metallicalla, ei tämä ängeri ilmeenny aivan yhtä hyökkäävästi Megadethillä kuin Metallicalla. On yksi asia, missä Megadeth on monien, kuten myös minun, mielestäni parempi kuin "vastustajansa" Metallica, nimittäin lyriikat. Yleensä poliittisesti kantaanottavat tai muuten hieman kekseliäämmät lyriikat ovat vain entistä paremmat Peace Sellsillä. Tästä hyvänä esimerkkinä levyn nimikkobiisi, joka mieleenjäävineen lyriikoineen ja thrash-melodioineen on perkuleen loistavana biisinä yksi parhaita thrash-metal biisejä ikinä. "If there's a new way, i'll get first in line. But it better work this time." Ja sitä rataa. Ilahduttavaa on myös se, että Mustaine ei yritä vääntää väkisin yhtään metalliballaadia, sillä niissä onnituminen on paljon vaikeampaa kuin normaaleissa thrash-biiseissä. Vähän hiljaisempaa tai hitaampaa riffittelyä toki löytyy, mutta Megadeth aina pääsee osuuksiinsa siinä missä se on hyvä. Peace Sells on tiivistetty hyvin. Levy on juuri sopivan pituinen, jolloin se jaksaa pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Vaikka parempien kappaleiden joukosta muutama heikompi kappale löytyykin, ei varsinaisesti huonoja biisejä ole pistetty mukaan.

Mutta kun ottaa Peace Sellsin toiseen ja Master Of Puppetsin toiseen käteensä huomaa, missä Megadeth Rauhan Myynti mättää "kilpailijansa" saman vuoden teokseen verrattuna. Peace Sells on pääasiassa noin kolmesta viiteen minuuttin pitkiä biisejä, joista eroaa ainoastaan lähemmäs seitsenminuuttinen Good Mourning/Black Friday, joka ei valitettavasti edusta sitä albumin parasta puolta. Kun ajattelee Master Of Pupeptsin biisilistaa, ei ehkä ihmettele miksi se pääsi enemmän suuren kansan suosioon. Levyn 8 minuuttisessa nimikkobiisissä on sekä hidas että nopea soolo. Kuinka monessa Peace Sellsin biisissä on näin? Ei yhdessäkään. Ja kuinka monta kahdeksanminuuttista mahtavalla bassosoololla varustettua instrumentaalibiisiä löytyy Peace Sellsiltä? Ei yhtään. Itseäni harmitti aivan tavattomasti, että Mustaine ei halunnut tehdä nopeita ja melodisia instrumentaaleja Peace Sellsille. Vaikka luonnollisesti thrash-metal albumilal keskitempo ei ole hidas, olisi Peace Sellsille kaivannut myös yhden nopean ja lyhyen tilutussoololla varustetun kappaleen, vaikka toki omaperäisyys on aina kunnioitettavaa. Mustainen työskentelystä ei voi kuitenkaan paljoa valittaa. Kaikki biisit Peace Sellsillä, luulunottamatta Dixonin tekemää I Ain't Superstitiousia, ovat Mustainen käsialaa ja ottane huomiin, että kysinen miekkonen ei ole koskaan laulajaksi pyrkinyt, kuullostaa vokaalisointi ihan kiitettävältä. Peace Sells on kuitenkin hyvä askel kaikessa suunnassa Killing is my Bussiness... And Bussiness is Goodilta. Vaikka edellinen teos olikin kaikin puolin loistava, on Peace Sells kuitenkin parempi ja kiitettävän arvosanan ansaitseva. Levyn parhaisto, kuten nimikkobiisi, Devils Island, Bad Omen, Wake Up Dead ja My last Words jäävät mieleen loistavina thrash-metal biiseinä. Muutenkin kun levyä vertaa Megadethin myöhäisempään tuotantoon, on Peace Sells yksi parhaista yhtyeen teoksista aina ja ikuisesti.

Jos pidät metallista ja osaat kirjoittaa alagenren thrash- eikä trash-metal, mutta et ole kuullut Megadethistä asut todennköisesti tynnyrissä. Megadeth ei ole turhaan päässyt niinsanottuun "Thrashin suureen nelikkoon", sillä Peace Sells on yksi parhaiat esimerkkejä bändin loistavasta musiikista. Vaikket yhtyeestä kauheasti olisikaan kuullut on vaikkapa Peace Sellsin ostamieseksi ihan riittävä syy bändiin tutustuminen. Metallican ja Megadethin välillä saattaa olal taistelua, mutta paras vaihtoehto ei ole ostaa vain Metallican tuotantoa syynä "se on tunentumpi" vaan tutustua (ja rakastua) kumpaankin yhtyeeseen.

Lyhyesti: Yksi yhtyeen ja samalla genrensä kovimpia tuotoksia vailla mitään turhaa.

91/100

Amophis - Tales From the Thousand Lakes

Julkaistu: 12.7.1994
Genre: Melodinen Death Metal
Kesto: 39.53
Levy-Yhtiö: Relapse Records
Formaatti: CD

Kappaleet:
1. Thousand Lakes – 02:03
2. Into Hiding – 03:45
3. The Castaway – 05:33
4. First Doom – 03:52
5. Black Winter Day – 03:51
6. Drowned Maid – 04:23
7. In the Beginning – 03:39
8. Forgotten Sunrise – 04:54
9. To Fathers Cabin – 03:05
10. Magic and Mayhem – 04:28
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vaikka jokainen metallisti ei pidäkkään suomalaisista metalliyhtyeistä, ei tuskin kukaan voi sanoa, etteikö yksikään Isäinmaamme raskaamman musiikin edustajista olisi merkittävä. Kotomaassamme genre alkoi lopullisesti tulla suosioon kahdeksankymmentäluvun loppupuolella, jolloin 90-luvulla tietenkin tuli hirveät kasat metalliyhtyeitä, jotka jakautuivat hyvin laajalti eri genreille. Yksi aivan yhdesänkymmentäluvun alussa aloittanut yhtye oli Amorphis. Nykyään todella moni suomalainen nuori (ja vanhempikin) tietä tämän yhtyeen ja voin surukseni myöntää, että Amorphis alkaa olla jo hieman liian massaamielyttävää, johtuen ehkä uudesta laulajasta ja hänen muutoksestaan Amorphiksen musiikkiin. Mutta itse voin sanoa, että Amorphiksen hienoimmat albumit syntyivät 90-luvun puolella ja ovat oikeastaan jo suomimetallinklassikoiksi laskettavissa. Amorphiksen 1993 julkaistu ensimmäinen albumi, The Karelian Isthmus, oli kelttimytologiaa ja okkultismia sisältävää death-metallia, joka varmana herätti useamman ihmisen kiinnostuksen. Jättipottiin yhtye iski jo seuraavalla teoksellaan, Tales From the Thousand Lakesilla. Levy oli jopa bändin jäsenet kovasti yllättävä teos, joka kohosi nopeasti muidenkin kuin "harkkoremetallistien" arvostamaan kuuluisuuteen. Tales From the Thousand Lakes oli paljon melodisempi kuin edeltäjänsä. TFtTL:ltä löytyi myös progressiivisia elementtejä sekoitettuna perinnemusiikkipiirteisiin ja Kalevala-aiheisiin sekä kaiken lisäksi vielä doom-metallimaisuuksia. Itse olen myös yksi niistä, joka pitää Tales From the Thousand Lakesia Amorphiksen parhaana teoksena, mutta kuinka hyvä se on muuten?

Jos etsit rentoa, iloista tai hymyilyttävää metallia, ei Tarinat tuhannelta jörveltä ole aivan oikea valinta sinulle. Death-, Doom- ja progressivinen metalli saavat aikaan levylle melkoisen synän ominaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi joku gootti- tai angstaustunnelmaa oleva roska. Levyn avaava Thousand Lakes nostaa tunnelman korkealle ja toinen raita, Into Hiding, antaa jo selvää kuvaa levyn sisällöstä. Doomimaisen progressiivisetm hitaat ja melodiset riffit ovat albumin perusteema. Kitarat hoitavat pääosuuden, mutta melodisuuden tuomiseksi muusikko nimeltä Kasper Mårtenson soittaa kosketinsoittimia. Myös perinnesoittimilta kuullostavia ääniä löytyy levyltä. Tempo Tales Form the Thousand Lakesilla on oikeastaan koko ajan hidas. Kappaleiden jylläävät riffit eivät nopeutta tarvitsekkaan, vaan ne jaksavat kiinnostaa loppuun asti. Ei vaan levy heti uudestaan perään miastu, sillä kyllä ne melodiset death-metal kitaranrääkkäyksetkin jaksavat hieman puuduttaa laajalti musiikista pitävää ihmistä. Laulu on pääasiassa kaikkienpitämän Tomi Koivusaaren mukavaa murinaa, mutta Suburban Triben vokaalisti Ville Tuomi vieraili laulamassa puhtaasti laulettuja osuuksia. Esimerkiksi levyn yhdeltä loistavimmista biiseistä To father's cabinilta löytyy myös koneilla muokattuja oudon etäisen kuuloisia lauluosuuksia, jotka virittävät tähän loistavaan biisiin tunnelmaa. Kitaroiden riffit on päähäntarttuvia ja kiintoisia, mutta basso pääsee vain harvoin loistamaan. Tales From Thousand lakesille olisi sopinut yksi megaupea bassoriffi paremmin kuin hyvin.

Kuten moni albumi, jakautuu myös Tarinat Tuhannelta Järveltä loistaviin, ja sitten keskinkertaisempiin biiseihin. Esiin on yleensä helppo nostaa levyn, ja ehkä myös yhtyeen yksi tunnetuimmista kappaleista, Black Winter Dayn. Levyn hidas, melodinen, ja myös hieman doomahtava riffi on nerokkaan loistava ja maineensa arvoinen. Parhaiten muukantartuttavana kappale on oikeastaan helposti nimetty levyn parhaaksi. Jos Amorphis olisi jatkanut enemmän nerokkuuttaan ja lisännyt vielä progressiivisia nerouksia lisää, olisi saatu kasaan ehkä se maailman yksi parhaista levyistä. Valitettavasti albumin lyhyehkö neljänkymmenen minuutin kestoon sisältyy 11 korkeintaan viisi- ja puoliminuttista biisiä, jotka kaikki eivät pysty yksittäisinä tähtinä eroamaan. First Doomin ja In the Beginningin kaltaiset kappaleet, jotka eivät oiekastaan edes ole huonoja hukkuvat liian venytettyyn ideaan ja jäävät vähemmälle huomiolle. Ja sitten kun levyn kuuntelee uudestaan, huomaa, että nämä ovatkin melkoisen hyviä sittenkin. Olisin myös kaivannut levyn samaa teemaa, progressiivisuutta ja hieman folkmaista ambienttia yhdistävän pitkän kappaleen, jossa olisi ollut hienot kosketinsoitinkuviot. Tämän lisäksi pari nerokasta vetoa ja aiemmin manitsemani loistava bassoriffi toisi vähän potkua lisää- Tales From The Thousand lakes ei ole levy, joka kuunellaan viikon sisällä puhki kahdellakymmenellä kuuntelukerralla ja sitten jätetään unhoon. Levyä ei yleensä jaksa kuunnella kuin yhden kerran putkeen, mutta kun sen kaivaa esiin pitkästä aikaa, se kuullostaa jumalaisen hyvältä. Oikeastaan ei voi sanoa, olisiko vielä rpogressiivisemp iverio levystä ollut parempi idea. Amorphis onnistuu kuitenkin Tales From the Thousand Laken synkän melodisissa death-metallissaan pitämään kiinnostuksensa yllä. Kun ajattelin tehdä tämän arvostelun ajattelin kuunnella myös levyä hieman. Nyt soiva melodisen tunnelmallinen ei yhtään liikaa kehuttu Black Winter Day ja muut loistobiisit kyllä kiehtovat minua varmaan loppu elämäni - kunhan en kuuntele niitä liian usein.

Amorphis ei kyllä ole ollu mikään pilipalimetalliyhtye vanhoina aikoinaan. Sen todistaa jo Black Winter Day. En minä uuttakaan huonoksi sano, siitä puuttu vaan samanlainen taianomainen synkkä tunnelma jonka melodiset hitaat riffit saavat aikaan. Tales From The Thousand Lakea voisi merkkiteoksena kutsua ihan suomalaisen metallistin yleissivistykseen. TFtTL:sia voisi melkeen sanoa yhdeksi parhaaksi kotomaastamme tulleeksi metallilevyksi, vaikka 2000-luvun suomalaisen folk-metallin ja melodeathin tasolla näin ei vältämättä niin pikänä ole. Kun muistaa, että jokaista albumia ei heti saatuaan tarvitse tehokuunnella lähes puhki, pysyy varmaan levy monien genren ystävien pitämissä levyissä todelle pitkään elämään, ellei sitten valaistu Kristinuskosta liikaa ja rupea kuuntelemaan pelkkää iloista gospelrokkia.

Lyhyesti: Suomalaisen Metallin merkkiteoksia ja oikeasti sen tittelin arvoinen. Vaikka ehkä tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, on levy nerokas.

88/100

Blind Guardian - A Twist in the Myth

Julkaistu: 1.9.2006
Tyylilaji: Power Metal
Kesto: 51.31
Levy-yhtiö: Nuclear Blast
Formaatti: CD







Kappaleet:
1. This Will Never End – 5:07
2. Otherland – 5:14
3. Turn the Page – 4:16
4. Fly – 5:43
5. Carry the Blessed Home – 4:03
6. Another Stranger Me – 4:36
7. Straight Through the Mirror – 5:48
8. Lionheart – 4:15
9. Skalds and Shadows – 3:13
10. The Edge – 4:27
11. The New Order – 4:49
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Power Metallin nopea tempo ja puhdas ja yleensä korkea laulu kyllä jaksavat viehettää aina. Saksa on aina ollut kyseisen genren johtavia maita. "Ensimmäisen" Saksalaisen Power Metal yhtyeen Helloweenin jälkeen on maasta pursunnut yllättävän paljon näitä nopeasti loistavan genren edustajia ja oikeastaan vähän liikaakin. Liukuhihnabändejä löytyy Power Metal -genrestä aivan liikaa ja vielä moni on Saksasta. Mutta pyhän Power Metallin voi muuttaa myös huonoksi muuten kuin tekemällä sieluntonta genreen kuuluvaa massaa. Itse genren perustaan yhdistettään fantasiahihhulointia, ylväistä sotureista sekäoudoista olennoista kertovia lyriikoita ja naurettavan yliampuvan eeppisiä melodioita. Monesti aiheena on myös J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia. Mutta asian voi tehdä myös oikein. Blind Guardian lisäsi jo 80-luvun puolivälissä selvästi Power Metallia olevaan musiikkiinsa fantasia-aiheita ja hieman eeppisempiä melodioita kuin toiset genren yhtyeet. Ja kaiken lisäksi Blind Guardian teki sen hyvin. Kahden keskinkertaisen albumin jälkeen yhtyeeltä tuli monta toinen toistaan loistavempia albumeita, jotka eivät ikinä ampuneet fantasiahihhulointiaan liian yli, vaikka välillä jo melkeen käytiin rajalla. Yhden maailman parhaan albumin ikinä, Nightfall in Middle-earthin, jälkeen yhtyeeltä pukkasi neljän vuoden odotuksen jälkeen taas yksi loistava teos, vuonna 2002 julkaistu A Night at the Opera. Blind Guardianilla oli yhä otteensa vuosituhannen vaihtuessa. Taas kului neljä vuotta ja yhtyeelät pukkasi jälleen uusi teos: A Twist in the Myth. Tämä albumi on vieläkin yhtyeen uusin teos, mutta onko Sokea Vartija tälläkin albumilla yhä täydellistä, sopivan fantasiamaista power metallia?

Hiphei, kannessa on iloisen fantasiamainen lohikäärme. Vaikka kansi ei ole salaperäinen kuin toiset yhtyeen kannet, se on silti todella hieno. Kunpa levy olisi yhtä hyvä, tai jopa parempi. Jännityksekkäänä aiheena on, yrittääkö Blind Guardian koetella fantasiansa rajoja hyvissä määrin, vai ampuisiko se vihdoinkin yli eeppisyytensä. Levy kuullostaa ensikuuntelemallahieman häiritsevällä ja kun se loppuu on suu auki. Aivan tätä en ehkä odottanut. Albumilta löytyy raskaita riffejä ja sointuja, joita ei edes välttämättä ole nähty samalla lailla yhdelläkään aikaisemalla albumilla. Raskaus olisi ehkä hyvä asia, mutta sitä ei ole onnistuttu niin hyvin käyttämään vaan A Twist in the Mythillä. Myös tyypillinen power metal on hieman hukassa: kunnon nopeita genrelle tyypillisiä kappaleita ei ole juurikaan. Ja toisinkun ehkä olisi voinut odottaa, ei albumi mene taaskaan liiallisuuten fantasimaisuuksillaan. Itse asiassa se elementti on melkoisen vaisu tällä teoksella. Eeppiset melodiat ovat melko hävinneet koko levyltä. Itseäni kiinnostaa tämä veto, sillä itse ehkä sisälläni toivoinkin tällaista Blund Guardianilta. Mutta totuus on se, että ilman tyypilliä nopeita ja oikealla tavalla keskieeppisiä melodiota yhtyeen musiikki kuullostaa tylsemmältä. Useamalla kuuntelulla huomaa, että Sokea Vartija yrittää ehkä hakea jopa entistä enemmän progressiivisia elementtäjä biiseistään, mutta surullisen epäonnistuneella tavalla. Näistä huolimatta albumi ei tuo mitään uutta esille, se vaan on. Onneksi melodiat ovat onnistuneet tuomaan kiintoisuutta joillekin teoksen biiseille, ja oiekn yhdistetyt riffit saavat välillä hyviä kokoanisuuksia aikaan.

Niin, siis ei levyn kaikki kappaleet eivät toki ole epäonnistunutta huttua. Varsinkin on helppo ottaa esiin jo ennen levyä singlenä ilmestynyt Fly. Hitautta ja nopeampia riffejä yhdistelevän kappaleen kruunaa erittäin mieleenjäävä kertosäe. Myös Carry on Blessed Home, The New order ja erityisen pirteä mutta samalla "mysteerisin" Straught Throught the Mirror ovat varsin positiivisia teoksia. Levyn viidenkymmenessä ja yhdentoista kappaleessa on kuitenkin hieman liikaa täyttöbiisejä, jotka ovat yksinkertaisesti vaan tylsiä. Näihin albumi sotkeentuukin liiankin pahasti. Itse yhäkin kaipaisin Sokealta Vartijalta vanhojen huippubiisejen toimivuutta yhidstelvää vähintään kymmenminuuttista biisijärkälettä, joka toisi uusia ulottuvuukia hillittyyn fantasiahihhuloiniin. Hansi Kürschkin tuntuu itsemenevän biisejen mukaan: onnistuneissa kappaleissa laulu on vanhantasoista yhden maailman parhaista laulajista loistavuutta, mutta ontuvammissa kappaleissa Hansi laulaa paikoittelen jopa hieman heikosti. Levy kuluu yllätävän nopeasti puhki aikasempii teoksiin verrattuna. Yhtyeen albumeita jaksoi kuunnella monia kymmeniä kertoja kun taas A Twist in the Mythiltä ei jaksa seitsemän kuuntelukerran jälkeen kuunnelta kuin noin viittä biisiä. Myös soittimet ovat hieman negatiivinen asia. Itse kaipaisin enemmän muita kuin normaalin mettalibändiin kuuluvia soittimia, mutta A Twist in The Mythillä on vain huilu, jota sitäkään ei kauhean paljoa loppujen lopuksi kuulla. Jokin tuntuu olevan vinossa yhtyeellä. Lieneekö ongelmana rumpalin vaihtuminen, Hansin toinen yhtye Demons & Wizards vai vaan se, ettei yhtye jaksanut ottaa tarpeeksi isoa askelta muuttamiseen. Itse jaksan toivoa, että teos on vain välillä oleva keskinkertaisempi tuotos ja seuraavaksi on tulossa aivan uudenlainen ja täysin loistava mahtiteos.

Loppujen lopuksi A Twist in the Myth on pienoinen pettymys. Blind Guardianin mahtavien levyjen putki katkeaa tähän teokseen. Albumilla on kyllä juuri niitä hyviä biisejä, mutta niitä vaan sattuu olemaan yhtä paljon tai jopa vähemmän kuin teoksen kiinnostavuutta verottavia tasapaksuja kappaleita. Henkilö, jolle bändi on uusi, pääsee kyllä sisään yhtyeen henkeen albumin avulla, mutta siltikin neljä edellistä ovat paljon parempia hankintoja heti alkuun. Yhtyeen pitkäaikaiselle fanille teos taas on todennäköisesti pienoinen pettymys, mutta kuitenkin hankkitavan arvoinen teos, ainakin jos sen hinta on siinä kymmenessä eurossa. Ei voi kiistää, että A Twist in the Myth on yhtyeen heikoin teos 18 vuoteen. Itse toivon, että Hansi Kürsch ja Blind Guardian tekevät seuraavaksi jotain uutta ja mullistavaa, mutta silti yhtyeen oikeanlaisen hengen säilyttäävä, kuten vaikka tunnin pituisen vaan kahdesta kappaleesta koostuvan järkäleen.

Lyhyesti: A Twist in the Myth on tasapaksuna teoksena pettymys yhtyeen aikaisempaa tuotaantoon verrattuna, mutta silti monia liukuhihna-power metal-bändejen ja ylitseampuvan eeppisiä fantasiapelleily yhtyeiden teoksia parempi.

72/100

Amon Amarth - Twilight of the Thunder God

Julkaistu: 17.9.2008
Pituus: 43:34
Genre: Melodinen Death Metal
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Metal Blade





Kappaleet:
1. Twilight of the Thunder God - 4:09
2. Free Will Sacrifice - 4:09
3. Guardians of Asgaard - 4:23
4. Where Is Your God? - 3:11
5. Varyags of Miklagaard - 4:18
6. Tattered Banners and Bloody Flags - 4:30
7. No Fear for the Setting Sun - 3:54
8. The Hero"- 4:04
9. Live for the Kill (feat. Apocalyptica) - 4:12
10. Embrace the Endless Ocean - 6:44
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaiden riffien sekä laulajan murinan, ärinän ja örinän sekaan on pistetty usein syntetisaattoreilla tai muuten vaan normaalia melodisimilla kitarariffeillä saatua melodisuutta. Niin, näin saadaan brutaalista Death Metallista usein "hienostuneempaa" musiikkia, melodeathia. Genre syntyi yhdeksänkymmentä luvulla Pohjoismaissa aikoina, jollloin Heavy Metal oli enemmän valtavirtaa ja Death Metallista haluttiin groovaamampaa. Vaikka toiset melodeathbändit, kuten In Flames on päässyt suuremman yleisön suosioon, on silti monia genren edustajia, joilla on vaan se oma kannattajaryhmäsää, joka monissa tapauksissa on kuitenkin suhteellisen laaja. Vuonna 1992 perustettiin Amon Amarth, melodinen death metal bändi, jonka sanoitukset kertoivat viikingeistä ja vanhanajan elämästä. Samana vuonna julkaistiin bändin ensimmäinen albumi, joka oli loistavaa jopa omassa genressään. Tämän jälkeen yhtyeeltä tuli nopeaan tahtiin kahdeksan albumia kahdentoista vuoden sisällä. Taso vaihteli hyvöstö suorastaan erinomaiseen ja viimeisin albumi, With Oden On Our Side oli ehkä yhtyeen loistavin teos. Amon Amarth ei kuitenkaan ruotsalaisella viikinkivoimallaan lepää hetkeäkään taistelussa vaan syyttää ilmalle uusimman teoksensa, Twilight of the Thunder godin. Otettaan ja omaa tyyppiään Amon Amarth ei ole koskaan hävittänyt, vaan hieman toisistaan tyylillään eroavat albumit ovat olleet bändin viikinkimelodeathille uskollisia. Kun nyt taas Amonilta on tullut uusi albumi, arvotuttaa kuinka hyvä se on. Tai oikeastaan kysymyksessä on, onko albumi hyvä vai loistava.

Odotukset ovat tietenkin korkealla With Oden On Our Siden tasoisen loistoyllätyksen jälkeen. Kansi on hieno ja yksi Amon Amarthin ykstyiskohtasimpia. Amon Amarth on onnistunut raskaalla melodiisiuudellaan ja viikinkilaulullaan saada tunnelmaa aikaa levyllä millä hyvällänsä ja Ukkosenjumalan iltahämärä ei petä tässäkään asiassa. Albumi jyrää eteenpäin viikinkiuskoisella voimallaan ja loistavilla melodioilla. Albumista huomaakin, miten se on ottanut taas uuden askeleen muuttaakseen hieman tyyliään, joka ei onneksi ole ikinä pilautunut. Twilight of the Thunder God on huomattavan melodinen, sillä kitaroiden tuotatmat riffit ovat juuri sellaisen loistavan mukaansaottavia. Mutta vaikka albumi on melodinen, ei siitä puutu Amon Amarthin brutaalisuutta. Albumi jyllää hyökkäävästi muristen pysähtymättä tässä albumiin tiivistetyssä taistelussa juurikaan. Mutta totuus on se, ettei Amon Amarth Twilight of the Thunder Godilla tarvitse puhtaastilaulettuja kohtia taikka rauhallisia väliosuuksia saavuttaaksen sen niin loistavasti mukaansatempaisevan tunnelman. Levyn agressiivinen pauhu oikeastaan hiljentyy vain hetkeksi toiseksiviimesen kappaleen parikymmentäsekunttiseen Apocalyptican soittamaan sellosooloon. Eikä niin, että tämä lyhyt rauhallisempi osuus olisi huonotaja tunnelmassa, päinvastoin se vaan lisää tunnelmaa ja saa ajattelemaan, että mikään muu soitin ei olisi osunut yhtä hyvin soittamaan kyseisen biisin melodiaa kuin sello. Lyriikat ovat samaa vanhaa tuttua Amon Amarthilta. Viikinkien taistelut ja heidän aikansa tapahtumat ovat sanoituisten pääaihe. Hyvä vaan että yhtye pysyy tässäkin aiheessa uskollisena.

Twilight of the Thunder God on uusi albumi Amon Amarthin sarjassa. Se ei edellisen mestariteoksen onnistunutta bändin huipullenostoa huononna, vaan pitää yhtyeen lipun yhtä korkealla. Ukkosenjumalan iltahämärästä ei oikein niitä huonoja biisejä etsitä, sillä levy koostuu hyvistä ja erinomaisen loistavista biiseistä. Siinnä missä levyn nimikkobiisi, Varyags of The Miklagard, Guardians of Asgaard, The Hero ja jo aiemmin mainittu Live For The Kill ovat kaikki melkein kympin arvoisia biisejä ovat Where is your God? ja Tattered Banners and Bloody Flags hieman heikompia, mutta siltikin todella hyviä biisejä. Levyä olisi voinut pidentään ehkä yhdellä tai kahdella melodisella viikinkinmäiskeellä, mutta jos ajatellaan levyn heikkouksia, joita ei juurikaan ole, ei voi levyn kestoa niihin oikeastaan laskea. Levyyn on kuin käytetty juuri oikea melodeathin resepti: juuri sopivasti melodisuutta, agressiota, brutaalisuutta ja eeppisyyttä. Albumilla esiintyy myös muutama vierassolisti, jotka hoitavat osansa mutkattomasti. Nimikkokappaleen sooloon, joka on kuin muutkin levyn hyvä soolot, soittaa tunnettu suomalainen kitaristi, Roope Latvala, Guardians of Asraagdilla esiintyy Entombedin laulaja Lars Petrov ja mainitsinkin jo aiemmin Apocalyptican sellosoolosta Live For teh Killissä. Kun albumin on kerran kuunnellut, se kutsuu sinut kuuntelemaan sen uudestaan. Seuraavalla viidellätoistalla kuuntelukerralla albumi vaan yksinkertaisesti aukeaa yhä paremmin ja muutuu yhä vakuuttavammaksi.

On se vaan mennyt silleen, että Amon Amarth on taas tehnyt albumin joka on täyttä kultaa. Ei tarvitse edes olla tutustunut yhtyeen aikaisempiin teoksiin rakastuakseen tähän teokseen ja saadakseen Amon Amarthin lempiyhtyeekseen. Twilight of the Thunder God osoittaa, miten melodeath yhtye voi hieman tyyliään muuttamalla tehdä silti vanhojen albumien samankaltaisuuden saavuttavan loistoteoksen. Ehkäpä seuraavalla albumilla Amon Amarth lähtee kokeilemaan vielä enemmän rajojaan, sillä Twilight of the Thunder God on kuitenkin kaikesta positiivisuudestaan huolimatta hieman liian tasainen albumi. Vaikka siinä onkin uutta tunnelmaan tuovaa agreesiivista melodisuutta, se ei kokeile kuitenkaan paljoa mitään uutta. Tosin bändiltä ei mitään liian suuria uudistumisen ja kokeilun askelta vaaditakkaan, sillä se on jo yhdeksättä kertaa osoitatnut, että sen tyyli on sitä oikeaa ja loistavaa. Nii-in, mikään asia tuskin pystyy kiistämään sitä asiaa, että Twilight of the Thunder god on yksi vuoden 2008 parhaita albumeita - ehkä jopa paras.

Lyhyesti: Albumi, joka tekee Amon Amarthista yhden Melodisen Death Metallin parhaista yhtyesistä.

95/100

Eluveitie - Slania

Julkaistu: 15.2.2008
Genre: Folk metal
Pituus: 48.42
Julkaisija: Nuclear Blast
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Samon – 1:49
2. Primordial Breath – 4:19
3. Inis Mona – 4:09
4. Gray Sublime Archon – 4:21
5. Anagantios – 3:25
6. Bloodstained Ground – 3:20
7. The Somber Lay – 4:00
8. Slanias Song – 5:40
9. Giamonios – 1:23
10. Tarvos – 4:39
11. Calling the Rain – 5:06
12. Elembivos – 6:31
13. Samon (Acoustic Version) – (1:27)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Onhan se niin, että toiset musiikkigenret voivat kehittyä entistä paremmiksi kun niitä yhdistettään raskaampaan musiikkiin. Hyvä esimerkki tästä on perinnemusiikki. Vaikka folk saavuttikin 80- ja 90-luvuilla kohtalaisesti suosiota, se ei päässyt niin suureen suosioon loppujen lopuksi. Vaikka folk-musiikki onkin yleisesti perinnemusiikkia, suosioon päässeiden genrenedustajien äänimaailma on kaukana scandinaavisesta perinnemusiikista. Pohjoismaiden perinnemusiikki alkoi heräillä uudestaan yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen, kun ensimmäiset yhtyeet alkoivat yhdistellä folk-musiikkia metalliin. Näin siis syntyi folk metal, joka pääsi nopeasti suosioon. Tietenkin tätä genreä soittavia bändejä esiintyi muuallakin kuin Pohjoismaissa ja varsinkin Saksa ja Irlanti omaksuivat nopeasti folk metallin. Keski-Euroopassakin on yllättävän monia folk metal -bändejä, joista suurinosa on vaan monille tuntemattomia underground-folk metal yhtyeitä. Sveitsin tunnentuin Folk metal -artisti tuli pian selville, sillä yhtye nimeltä Eluveitie tuli tunnetuksi hyvin muuanmuassa Pohjoismaissa. Ensimmäinen teos, EP nimeltä Vên oli jo loistavaa tavaraa. Vuonna 2006 ilmestynyt bändin esikoisalbumi Spirit jatkoi Vênin rataa, mutta kehittyi musikaalisesti selvästi. Vaikka folk-metallissa onkin perinteistä, että käytetään paljon vanhoja soittimia, tuskin kovin moni muu genrenedustaja käyttää niitä yhtä paljon kuin Eluveitie. Bändin kappaleissa esintyy muunmuuassa säkkipilli, erilaiset huilut ja piiput, gaita, mandoliini, bodhran, viulu sekä kampiliira. Pillien ja huilujen moninaisen käytön takia Eluveitie myös selvästi erottuu muista. Tänä vuonna ilmestyi Eluveitien toinen albumi. Toivottavasti se lupaa yhtä hyvää. Saa nähdä.

Odutukset ovat siis korkealla, sillä Spirit oli todella hyvä levy. Jotenkin jo nimi ja kansi saavat minut uskomaan, että edellisten teosten fiilis on säilynyt Slanialla. Albumi ei lopultakaan petä luottamustani. Huilujen, pillejen sekä perinnesoittimien täyttämä musiikki on erittäin onnistunutta Slaniallakin. Onnistunutta teosta olen siis tässä arvostelemassa. Levyn aloittaa lyhyt, rauhallinen kappale Samon. Tässä selviääkin jo levyn teema. Spiritin tavoin pääaiheena on teitenkin helvetialaisten elämästä ja tapahtumista ketominen, mutta Slania idea perustuu neljään helvetilaisten vuodenaikaan. Samon on siis ensimmäinen helvetialaisten vuodenaika. Toinen kappale, Promordial breath on sitä aikaisemmasta tuttua Eluveitietä ja lupaa siis hyvää. Hyymykin kohoaa huulille kun pääsee taas sisälle helvetilaiasten elämään. Jo seuraavana tulee huippukappale, Inis Mona. Iloisella huilu- sekä kitarariffitelyllä alkava biisi kertoo Inis Mona nimisestä saaretsa. Iloinen kertosäkeessä toistuva riffi on todella mukava ja vetää hymyn entistä isommaksi huulille. Laulaja Chrigel Glanzmann hoitaa myös lauluosuutebsa taitavasti. Monien folkmetal bändien tapaan on siis Eluveitienkin suurinosa laulusta muriana tai "örinää". Inis Monan rataa jatkaa toinen todella hyvä kappale, Gray Sublime Archon, jonka nopeatempoiset sävelet ottavat mukaansa. On toisen vuodenajan aika. Normaalin kolmiminuuttinen Anagantios on tähän asti levyn tylsin ja yksitoikkoisin biisi, eikä paljoa hetkauta. Bloodstained Groundkaan ei ole levyn aloituksen tasoista kamaa, mutta muikea biisi silti. The Somber Lay nostaa levyn tason taas hyväksi ihanan hipsakoineen huilu- ja pillisointuineen. Tässä vaiheessa onkin jo paljon ihmetyttänyt se, että melkein kaikki laulu tähän asti on ollut englantia. Spiritillä ja Vênillä esiintynyttä gallin kieltä ei ole paljoakaan ollut ja sitä kyllä kaipaankin. Levyn nimikkokappaleella, Slanialla (suom. tyttölapsi) esiintyy ensikerran levyllä huomattava määrä gallia ja osasta laulusta vastaa yhtyeen naislaulaja, Meri Tadic. Hidastempoinen Slania on hyvä biisi. On kolmannen vuodenajan aika. Välikappaleena toimiva Giamonios rauhoittaa hetkeksi levyn. Seuraavana tuleva tarvos on suhteellisen keskinkertainen ja ohitsemenevä biisi, mutta yhdennetoista kappaleen, Calling the rainin perinnesoittimilla leikiskely ja kitaran mukavat soundit nostavat taas tasoa. Viimeinen vuodenaika tulee ja levyn pisin biisi, kuusi ja puoliminuuttinen Elembivos alkaa. Biisi kuuluu levyn keskikertaisemmalle puolelle, mutta on silti ihan hyvä. Bonuskappaleena tulee vielä Samonin akustinen versio, joka ei paljoa eroa alkuperäisversiosta.

Levystä jää aluksi todella hyvä maku suuhun ja se siellä pysyykin hieman aikaa, kunnes huonommat asiat alkavat tulla mieleen. Gallin kielen vähyys järkyttää. Itse pidin paljon edellisissä teoksista, joissa kuultiin tätä salaperäistä kieltä paljon. Onneksi Eluveitie taitaa englanninkin todella hyvin, että siitä ei voi valittaa. Toisia soittimia myös esiintyy hieman vähemmän Slanialla. Kampiliiraa en oikeastaan kauheasti edes huomioinut, viulun soitto oli välillä aika vaisua ja Mandoliininkin esiintyi vaan pari kertaa. Huilut ja pillit olivat taas vaan entistä vahvemmassa asemassa. Vaikka levyn parhaimmat teokset, kuten Inis Mona ja Gray Sublime Archon olivatkin levyn alussa, ei albumi missään vaiheessa varsinaisesti otettaan menettänyt, sillä keskinkertaisempia biisejä oli korkeintaan kaksi peräkkäin kun taas tuli todella hyvä biisi. Laulujen sanoitukset ovat tutkittuna varsin kiintoisaa kamaa ja vuodenajat ovat ihan kiva tieto. Naislaulua olisi saanut esiintyä ehkä hieman enemmän, sillä Slania-kappaleessa tämä toimi hyvin. Glanzmaan tai välillä vokaaleja hoitava Simeon Koch olisivat saaneet myös kokeilla puhdasta laulua, ainakin hetken ajan, jolloin olisi saanut nähdä miten tämä sopii. Iloiset melodiat on yksi levyn parhaita asioita, mutta yhtä kunnon megapirteää juomalaulua olisin kaivannut levyn täytteeksi. Slaniaa on kyllä hiottu hyvin. Soittimien melodiat sopivat toisiinsa kuin voi leivälle ja pillien sekä huilujen korkeat äänet eivät kertaakaan satuttaneet korvia. Hieman pakanamaista tunnelmaa olisi myös voitu johonkin vuodenaikakappaleeseen lisätä, mutta ilman sitä pärjätäänkin. Kokonaisuutena hyvä levy.

Jos olet huilujen säestämän folk metallin ystävä, suosittelen heti ostamaan levyn. Mikäli taas syntikoilla tehostettu perus folkki on enemmän alagenresi, harkitse kaksi kertaa. Kuitenkin olen melkoisen varma, että jokainen vähänkin folk metal -genrestä kiinnostunut henkilö tykkää tästä albumista sen verran, että kehtaa sen ostaa. Vaikka Slanialla ei ehkä ole eeppisimpiä introja ja nopeimpia folk taistelulauluja, se hoitaa osansa sen verran hyvin, että pitää kättä nostaa. Sveitsiläiset eivät ole vain vuorilla vaeltelevaa junttiporukkaa vaan he osaavat myös pistää raskaaksi musiikkinsa. Vaikka Slanialta löytyy muutama vika, joka ei välttämättä kaikkien mielestä tee siitä Spiritin tasoista, on se itsestäni silti bändin edellistä tasoa.

Lyhyesti: Folk metallin ei tarvitse aina olla eeppisten ja sotaisien introjen täyttämää riemua, vaan sen voi tehdä myös loistavasti monien perinnesoittiemien ja toisiaanmukailevien huilumelodien avulla.

87/100

Death - Symbolic

Julkaistu: Toukokuu 1995
Genre: Death Metal, Progressiivinen Metal
Kesto: 50.38
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Roadrunner Records





Kappaleet:
1. Symbolic – 6:33
2. Zero Tolerance – 4:48
3. Empty Words – 6:22
4. Sacred Serenity – 4:27
5. 1,000 Eyes"– 4:28
6. Without Judgement – 5:28
7. Crystal Mountain – 5:07
8. Misanthrope – 5:03
9. Perennial Quest – 8:21
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaat riffit ja örinä. Nämä ovat yleensä death metal bändien tunnusmerkkejä. Soitto on äärimmäisen brutaalia ja agressiivista yleensä, mutta paikoittellen hidasta ja jylläävää. Death metalia voidaankin melkeinpä sanoa yhdeksi extreemeimmäksi metallin alagenreksi. Death metal myös jakaa metallistit kahtia: toisia inhottaa tämä järjetön meloditon örinä, kun taas toiset rakastavat tätä loistavien riffien ja suorastaan ihanan brutaalisuuden tuomaa nerokkuutta. Valitettavasti aika moni taas on niitä, jotka suurkuluttavat Children of Bodomin tapaisia tusinamelodeath bändejä, jotka eivät juurikaan oikeaa kuoleman metallia ole nähneetkään. Parasta death metallia vaan sattuu olemaan se vanha klassinen death metal, joka jyrää monet nykyiset pelleörisijät, jotka lähinnä saavat itseni itkemään. Yksi klassisimpia alagenren edustajia lienee Death, joka tosiaan on yksi death metallin uranuurtajia. Bändin kolme ensimmäistä albumia, vuosina 1987-1990 ilmestyneet Scream bloody core, Leprosy ja Spiritual healing olivat juuri sitä brutaalisen agressiivista ja hyökkäävää death metallia, joka nostaa niskakarvat pystyyn. Neljäs albumi, Human oli jännittävä teos, sillä se ei ollutkaan enää niin brutaalista, vaikka siltikään ei sitä unohtanut, vaan siinä oli progressiivisia elementtäjä pelkän agression seassa. Kun vuoden 1993 Individual Trought Patterns oli vielä Humaniakin selvästi progressiivisempi teos, alkoi olla ilmeistä, että yhtyeen johtohahmo, Chuck Schuldiner halusi tehdä Deathista vähemän brutaalin ja progressiivisen. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia sillä siinä missä Human oli jo tosi hyvä, oli Individual Trought Patterns vielä parempi ja suorastaan loistava. 1995 ilmestyi seuraava levy, Symbolic. Meneekö Death yhäkin progressiivisemmaksi tämän symbollisen albumin myötä?

Deathin albumitaide on ollut perin kiintoisaa neljän ensimmäisen albumin suhteen, mutta Symbolic jatkaa Individual Trought Patternsin outoa kansitaidetyyliä. Epäilyttävän harmaassa kannessa ei ole muuta selvää kuin suuri silmä ja kädet, jotka pitävät jotain, ilmeisesti kahta ihmistä. Mutta onko levy yhtä kummallinen? Avausraita, joka on samalla nimikkoraita, antanee jo hieman vastauksia. Ainakaan tämän avausraidan perusteella Symbolic ei ole samalla tavalla progressiivista kuin Individual Trought Patterns, vaan enemmän alkupään tavoin brutaallista. Kuitenkin progemaiset elementit eivät ole hävinnet, vaan nämä kaksi Deathilla esiintyvää tyylilajia on saatu yhdistettyä entistäkin paremmin. Jo toisena kappaleena tuleva Zero Tolerance on helvetin hyvä biisi. Äänimaailma on yksinkertaisesti kehittynyt Symbolicilla loistavaan suuntaan. Kitarat kuullostavat taivaallisilta, kaikki sujuu. Tarttuvat sanat, tarttuvat riffit ja tarttuva kertosäe. Kolmantena tuleva Empty wordskin sattuu vaan olemaan perkeleen hyvä biisi, mutta viimeistään neljäntenä tuleva Sacred Serenity räjäyttää pankin. Schuldiner örisee kuin taivaan ja helvetin yhtymisestä syntynyt ylihallitsija, kitarat kuullostavat suorastaan uskomattomilta ja kertosäe on ihana. Voi kun levy lopettaisi paineita ja päästäisi yhden huonomman biisin, mutta kun se viides kappale 1000 eyeskin on vaan sitä taattua progressiivisuuteen taipuvan death metallin huipputasoa, joka saa sielun jähmettymään. Without judgement jatkaa tasoa, sillä ei mikään riitä vaan Symbolic jatkaa uskomatonta tasoa kitaroiden yhä jyllätessä uskomattomissa riffeissä ja Schuldinerin pistämässä parastaan, luukunottamatta yksinkertaisesti toimivia basso- ja rumpukomppeja. Sitten se tulee kasvattamaan sitä symbollista tunnetta: Crystal mountain. Siis mitä helvettiä? Jo aiempien biisejen aiheuttama hehkutus menee nyt solmuun ylikuumentuessaan. Kitarat menevät lähestulkoon täydellisesti ja riffien lisäksi soolot sekä muut tällä saatanallisen hyvällä soittimella tehdyt äänet muodostavat kristalli vuoren täydellisen loiston brutaalisen progressiivisilla äänillään. Schuldiner örisee kuin mikäkin eikä anna armoa. Jylläävien riffien kanssa menevä ahdistava Misantrophekaan ei suostu lopettaamaan tätä helvetin ja taivaan välistä sielumättöä, sillä kyseessä on taas yksi loistobiisi seitsemän edellisen perään. Huh, hengästyttää. Ja lopetuksena tulee levyn pisin biisi, Perennial Quest, jolta pituutta löytyy kahdeksan minuuttia kaksikymmentäyksi sekunttia. Biisi antaa sentään hieman rauhoittua, mutta jyllää silti massiivisesti loppuun asti. Olisin kyllä toivonut parempaa lopetusta, sillä Perennial Quest on levyn vähinten loistava biisi.

En tiedä mistä ihmeestä Death vetäisee tämänkin loistoteoksen idean. Schuldiner on vaan tehnyt uskomatonta työtä. Levy vaan jyllää massiivisesti jo paljon hehkuttamieni kitarasoundien ansiosta. Maailman paras kitara-albumi -listoihin tämä kyllä omasta mielestäni kuuluu. Vaikka Symbolicilla on astetta suoraviivaisempaa meinkiä kuin Individual Trought Patternsin seikkailevissa melodioissa, se ei jaksa edes yrittää huonontaa tätä albumia. Ei voi kun ihailla Schuldinerin lyriikoiden nerokuutta ja aiheita, jotka kyllä ylittävät jopa edellisen albumin. Lyriikat kuvaavat ahdistusta ja tekevät sen kyllä loistavasti. Mielen sekaisin ja itseään tutkimaan saavat lyriikat saattavat saada jopa hieman ahtautuneen ja vaivautuneen mielen sielulle. Myös musiikillisesti tapahtuu samalla samaa. Monesti riffit ja melodiatkulut nostavat painetta biisien yhä edessä ja loppussa tulevien räjähdysmäisten lopetuksien jälkeen tulee hieman ahdistuksen purkavaa rauhollisuutta. Kuvaavani ahdistus ei ole negatiivistä vaan mielenvaltaavaa tutkiskelu tilaa. Symbolic on myös siis melkoisen psykologinen albumi. Kun kitara kohoaa albumin ykkössoittimeksi kaikkineen loistavuuksineen, se jättää paikoittellen kuitenkin hyvin vaikuttavan basson hieman taka-alalle. Individual Trought Patternsin loppubiisin, The Philosopherin, teknisten bassoriffien tasoiset bassonäytteet jäivät puuttumaan Symbolicista. Albumi vei Deathia melkein koko genren ääripäähän. Vaikkei Symbolic aivan yhtä vahvasti koskeskele death metallia teknisen progressiivisilla elementeillä, se vie genreä aivan uusin ulottuvuuksiin. Schuldinerin oman tyylinsä ääripäähän viety murinakin on kehittyneintä, mitä Deathilla on nähty.

Mikään asia ei yksinkertaisesti voi kiistää sitä miten hyvä albumi Symbolic on. Maailmassa on vain muutamia yhtä hyviä teoksia, jotka kamppailevat Symbolicin kanssa. Albumilla ei juurikaan heikompaa kappaletta löydy, mutta mieleenjäävimmät mestariteokset lienevät Crystal Mountain, Without Judgement, Sacred Serenity ja Zero Tolerance. Death on sitä aidointa death metallia ja Symbolic progresiivisen alan parhaita. Levy vaan on sen verran hyvä että se kuuluu kaikkien murisevan ja örisevän raskaan metallin ystävän levyhyllyyn. Jos joku levy on "true" niin kyllä se varmaan on juuri Symbolic, sillä extreemenpää teosta saa hakea koirien ja kissojen kanssa.

Lyhyesti: Mitäs lyhyesti enää sanoa? Albumi vaan on perkleen tiukka ja loistava teos. Selvästi Death Metallin kärkikastia.

98/100

Afterhours - I milanesi ammazzano il sabato

Julkaistu: 2008
Genre: alternetive rock
Kesto: 43.10
Julkaisija: Universal Music Group
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Naufragio sull'isola del tesoro - 1:39
2. È solo febbre - 2:11
3. Neppure carne da cannone per Dio - 2.23
4. Tarantella all'inazione - 5:09
5. Pochi istanti nella lavatrice - 4:09
6. I milanesi ammazzano il sabato - 2:13
7. Riprendere Berlino - 4:03
8. Tutti gli uomini del presidente - 2:15
9. Musa di nessuno - 2:16
10. Tema: la mia città - 2:44
11. È dura essere Silvan - 2:27
12. Dove si va da qui - 4:35
13. Tutto domani - 2:59
14. Orchi e streghe sono soli (ninna nanna reciproca) - 3:45
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jippiajei, Alternative rock! Siis mikä muu on näin kehittynyt ja suorastaan uskomattoman nerokkaan taiteellinen genre? Kaikki soittimet tekevät loistoa tässä genressä unohtamatta miten muikean loistavasti laulajat yleensä hoitavat osuutensa! ...Ei näin. Äskeinen oli pelkkää paskapuhetta. Itse en ole koskaan pystynyt ymmärtämään alternetive rockin (en käytä mielelläni termiä vaihtoehtorock) suurta suosiota. Coldplay, Radiohead, Panic! at the Disco ja muut genren kuuluisat edustajat ovat minulle kaikki samaa keskinkertaista joka nurkasta pursuavaa huttua. Myönnän kuitenkin, että itselläni on yksi alternative rock -levy. Se ei ole kuitenkaan yhdenkään supersuositun genren edustajan levy vaan Italialaisen alternative rock yhtyeen, Afterhourisn, uusin teos. Saattaa ihmetyttää miksi omistan tämän, mutta selitys on yksinkertainen. Äitini sattui olemaan Italiassa ja päätti ostaa minulle levyn tuliaiseksi. Hän kertoi kaupassa haluavansa Italian parasta metallia ja myyjä suositteli hänelle tätä. Krhm... tämä vaan ei satu olemaan metallia, eikä Italian parasta. Mutta kuuntelen tämän levyn silti, koska haluan tietää miten nämä pastanahmijat onnistuvat tässä yleensä englanniksilauletussa genressä.

Nii-in, valitettavaahan siis on se, että kaikki, levyn nimi, levyn biisien nimet ja se kieli jolla lauletaan on italiaa. Itse en osaa kuin pari sanaa koko kieltä, joten en ymmärrä levyn saatika yhdenkään biisin nimeä. Entä kansi sitten? Punaisella taustalla on ruokailuvälineet eli lautanen ja aseet. Erikoista on vaan se, että yhden veitsen sijaan kuvassa on kuusi toistansa yhä järeämpää veistä. Tämä on ilmeisesti joku italialaisten huumorille sopiva vitsi, jota ei todennäköisesti pysty ymmärtämään ilman, että tietää mitä levyn nimi tarkoitta. Levyllä on neljästoista kappaletta, joiden keskipituus on kolme minuuttia. Sopivan lyhyitä siis genrelle. Kitarat alkavat soittamaan puuduttavia rock-sointujaan, jotka eivät ole juurikaan mitään. Basso soittaa samaa helppoa pomppukomppia ja rumpujen läimintä ei ole yhtään onnistuneempaa. Kuitenkin ennekuin tämä kiduttavan tylsä soitanta alkaa, laulaja päättä esittää minulle kuinka paska on. Vaikka hän laulaisi engalnniksi, olisi se yhtä kauhistuttavan huonoa ja sekavalta sököitykseltä kuullostava italia vaan pahentaa koko asiaa. Positiivistä on se, että kappaleet erottuvat toisistaan, mutta valitettavasti ne vaan sattuvat olemaan paskoja. Pauhataan eteenpäin lainkaan kunnon särmää, järkeä tai edes mitään musikaalisuuden osoitusta. Sex Pistolsin paskimmat biisitkin ovat kaksisataa kertaa taiteellisempia kuin tämä. Urgh, vasta puolet tästä innottomasta roskasta kulunut, mutta tekisi jo mieli lopettaa kokonaan. Päätän kuitenkin kestää tämän ja kuunnella loppuun. Onhan sentään paskempaakin musiikkia kuultu, sillä tässä sentään on kitaroilla paikoittelen onnistunneita riffiejä. Hetkeksi pääsin jo levyyn sisään, eikä musiikki menyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta se meni ohi kun uusi paska biisi alkoi soida. Huh, enää yksi kappale. Se oli huono, mutta nyt se on ohi. Jee.

Tämä levy ei paranna yhtään koko kuvaani tästä genrestä, pikemminkin huonontaa. Voin helposti käsittää miten massaitaliinot voivat pitää tästä teoksesta, mutten usko että kovin monta pohjoismaista kuuntelijaa on ajateltu tätä levyä tehdessä. Pari rauhallista biisiä löytyy, mutta ne ovat lopulta levyn paskimmat vedot, sillä muitten soittimien avulla saadut melodiat ovat kovin kökkäisiä. Huoh. Muutaman sekunttien ajan levy onnistui kiinnittämään huomion, mutta sitten tämä ote särkyi ja mieli alkoi taas kärsiä. Musiikilla ei ole juurikaan sielua, se vaan on eteenpäinmenevää uudestaan soittoa ilman sydäntä. Sen voi sentään laskea positiiviseksi, ettei kappaleet ole niin toistensakaltaisia, että ne sulasivat yhteiseksi pullamössöksi, vaan ne erottuvat toisistaan. Olisi voinut edes yhden taiteellisen biisin yrittää tehdä, mutta kun ei se vaan onnistu typeriltä italiinorokkareilta. Italiasta tulee hyvää metallia, miksi sama ei voinut päteä alternative rockin suhteen? Albumi kuullostaa siltä, että se olisi tarkoituksella tehty italialais-kaupalliseksi varhaistenien fanittamaksi teokseksi. Jos pitää mainita jotain, joka ei ole "true", saattaa hyvinkin tulla mieleen tämä. En oikein keksi mitään positiivista syytä ostaa tämä levy, paitsi jos osaat italiaa ja pidät paljon alternative rockista. Silloinkin kannattaa harkita kaksi kertaa, etteikö vaikka Coldplayn kaltainen suosuitumpi genren edustaja kiinnosta. Itselleni riittä nyt, mutta olo on vieläkin tyhjä levyn jälkeen. En jaksa heti aloittaa agressiivisen metallin kuuntelua, joten kuuntelen kaksi alternative rock kappaletta, jotka mielestäni menettelevät: musen Knights of Cydonia ja Litin Something to Someone.

Lyhyesti: Hohhoijaa, pitää tähän jotain keksiä. No koska nämä höntit kälätykseni tässä ovat niin pitkät voin tiivistää koko levyn yhteen sanaan: "paskaa".

30/100