Phoenix Wright: Ace Attorney - Justice for All

Alusta: Game Boy Advance, Nintendo DS, Windows
Julkaistu GBA: 22.10.2002, DS: 26.10.2006
Genre: Seikkailu, Visuaalinovelli
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 12+
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Videopeleissä pitää olla toimintaa ja kokoajan pitää tapahtua jotain. Emmekö me kaikki ole tätä mieltä? Tuskin kukaan ihminen oikeasti tosissaan sanoo mitään tällaista, sillä varmasti jokaisesta on hauskaa vain tutkia paikkoja, rakenella omiaan tai muuten vaan tehdä jotain rentoa, helppoa ja hasukaa. Siltikään ei välttämättä sanat "visuaalinovelli" tai "tekstiseikkailu" houkuta kovin monia nykypelaajia. Tuollainen genre yhdistetään kasuaalisuuteen, joka yhdistetään Nintendoon. Hienoa. No se on kyllä totta, että Nintendo on paras tässä genressä, ainakin minun mielestäni. Genrestä ja yhtiöstä varmaan monille tulee ensimmäisenä Ace Attorneyt, jotka ovat itseasiassa melkoisen suosittuja ja pidettyjä kyseisen genren peleiksi. Alunperin sarjan kolme esimmäistä peliä julkaistiin Nintendon GBA:lle, mutta suurempaa suosiota ne saavuttivat kääntyessään Nintendon uusimmalle käsikonsolille, DS:lle. Neljäs ja tähän asti viimeisin peli, Apollo Justice: Ace Attorney, tehtiinkin sitten esinsijaisesti DS:lle. Itse olen välttynyt tutustumasta sarjaan, vaikka monet sitä ovatkin hehkuttaneet, mutta viimeinkin satuin ostamaan alesta sarjan toisen osan, Justice For Allin, DS:lle ja näin sain selville, kuinka hyvältä saa tämä tylsimmäksi sanotuin osa pelisarjan näyttään silmissäni.

Psyykelukot rikki

Aluksi epäilyni oli suuret, sillä en uskonut kiinnostukseni riittävän todisteiden etsimiseen, joka on yksi tavoista, jolla tässä pelissä kulutetaan aikaa. Ensimmäinen tapaus kuitenkin nappaa mukaan. Pienen epilogin jälkeen heräät oikeustaslosta muutama minuuttia ennen oikeudenkäynnin alkamista, etkä muista mitään. Asiakkasi on naispoliisi, jota syytetään miespoliisin, jonka kanssa kyseinen syytetty seurusteli, murhasta. Sinun täytyy olla hänen, puolustusasianajajansa, jota ei yhtään ainakaan helpota, että et muista mitään mistään. Capcomille pitää kyllä antaa arvostusta tästä mukavasta asettelusta. Ensimmäinen tapaus on pelkässä oikeudessa olemista, eikä se ole kovin pitkäkään. Näin saadaan pelaaja helposti koukkuun ja mukaan tähän peliin, enkä usko, että olisin innostunut alkuvaiheessa pelistä yhtä paljoa, jos olisi vaan pitänyt lähteä etsimään todisteita. Pelissä on yhteensä neljä tapausta. Toisessa olet hyvän ystäväsi ja apulaisesi Mayan kotikylässä, jossa tapahtuu murha, ja sinun täytyy auttaa puollustusasianajajana syytettyä. Tämä toinen tapaus on selvästi ensimmäistä tapausta pidempi ja siinä on kaikkea välillä oikeudessa puollustamisesta todisteiden etsimiseen. Myös pelin suurin (ja yksi ainoista) uudistuksista ekaan osaan esiintyy tässä tapauksessa. Saat Mayalta esineen, jolla pystyt katsomaan jos joku valehtelee ja näin näät hänen "psyykelukkonsa", jotka estävät totuuden tulemasta esiin. Mitä syvemmällä totuus on, sitä enemmän lukkoja. Rikkoaksesi lukot täytyy kerätä todisteita, jotka paljastavat, että henkilö valehtelee. Jos vastaat väärin menetät energiaa. Kun kaikki rukot on rikottu, saat puolet energiamittarista takaisin. Psyykelukkojen rikkominen on aluksi kivaa, mutat pidemmän päälle puuduttavaa, eikä niin innostavaa loppujen lopuksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole peliä haittaava ominaisuus. Toinen tapaus on ihan jees, vaikkei mikään mullistavan hieno.

Kolmannessa tapauksessa murha tapahtuu tällä kertaa murha sirkuksessa, ja vaikka tapauksessa on ihan kiinnostavia henkilöitä, on se kuitenkin melkoisen puuduttava ja todisteiden etsintään kyllästyy omassa vaiheessaan. Tapaus onkin simppelimpi miltä vaikuttaa. Viimeisinpänä, muttei vähäisinpänä on neljäs tapaus, jossa TV-julkimoiden keskellä tapahtuu murha. Aluksi kahden edellisen tapaiselta vaikuutaneessa tapauksessa puollustusasianajajalle on tarvetta, mutta pian selviiäkin tapauden monimutkaisuus. Justice for Allia ei voi syyttää käsikirjoittajan huonoudesta ja sen huomaa varsinkin tässä viimeisessä tapauksessa. Juonikaava on melko monimutkainen, eikä välillä itsekkään tiedä mihin uskoa. Kyseessä on myös pelin pisin tapaus, mutta loppujen lopuksi myös se kaikista paras.

Kaikki huutaa: Objection!

Pääasiassa pelissä on kaksi päätilaa, jossa kaikki tapahtuu. Normaali rikospaikan ja muidenkin taoaukseen liittyvien paikkojen tukiminen, todisteiden etsiminen, ihmisten jututtaminen ja näiden psyykelukkojen ratkominen. Tapaukset aukenet pala palalta, joten nämä ovat kyllä todella tärkeitä osuuksia. Kuitenkin pelin parhaimmat hetket ovat juuri ne väittelyt ja huudot oikeudessa. Justice for allissa on nyt uusi pää asianajaja: ensimmäisessä Ace Attorneyssä esiintyneen syyttäjäneron Manfred Von Karman 18-vuotias tytär Franziska Von Karma. Kyseinen naikkonen tykkää huitoa kaikkia (jopa tuomaria) ruoskalla, jos tapahtuu jotain hänelle epämieluisaa ja on muutenkin ärsyttävä oikeudessa (varsin ylikäyttäessään sanaa fool). Hän on juuri niitä pelihahmoja, joita rakastaa vihata. Eipä Justice for Allin hahmoja voi muutenkaan persoonattomiksi ja tylsiksi sanoa. Oikudessa olet siis puollustajana, joten päätehtäväsi on todistaa, ettei syytetty olekkaan murhaaja ja samalla yrittää saada tapaus ratkaistua todistamalla, että joku muu onkin rötöksen suorittaja. Suurinosa ajasta oikeudessa kuluu kun ristikuulustelet jotain todistajaa, joka sanoo, että syytetty on murhaaja. Yleensä löytyy kuitenkin jokin vika aina todistajan lausunnosta. Lausunto jaetaan yleensä neljästä kuuteen osaan, jotka käsitellään omina lausahduksisaan. Lausahduksia vois painostaa (Hold it), jolleen kyselet lisää asiasta. Syyttäjä ei tietenkään vain seiso hiljaa vaan heittää vastaväitteitä jokaiselle painostukselle. Mukavien hahmojen ansiosta ristikuulustelussa esiintyy myös sopivasti huumroia. Jos luulet lausahduksen vian olevan näytettävissä todisteella, voit simppelisti huutaa vastaväitteen (Objection!) jota kuullaankin paljon oikeudessa. Mutta jos vastaa väärin, menettää tapauksen vakavuudesta riippuen energiaa, jonka loppuessa tapuksen häviää. Tämä pistä äedes hieman harkitsemaan mitä tekee. Joskus pitää myös esittää todiste, joka todistaa sinun väitteesi olevan oikeassa (Take That!). Joskus tosin juttu menee siihen, että sinulla ei ole harmaintakaan aavistusta mikä on oikea todiste, ja ainoa keino on arvata ja väärin mennessä käyttää pyhää painallusyhdistelmää L+R+Select+Start. Hieno asia DS-versiossa on se, että voit itse huutaa mikkiin edelläminitut huudot, kunhan teet sen tarpeeksi hitaasti ja sopivalla etäisyydellä mikistä. Itselläni kuitenkin Objectionin lausuminen niin, että peli hyväksyy sen, tuottaa joskus ongelmaa. Tämä on piristävä, vaikkei kovin mullistava lisä. Bussissa ynnä muissa tuskin vaan kovin moni jaksaa ruveta huutamaan yksikseen.


Stylus vai Nappulat?

Itselleni Justice for All on oikeastaan ensimmäinen peli, jota pelaan vain styluksella. Jotenkin vain heti alkuun koin ruudussa olevien jatkuvasti olevien namiskojen painamisen, todisteiden etsimisen ja valikoiden selaamisen heti alkuun simppelimmaksi styluksella, kuin ihan normaaleilla nappulakontrolleilla. Toki välillä on myös tullut toisella vaihtoehdolla testattua, mutta stylus vaan tuntuu luontevammalta. Starttia kuitenkin tulee ihan vaan painettua, sillä se on ainoa tapa tallentaa peli, jonka voi tehdä lähes milloin vain tapausten aikana Mitä myös GBA-versiosta tiedän, ei DS:n versio tuo mitenkään hirveästi uudistusta, mainittavimpana ehkä juuri se, että käskyt voi oikeudessa itse huutaa. Kauheasti ei kyllä mitään parannusta tarvitakkaan, vaikka grafiikkaa olisi voinut ehkä hieman parannella, vaikkei se merkitsekkään paljoa visuaalinovelleissa. Täytyy musiikkejakin ihan hyvillämielin kehua, sillä kun pääset painostamaan oikeudessa, juuri sopiva musiikki auttaa tuomaan virneen huulille. Yllätys yllätys Justice for Allin heikoinkohta on juuri se, mikä mättää melkein jokaisessa senkaltaisessa pelissä: uudelleenpeluuarvo. Viimeisen helvetin kivan tapauksen jälkeen tajuaa, että ser on ohi, eikä lisää pelattavaa ole. Hauskinta pelissä on juuri hoksata, mitä tilanteessa pitää tehdä, mutta kerran pelin läpipelanneena ne jo tietää. Tapaukset toki ovat niin hyvin käsikirjoittettuja ja muutenkin mukavia, että tulen varmaan pelin ainakin kerran joskus tulevaisuudessa pelaamaan läpi. Tapauksia olisi saanut ehkä myös olla hieman enemmän. Ensimmäisessä Ace Attorneyssä oli viisi tapausta, eli yksi enemmän kuin Justice for Allissa, jonka läpipelaamiseen ei hirveän pitkää aikaa mene.

Genrensä ja yhden konsolinsa kärkeä

Justice for all on kuitenkin selvästi hyvä ja melkein loistava peli. Vaikka sitä sanotaan sarjan huonoimmaksi osaksi, se avasi minulle jos ei ihan faniuden, niin kuiten tykästymisen koko sarjaan. Jos et haluaa mitä perinteistä, seikkailua, tasohyppelyä tai räiskintää ja älykkäämpi, mirettimistä vaativa peli kiinnostaa sinua, tiedät jo mikä sarja on sinulle. Justice ei muiden Ace Attornejen pohalla kuitenkaan ole mikään liikaa älyä ja hoksottimia vaativa peli, vaan sen kanssa pystyy pitämään rentoja pelihetkiä, kunhan vaan tapaus jaksaa kiinnostaa. Itsekkään en paljao kiirehtinyt, vaan kyselin erikseen jokaiselta henkilöltä heidän mielipiteensä kaikista todisteista ja muista tapaukseen liittyvistä henkilöistä, vaan tutustuakseni kaikkien profiileihin tarkasti, sillä niin hyvin tehtyjä ne ovat. Vaikka gnere ei minua houkuttanut paljoa, tykästyin siihen tämän pelin ansiosta, joten Justice For All saattaa hyvin olla se peli, joka saa sinutkin kiinnostumaan kyseisistä peleistä, vaikka tuntuu, että ne eivät kiinnosta pahemmin. Vaikka pari heikkoa kohtaa onkin, kohoaa Justice for All itselläni nintendo DS:n parhaimpiin peleihin, enkä usko, että GBA-versiossakaan mitään vikaa on.


Hyvää:
+Hyvin käsikirjoitettu
+Hyvät hahmot
+Musiikit
+Mukaansatempaavuus
+Ne hetket kun saat ärsyttävän henkilön ahdistettua nurkkaan

Huonoa:
-Uudelleenpeluuarvo ei ole parhain
-Kolmas tapaus alkaa hieman puuduttaa

Lyhyesti: Dekkareista tai genrestä pätkääkään kiinnostuneille loistavia pelihetkiä.


89/100

Metroid Fusion

Julkaistu Euroopassa: 22.11.2002
Genre: Action-Adventure
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 3+
Alusta: Game Boy Advance

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Esitetään perinteinen kysymys: "Kuka on suosituin Nintendo-hahmo". Kovin yllättävää ei liene, että suurin osa vastaa Mario. Onhan tämä lihava putkimies kuitenkin melkein kuin Nintendon virallinen maskotti. Toiseksi suosituimmaksi todennäköisesti mainitaan se mukava vihreässä asussa seikkaileva ajan sankarina toimiva sympaattinen kaverimme, Link. Mutta vasta todennäköisesti kolmantena tulee esiin Samus Aran. Tuo erittäin cooliin "energiahaarniskaan" pukeutunut pelihahmo ansaitsee kunnianmaininnan, sillä pelisarja jossa hän esiintyy, Metroid, on oikeasti vain niin helvetin hyvä. Ensimmäinen Metroid ilmestyi NESille jo vuonna 1986 ja yllättävän laajana ampumis-seikkailupelinä se oli konsolin kärkikastia. Kun tuon pelin pääsi läpi alle kolmessa tunnissa paljastui ekaa kertaa se monille nintskanörteille kammottava totuus: tuo viileä seikkailija olikin nainen! Tämä jännä asia ei kuitenkaan tuskin saanut ketään lopettamaan Metroidin rakastamista. Seuraava Metroid, Return of Samus, ilmestyi Game Boylle. Metroid toimi myös käsikonsolilla hyvin, mutta silti tätä peliä, jossa tehtävänä on tuhota kaikki Metroidit, ei kovin monelta nykyään löydy. Viimeistään Super Metroid oli se sarjan kunniaan nostanut. Super Nintendon ainoa Metroid oli edeltäjiään laajempi, eeppisempi ja kaikin puolin parempi. Super Metroid on nykyäänkin yksi konsolin parhaista peleistä. Nintendo 64:n siirrettyä pelimaailma kolmiulotteiseksi moni toivoi Super Metroidin nostaman hypetyksen jälkeen Metroidia N64:lle. Mutta toisin kun monet muut Nintendon pelisarjat, ei Metroid kääntynyt kolmiulotteiseksi N64:lle. Tämä on kuitenkin uskoakseni todella hyvä asia. Vuosituhat vaihtui, mutta silti vuoden 1994 Super Metroidin jälkeen ei ollut ilmestynyt yhtään uutta Metroidia. Vuonna 2002 kuitenkin ilmestyi neljäs Metroid. Metroid Fusion oli vielä kaikkien onneksi kaksiuloitteinen ja sopivasti melko uudelle käsikonsolille: Game Boy Advancelle. Miten tämä peli täyttää sarjan ystävien toiveet?

Samuksen juonitäytteiset seikkailut

Vaikka Super Metroidissa se oli ihan hyvä, ei se koskaan ollut ollut Metroidien vahvoin puoli. Mistä minä puhun? No juonesta tietenkin. Mutta Metroid Fusion tuokin uutta kiinnostavuutta juuri sillä, että siinä on paras juoni mitä Metroideissa on nähty. Tutkimusretkellä Sanuksen tappamasta hirviöstä jää jäljelle outo leijuva nestemäinen x:n muotoinen olento joka imeytyy Samukseen. Tällä ei ollut mitään vaikutusta Samukseen, tai ainakin siltä vaikutti. Myöhemmin kun Samus on aluksessaan hän lamautuu täysin ja menetää aluksensa hallinnan. Samuksen pieni avaruusalus syöksyy päin asteroidivyöhykettä ja Samus pelastuu vain aluksen hätäpelastukapselin avulla. Hänet kiidätetään Galaktisen Federationin päämajaan. Outo "X-parasiitti" on ehtinyt imeytyä Samuksen keskushermostoon, eikä häntä voida leikata turvallisesti pois asustaan ja koska hänen voimansa hipuivat, olivat selviämismahdollisuudet pienet. Aivan sattumalta löytyi vastalääke. X-parasiitit ovat olleet Metroidien ravintoa, joten Samuksen Federationille tuomasta Metroidin solusta saadaan valmistettua Samukselle vastalääke. Samuksen haarniska jouduttiin kuitenkin muokkamaan ja sankarittaresta tuli lääkkeen ansiosta immuuni x-parasiiteille. Käy selville, että koska Samus on tuhonnut kaikki X-parasiittejä ravintonaan käyttävätMetroidit SR-388 -planeetalta, ovat X-parasiitit päässeet valoilleen. Viimeisiä SR-388:lta olevia eliöitä on viety BLS:n tutkimuskeskukseen, jonne Samus lähetetään parantumisen jälkeen tutkimaan outoa räjähdystä. Täällä selviää, että X-parasiitti on hyökkänyt Sr-388:n eliöihin ja pystyy tekemään koipoita eliöistä joihin se on hyökännyt. Ja kaikista pahinta, jopa Samusista. Samus joutuu seikkailemaan ympäri asemaa x:ille imuunina galaksin ainoana toivona, ainoana apunaan älykäs tietokone, jota Samus kutsuu hänen pelastaneensa kuolleen komentajansa kunnioitukseksi nimellä Adam. Tunnelmallista. Loistavaa. Paikoitan eeppistä. Ah, mikä juoni! Juonen kuviot tunnelmallistuvat vieläkin loppua päin ja varsinkin kohta, jossa Samus saa selville, että Federatio yrittää, ja on onnistunutkin, salaa kasvattamaan uusia Metroideja.

Suuri ja mukava asema

Koko peli tapahtuu BLS:n tutkimusasemalla, joka ei tosin ole pieni eikä yksipuolinen. Aluksen pääalu on nimeltää Main Deck. Suureen perinteisen avaruusaluksen tyyppiseen alueeseen sisältyy paljon seikkailua pelissä, varsinkin pelin alku, mutta myös monet muut vaiheet. Lisäksi löytyy muutamia pienempiä sivukansia, jotka ovat yleensä hissiyhteydessä Main Deckiin. Kiintoisimmat alueet kuitenkin löytyy kun lähtee pitkällä hissillä alas Main Deckiltä. Täältä löytyy käytävä, josta lähtee kuusi hissiä kuudelle eri sektorille, joilla jokaisella on oma teemansa. Teema-alueita, voi kuinka rakastan niiden mukavuutta tai inhottavuutta! Ykkössektorin teemana on planeetta Sr-388, toisen sektorin viidakko, kolmannen kuumuus sekä kuivuus, neljänen vesi, viidennen jää ja kuudennen yö. Mutta ei hätää, et sentään joudu seikkailemaan viidakossa tai tulivuorissa, se on vain sektorin silti avaruusasemamaisen sisällön teema. Jokaisen Sektorin alusta löytyy pelin kolme elintärkeintä huonetta. Perinteisessä Save Roomissa voit tallentaa pelin, mutta energioiden ja aseiden palautukselle on tällä kertaa oma huoneensa: Recharge Room. Kolmas huone on taasen Navigation Room. Täältä löytyy tietokone, jonka avulla voit keskustella Adamin kanssa. Siltä saat kartan ja tiedot siitä mitä pitää tehdä ja minne mennä. Jokaista näistä huoneista toki löytyy ympäri sektoreita ja kansia , joten ei tarvitse aina palata sektorin alkuun. Navigation roomeja on ripoteltu osuvasti matkan varrelle sellasiin kohtiin, että sinun ei varmasti tarvitse etsiä sellaista tietääksesi mitä pitää tehdä. Navigation roomit ovat vain yksi nerokkaista puolista mitä Fusioniin on saatu. Lisäksi pelistä löytyy näiden kolmen lisäksi muutama muu erikoishuone. Data Roomista saa ladattua uusia aseita ja päivityksiä haarniskaan ja Security roomeissa voi avata tietyn väriset ovet auki koko asemalta. Nyt ei tarvitse pähkäillä, että milläs aseella tuon oven saa auki, vaan kun Security roomissa on käyty päivittämässä tietoja, aukeavat kaikki tietyn väriset ovet suoraan. Vaikka Adam kertoo Navigation Roomeissa minne pitää mennä, ei se estä kuitenkaan käymästä muualla. Tosin alueet jonne peli ei sinun halua menevän, kuten jotkut sectorit, on lukittu ovilla, jotka avautuvat vasta tietyssä vaiheissa saavutettavilla Security Roomeilla. Myös rikkoutuneet hissit estävät välillä paikasta toiseen liikkumista. Tämä ei tosin kyllä haittaa pätkääkään. Yleensä on vaan parasta mennä sinne, minne kone sanoo, ellet halua mennä noutamaan vaikka jotai esineitä. Suoraa reittiä Adam ei aina ehkä kerro, vaan pitää edes hieman käyttää hoksottimia.

Aseet kuin muissa Metroideissa?

Vihollisia on muutamia vanhoista Metroideista, mutta uusia omaperäisiä paholaisia on mukavat määrät pelissä. Kun tapat vihollisen siitä jää jäljelle X-parasiiti. Koska olet immuuni parasiiteille, hyödyt niistä. Keltaisesta parasiitista saat 10 enegiaa lisää, vihreästä kaksi ohjusta lisää ja todella harvinainen punainen parantaa todella paljon energiaa ja aseiden parannusta. Fusionissa asevalikoima on myös melko perinteinen ja samankaltainen. Samanlaisia sädepäivtyksiä ja uusia haarniskan päivityksiä on Fusionissa muihin Metroideihin verrattuna melko paljon. Tosi niiden saantijärjestys ehkä hieman vaihtelee. Ohjukset on otettu vahvamepaan asemaan Fusionissa. Itseäni aluksi ihmetytti hieman, ettei ole kaksia eri ohjuksia, normaaleja ja superia, vaan ohjukset päivitetään jossain vaiheessa super missileiksi. Tämä erilainen ratkaisu kuitenkin vaikuttaa loppujen lopuksi munakkaammalta. Myös monia saattaa ihmetyttää, että niin hirveän kätevä ice beam otuntuu puuttuvan pelistä. Se korvataan kuitenkin viileillä jääohjuksilla ja varsinkin kun saa ladattavat diffusion-jääohjukset, alkaa ratkaisu sittenkin tuntua mukavammalta. Ohjuksia ja superpommeja on tuttuun tapaan rajallinen määrä ja niitä voi saada lisää löytämällä piilotettuja missile- ja powerbomb-tankkeja. Tuttuun tapaan myös energioitakin on alunperin 99, mutta matkanvarrella on yhteensä 20 piilotettua energiatankkia, josta saa aina 100 lisää yhteisenegiamäärään. Aseita ja päivityksiä saa myös tapettua pomovihollisia. Nämä isot vastukseet ovat koko pelin parasta antia. Tunnelmalliset ja välillä myös sopivan haastavat taistelut näitä isoja örmyjä vastaan ovat todella mukavaa. Kun itse pomon tappaa, jää siitä vielä jäljelle niinsanottu Core-X. Niitä on kahta mallia: toinen vaan hakeutuu sinua päin ja menetää ohjuksesta mihin vaan kun taas toisella on silmä, josta se ampuu säteitä, ja osuma mihinkää muuhun ei vahingoita sitä. Onneksi nämä eivät ole kovin vaikeita ja niihin tarvitsee vain muutaman ohjuksen. Core-x:n tuhottuasi jää jäljelle sen sisus, josta saat noin 400 energiaa ja uuden kyvyn. Pomovastuksia on mukavan paljon tässä pelissä ja oikeastaan yksikään ei ollut tylsä tai hermojaraastava. Muutamassa pomotaistelussa on kaiken lisäksi loistava musiikki. Niin, vaikka Metroideissa ei ole ollut koskaan mitään ubermegasuperlovehehkutus-musiikkeja, on Metroid Fusionissa ehkä parhaat. Kuitenkin pomoviholliaia pahempi pulma on X-parasiitetjen tekemä kopio Samuksesta. Sa-X:ksi nimitetyllä kopiollasi on täydet Samuksen voimat, joten olet sitä paljon heikompi. Tärkeintä on vaan yrittää välttää, ettet joudu Sa-X:n nähtäväksi, sillä silloin on kuolema nopea. Myöhemmissä vaiheissa peliä on oikeastaan pakko yrittää vain juosta tätä hirvittävän voimakasta vihollistasi pakoon ja toivoa, että ehdit piiloon ennen kuin kuolet.

Parempi kuin itse loistavuus, Super Metroid?

Jos kysyttäisiin mikä asia saattaisi tehdä Fusionista sarjan parhaan osan, se olisi tunnelma. Super Metroidissa oli välillä tunnelmallista kun sekavasssa tilanteessa tajusi mitä piti tehdä, mutta se ei vedä vertoja Fusionille. Jo aluksi kun hypellään hämärässä aluksessa tunnelmallisen hiljaisen musiikin säestyessä ja askelten kuuluessa ei malta pysyä nahoissaan. Tunnelmaa! Jokaisella sektorilla on oma fiiliksensä, joka on yleensä hyvä. Myös pelon hetket ovat hyvää herkkua pelissä. Itseäsi monta kertaa voimakkaamalta Sa-X:ltä karkuun juokseminen paniikissa tuo paljon lisää tunnelmaa peliin. Metroid Fusion on niitä pelejä, joita ei millään malttaisi lopettaa kesken. Sen vertaisen tunnelmallista parhautta, että pitää pelata koko peli putkeen. Fusion on ehkä hieman lyhyt. Ensimmäisen kerran menee noin vajaa kymmenisen tuntia pelata peli läpi, mutta sen jälkeen on vielä esineiden ja salareittejen etsimistä. Vaikka tiedän monien olevan eri mieltä, on minusta tämä uskomattoman hauskaa homma. Aina kun löytää nerokkaan esineen tai kiristelee hampaita pelin ollessa 99 prosenttisesti läpi ajattelee taas pelin mahtavuutta. Valitettavasti jo toisella kerralla voi päästä pelin läpi alle neljän tunnin sataprosenttisesti. Esineiden paikat jää sen verran hyvin mieleen, että nyt voin juosta alta kahden tunnin sataprosenttisesti tämän pelin, mutta sataprosenttisesti pääsy vaatii silti vähän lisää. Mutta se on silti jokaikisellä keralla yhtä herkkua. Mahtavuutta joka ei ruostu vaikka kerta kerran jälkeen. Ja voin sanoa, että ne arviolta 12 tuntia jotka ekalla keralla käyttää pelin täysin läpi saamiseen ovat elämäsi parhaita ja täyttä mahtavuutta. Kaikenlisäksi Metroidejahan on tunnestusti hauska speedrunnata, ja tämä pätee omalla kohdallanikin. Kymmenisen kertaa olen pelin pelannut läpi, mutta silti voisin sen vaikka heti pelata, niin hyvä se on. Monet sanovat, että Super Metroid on sarjan paras osa. Fusion häviääkin toisissa asioissa Super Metroidille, mutta loppukäsittelyssä pidän kuitenkin Fusionia Super Metroidia parempana ja samalla sarjan parhaana osana. Kaikki passaa vaan loistavasti yhteen ja en voi kiistää, että Fusion kuuluu eittämättä ainakin maailman parhaat pelit top 5:een.

Plussaa:
+Paras juoni Metroideissa
+Tunnelma on katossa
+Mahtavat pomotaistelut
+10 tuntia ensimmäisellä peluukeralla on kuin taivaassa oloa
+Paljon esineitä, joiden etsiminen on kivaa
+Jaksaa pelata uudestaan

Miinusta:
-Jo toisella peluukeralla pääsee 100% alle neljän tunnin
-Missä Kraid *sadface*

Lyhyesti: Konsolinsa ja pelisarjansa paras peli. Täyttää tunnelmallisuutta ja elämäsi parhaita pelihetkiä sankaritar Samus Aranin Seurassa.

96/100

Winter Gold

Alusta: Super Nintendo Entertaiment System
Genre: Urheilupeli
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Julkaistu: 1996
Pelimuoto: 1-2 pelaajaa
Ikäraja: 3+

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Urheilupelit. Niitä tuppaa kokoajan markkinoille nopeammin kuin tahdissa ehtii pysyä, ja eivät kaikki menesty liiankaan hyvin. Niiden valmistaminen on kuitenkin todella helppoa ja halpaa. Suosituimpia urheilupelejä ovat yhteen lajiin keskittyvät pelit, joita pukkaa joka vuosi ainakin kolme, tietenkin eri tekijöiltä, ja niillä on omat kannatajansa. Myös esimerkiksi Olympialaisten kunniaksi tulee urheilupelejä, joissa on monia eri urheilulajeja. Nämä eivät myy niin hyvin, mutta tekevät silti voittoa. Kuitenkin suurinosa näistäkin on juuri kesäurheilupelejä, eikä talviurheilupelejä. Talviolmypialaispelit eivät nääs ole melkein koskaan menestyneet. Kovin moni meistä enemmän hard core -pelejen, eikä casualroskan, ystävistä ei välttämättä osaa mainita edes kolmea monen lajin talviurheilupeliä. Itsellänikään ei ole harmainta aavistustra, kuinka monta tällaista halvalla tehtyä roskaurheilupeliä tulee vuodessa, mutta veikkasin että ainakin puoli tusinaa, joista tasan nolla jää ihmisten muistoihin. Harpatkaamme kuitenkin 12 vuotta taaksepäin vuoteen 1996. Tuolloin kukoisti Super Nintendo Entertaiment Sytem -konsoli, jolle kehitettiin pari talviurheilupeliä. Näistä viimeisin, Winter Gold, on myös varmaan kaikista tuntemattomin ja täysin unhoon jäänyt peli. Eihän koko pelistä löydy perkule soikoon edes wikipedia-artikkelia! No kysymyksenä kuitenkin on, pärjääkö 16-bittinen nostalgia talviolympialaispelejen lajityypissä? Kuinka hyvä voi olla 12 vuotta sitten tehty urheilupeli?

Nopeaa, hidasta vai mitä ihmettä?
Tämä on piiloitettu viesti joka hyökkää alitajuusi: I want you for U.S. -army!
Peli menee konsolin sisään ja alkuvideo alkaa. Ruudussa vilisee nopeasti kirjaimia, joista muodustuu sanoja ja palikkamaisia hahmoja urheilee yksivärisinä, Kaiken lisäksi taustalla soi alkeellinen teknojumputus. Alkustarttivideo on ihmeen nopea ja se välähtää ohi silmien rauhoittuen vain hetkeksi välillä. Tämä hämmästyttää ja saa pään sekaisin. Mutta tämä on kai vain Nintendon tapa luoda urheilullisen tunteen, että pelaaminen tuntuisi vauhdikkaammalta. Kun alkuvalikko tulee ruutuun, aiheutuu pikainen "Mitä helvettiä" -ilmiö. Alkuvalikon taustalla on pahasti kulmikas omituisesti tanssiva nainen. Tanssi on omituista ja saakutin hermostuttavaa. Kun sitä katso pitempään se tuntuu vieläkin oudommalta. Taustalla soi vielä transsiinpistääv musiikki. Tälle en ole ikinä keksinyt mitään, siis yhtään mitään selitystä, että miksi helvetissä talviurheilu pelissä pitää olla tällainen. Yrittääkö Nintendo kenties lähettää alitajuisia viestejä? Valikossa on neljä vaihtoehtoa: practice, compete, cirkuit ja options. Practice on yksinkertaisesti sitä, mitä se tarkoittaakin, eli harjoittelua. Tässä pelimuodossa voit sii harjoitella pelin sisältämiä urheilulajeja. On myös hyvä, että Practicessa ei tuloksesi säily henkilökohtaisiin ennätyksiin ja maailmanennätyksiin. Competessa voit kisailla kavereidesi kanssa omilla urheilijoillasi, ja tässä säilyy ennätykset. Cirkuit taasen on oikeat Olympailaiskisat, joissa on mukana myös tietokonevastuksia. Competessa ja cirkuitissa voit tietenkin valita, missä lajeissa kamppailet kavereidesi ja tietokone vihollisten kanssa. Optionsisseissa luonnollisesti voit vaihtaa sekä pelin, että urheilijoiden asetuksia.

Monta lajia surkeiden ihmispelaajien mokaamisia varten


Pelissä on kuusi urheilulajia, laskettelu, lumilautailu, freestyle "temppumäkihyppy", normaali mäkihyppy sekä yhden- ja usean henkilön kelkkailut. Laskettelu lumoaa heti ensi kerralla. Idea on yksin kertainen, olet kokoajan vauhdissa ja lasket mutkittelevaa rataa pitkin yrittäen päästä kaikkien porttien lävitse, kunnes saavut maaliin. Laskettelija menee välillä ärsyttävän nopeasti ja törmäät välillä portteihin tai ohitat ne. Jos ohitat kolmet portiti, sinut diskataan ja tuloksesi mitätöidään. Grafiikka on vakuuttaa, sillä jo tämä laji näytää kolmiulotteiselta, tosin palikkaiselta sellaiselta, sillä onhan laskettelu takaapäin kuvattu. Kontrollit ovat tässä melko simppelit: a:sta hypää (turha), ja ristiohjaimella ohjataan vasemmalle ja oikealle. Tosin R- ja L-nappuloilla voidaan saada aikaan jyrkät kaarrokset, joilla pelastaudutaan joistain tiukoista tilanteista. Lumilautailun idea ei ole sen monimutkaisempi. Pelaaja menee half pipen sivulta toiselle automaattisesti ja sinun pitää 30 sekunnin peliajan aikana saatava mahdollisimman paljon pisteitä mitä vaikeammilla tempuilla. a:lla, b:llä, y:llä ja x:llä sekä ristiohjaimella sitten tehdään temppuja joihin pystyy. Vaikeimmat ovat todella monimutkaisia ja käytänössä mahdottomia, vaikka joku peliä pitkään rämpyttävä voikin onnistua niissä. Yksikin moka voi ratkaista, sillä jos kaadut, nousemisessa menee kriittisiä sekuntteja. Freestylessä on sama idea kuin lumilautailussa: saada paljon pisteitä. Urheilija lähtee mäkeä pitkin menemään ja viereen ilmestyy mittari, jossa pitää painaa oikeaan aikaan b:tä, jolloin hypystä tulee sitä pidempi, mitä paremman painalluksen saa. Ilmassa sitten pitää sinä lyhyenä aikana tehdä vähintään yhtä vaikeita temppuja kuin lumilautailussa ja valitettavan usein laskeutuminen epäonnistuu ja koko paska menee pieleen. Se vaan sattuu olemaan, vaikka lumilautailussa ja freestylessä on vaikea saada hyviä tuloksia, niitä jaksa pelata ja onnistumisesta todella nauttii. Mäkihypyn alku on samanlainen kuin freestylessä. Urheilija valuu mäkeä alas ja pitää osata painaa b:tä oikeaan aikaan saadakseen mahdollisimman pitkän hypyn. Ilmassa ilmestyy eteen nuolia, joiden suuntaan pitää ristiohjaimella painaa, saadakseen tyylipisteitä. Urheilija ei myöskaan itse laskeudu vaan pitää painaa hyvissä ajoin a:ta, muuten pelaaja kaatuu itsestään laskeutuessa ja menetätä roimasti pisteitä. Tuloksesi pisteet lasketaan yhteen tyyli pisteistä ja hyppysi pituudesta. Kaksi viimeistä lajia, kelkkailut, eivät juurikaan eroa toisistaan. Monen hengen kelkkaa on vaan vaikeampaa ohjata ja se menee lujempaa, kun taas yhden hengen kelkka on hitaampi, mutta helpommin kontrolloitava. Kummassakin mennään putkimaista rataa pitkin ja ohjataan sivuille ristiohjaimella. Kaartuvissa seinissä ei pidä mennä liian pitkälle, muuten koko kelkkaa lentää ympäri ja suoriin seiniin ei kannata törmätä, sillä ne hidastavat. Kelkkailu onkin koko pelin yksinkertaisin laji. Jokaista lajia voi pelata kolmnessa eri talviolympialaispaikassa: Salt Lake cityssä, albervillessä ja Lillehammerissa. Salt Lake city on perus talvimaisema paikka, albertvillessä on harmaata ja lunta pyryttää ja lillehammerin arunringonlaskuissa on keltaista ja punaista. Se, missä paikassa urheilet ei juurikaan kovin paljoa vaikuta oikeastaan tuloksiisin mutta pientä eroa huomaa. Itse voit luoda kahdeksan urheilijaa ja kilpailla niillä miten haluat. Urheilijat eivät oikeastaan eroa toisitaan, mutta jso perheessä on monta pelaajaa voitte kilpailla omista ennätyksistänne. Jokaisessa lajista näytettään kolme "maailmaennätystä" eri parasta tulosta jota pelissä on tullut. Alussa kaikki tulokset ovat tietokone pelaajien nimissä. Valitettavaa sattuu olemaan se, että cirkuitissa esiintyvät tietokonevastutajat ovat lunnottoman hyviä. Ne saavat luonnottaman hyviä tuloksia, joita on yleensä mahdotonta voittaa. Itseasiassa on vain yksi laji, jossa tietokonepelaajien voitamminen ei ole mahdotonta: mäkihyppy. Itse olen onnistunut monta kertaa voittamaan tietokoneviholliset siinä ja serkkuni jopa pää'si maailmanennätyksiin toiselle sijalle. Toki myös äärimmäisen kovalla harjoittelulla ja nolifetyksellä olisi mahdollista voittaa tietokoneviholliset laskettelussa ja lumilautailussa, mutta itselläni ei ainakaan ole kiinnostusta tähän.

Hyvä talviurheilupeli :o

Winter Goldin grafiikat ovat yhä hämmästyttävät. Olemme joskus ihmetteleet, onko pelissä joku erikoislisäsiru, joka mahdollistaa "palikka-kolmiulotteisuuden", jota pelissä esiintyy. Pelissä on yksi hieman harmittava asia., joka oudoksuttaa ja ihmetyttää, sillä se ei ole pelissä harvinaista. Kun menee lasketteluun ja ottaa lillehammerin urheilupaikaksi sen varsinkin huomaa. Laji jo ennestään vaatii paljon keskittymistä, mutta kun graffikat ovat kulmikkat ja kaikki värit ovat keltaista, oranssia tai punaista se alkaa olla liikaa. Se saa silmät tulemaan ulos päästä ja luo selvääkin selvemmin psykedeelisuutta. Ja vielä taustalla oleva alkeisteknojumputus lisää psykedelisuuden määrää. Liian paljon pelattuna mieli tosiaan menee hieman sekaisin. Ihan oikeasti. Jos peli olisi menestynyt tuolloin, en olisi ihmettellyt jos Amerikassa Nintendo oltaisiin haastettu oikeuteen jonkun kakaran mentyä sekaisin pelattuaan 4 tuntia urheilulajeja lillehammerissa putkeen. Peli on kuitenkin oikeasti ihan hyvä, kun vertaa tätä uudempiin ja ehkä jopa huonompiin talviurheilupeleihin. Omistan esimerkiksi Nintendo 64:lle kolmiuloitteisen talviolympailaispelin, jonka parissa viihdyin muutaman tunnin, kun taas Winter Goldin parissa on mennyt reippaasti yli 50 tuntia. Peli vaan sattuu olemaan Snesin pahaita urheilupelejä.

+Hyvää:
+Lajeja jaksaa pelata
+Hyvät grafiikat Snes peliksi
+Joitain uudempia täys 3D -talviurheilupelejä parempi
+Ei ihan heti kyllästytä
+Psykedeelisuus

-Huonoa
-Psykedeelisuus
-Tietokonevastustajat liian hyviä melkein jokaisessa lajissa
-Ei jaksa pelata niin paljoa, että saa tehtyä huipputemput lumilautailussa ja freestylessä
-Yksi moka voi olla liiankin kriittinen
-Mikä helvetti se kulmikas tanssiva nainen on oikein olevinaan

Lyhyesti: hyvä talviurheilupeli Snesille

79/100

Super Mario World 2: Yoshi's Island

Super Mario World 2: Yoshi's Island

Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Genre: Tasohyppely
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäräja: 3+
Alusta: Super Nintendo Entertaiment system

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mario. Tämä yksi nimi tuo meille jokaikiselle varmaan heti ensimmäiseksi mieleen sen tutun sinisissä halaareissa ja muuten punaisissa vaateissa pomppivan pulskahkon italialaisen putkimiehen. Mariohan on lunnostaan meille tuttu, sillä onhan se maailman tunnetuin pelihahmo ja Nintendon brädni. Se on myös tutkimusten mukaan Amerikassa lasten kesken suositumpi kuin Mikki Hiiri. Marioista ja kumppaneista on päägenren, tasohyppelyn, lisäksi tehty myös paljon muitakin oheispelejä, kuten Mario Kartit, Mario Tennis, Mario Golf, Mario Football ja niin edespäin. Kuitenkin nyt palaamme 13 vuotta taaksepäin Marion ikälinjassa. Super Mario world oli kehuttu ja todella suureen suosioon päässyt osa Mario-pelisarjassa. Pelissä oli myös omituisen näköinen vihreä dinosaurus nimeltä Yoshi, jonka alkuperää ei kuitenkaan kerrottu. Mutta onneksi selitys tälle iki-ihanalle oliolle löytty pelistä, jonka aion seuraavaksi arvostella.

Äittä, äittä, katto! He on Malio pienenä!

Haikara lentää yötaivaalla. Sen nokassa roikkuu kaksi nyyttiä, jossa kummassakin on vauva, joita haikara on kuljettamassa näiden vanhemilleen. Vauvat ovat Mario ja Luigi. Taivas on rauhallinen ja lento sujuu mukavasti ja vaivattomasti. Yhtäkkiä yön pimeydestä kuulluu karmaiseva huutto "SCREEEEEEEEH!". Haikaraa päin lentää kovaa vauhtia ilkeä koopavelho Kamek. Hän on ennustanut, että nämä kaksi suloita vaavia isoiksi kasvaeesaan pilaavat Kamekin suojatin, Bowser-koopan kavalat suunnitelmat. Tätä kamalan paha Kamek ei halua tapahtuvan vaan hän on päättänyt muttaa tulevaisuutta. Hän törmää haikaraan ja kaappaa toisen nyyteistä, jossa on Luigi-vauva. Mario-vauva taasen putoaa kovaa vauhtia taivaalta alla olevalle saarelle. Tätä saarta asuttavat iloiset dinosaurukset, Yoshit. Mario putoaa suoraan vihreän Yoshin päälle ja mukana leijaillee kartta reitistä, jota pitkin pääsee haikaran määränpäähän. Yoshi päättää auttaa vauvaa, kantaa häntä selässään ja viedä hänet vanhempiensa luokse. Mutta valitettavasti Kamek huomaa pian, että toinen vauvoista puuttu ja hän lähettää suuren joukkonsa kätyreitä Yoshien saarelle. Vihreä yoshi taasen yrittää päästä juttelemaan muille Yosheille ja heidän avullaan löytää kaapatun Luigin sekä Haikaran ja saada vauvat kotiinsa. Juoni siis on aiak yksinkertainen ja varsinkin tuossa "haikara tuo lapset" -jutussa lapsellinen. Mutta se ei juurikaan haittaa. Marion vauvavaiheita ei mielestäni kovin selkeästi tarvitsekkaan kertoa ja tasohyppelyt nyt eivät ikinä kovin juoniriippuvaisia ole olleet.

Kuin lapsen värityskirja?

Grafiikka hämmästyttää ensimmäisillä kerroilla. En tarkoita sitä, että kolmiuloitteisuutta on käytetty hieman, vaikka peli onkin 16-bittinen. Tarkoitan graaffista tyyliä. Kaikki näyttää lapselliseslta ja koko pelin tausta on kuin...kuin... kuin lastenvärityskirja! Tausta ja muut näyttävät väriliiduilta tehdyltä! Miksi Nintendo on tehnyt tällaisen ratkaisun? Selitys on melko yksinkertainen. Ennen Yoshi's islandia oli ilmestynyt Snesille toinen tasohyppely, Donkey Kong country, jonka grafiikat olivat upeat ja tietokonemallituksella tehdyt. Ne muistuttivat myös paljon kolmiuloitteisuutta. Meille kaikille todennäköisesti tuttu heppu, Shigeru Miaymoto ei oikein pitänyt näistä DKC:n grafiikoista vaan halusi jotain muunlaista. Niin sitten päädyttiin tähän tulokseen. Aluksi graffikka siis näyttää naurettavalta ja liian lapselliselta, mutta kun siihen alkaa tottua, mielipide muuttuu. Eli kuitenkin jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen huomaa, kuinka nerokas idea olikaan tehdä tällaiset, lapsen vahaliitumaiset grafiikat. Pelattavuus on mukava vaihtelu perinteiseen. Se ei ole siis mistään lainattu, vaan ihan uusi oma idea. Pelissähän siis pelataan Yoshilla, jonka selässä Mario on. Totta kai pelissä hypitään perinteiseen tasohyppely tapaan, mutta sitten pelissä on uutena asiana munat. Yoshi voi pitkällä kielellä syödä tiettyjä vihollisia ja tehdä heistä munia, joita voi olla mukana kuusi kerralla. Munilla voit tähdätä ja ampua kaiken maailman kohteita, kuten vihollisia ja siipipilviä (ilmassaja leijuvia pilviä, joista räjäytettäessä tulee kaikenlaista). Yoshi voi myös leijua ilmassa tietynmäärin heiluttamalla jalkojaan paljon. Pelissä on myös perinteinen peliliike Pound the ground, eli raskas hyppy joka täristää mataa ja tappaa useamman vihollisen. Ohjausjärjestelmän oppii nopeasti ja se on oiekasti yksi parhaita tällaisia tasohyppelypeleissä. Jotain uutta ja onnistunutta siis. Yoshi osaa myös uida, muttei sukeltaa. Kun sinuun (eli Yoshiin) osuu, et suinkaan heti kuole tai menetä energiaa mittarista (sellaista ei nimittäin ole) vaan selässäsi oleva Mario lentää pois ja jää ilmaan leijummaan kuplassa kauheasti itkien (jota todella vihaan). Marion vaapanaolemista varten on laskuri, jossa on normaalisti numero kymmenen, joka tarkoittaa, että jos Mario leijailee vapaana kymmenen sekunttia, Kamekin kätyrit nappavat hänet ja menetätä yhden elämän. Mittari palautuu aina takaisin kymmeneen sekunttiin. Keräämällä pieniä tähtiä, voit saada mittarin korkeintaan 30 sekunttiin, mutta kun menetätä aikaa Marion vaapaan leijailessa, palautuu mittari vain kymmeneen, muuten se pysyy samana kokoajan. Kun kosket ilmassa laijuvaa Mariota, sen kupla puhkeaa ja se palaa takaisin selkääsi. Voit kuolla myös, jos kosket piikkejä, jolloin yoshi pökertyy suoraan ja menetät elämän. Kun menet start-valikkoon, siellä on oma valikkonsa esineille, jota voit voittaa kilpailuista ja peleistä. Esineet ovat kertakäyttöisiä, mutta yleensä hyödyllisiä. Kentän varsilta löytyy tallennusrinkuloita, joita yleensä on 2 tai 3 per kenttä. Kun hypäät tällaiseen saat 10 tähteä, eli sekunttia Marion leijumisaika-laskuriin ja kuolessasi luonnollisesti synnyt uudeestaan tähän. Nerokas systeemi kieltämättä.

48 tasoa, paljon kerättävää.

Pelissä on kuusi maailmaa ja jokaisessa on kahdeksan kenttää. Neljäs ja kahdeksas kenttä ovat linnakkeita joiden lopussa on pomovihollinen, jotka ovat yleensä Kamekin suurentamia normaaleja vihollisia. Jokaisen pomovihollisen voittamiseen on oma strategia, jonka keksiminen ei ole kuitenkaa juurikaan kovin vaikeaa. Jokaista maailman kenttää varten on oma Yoshinsa, jotka eivät kylläkään eroa toisistaan muuten kuin värinsä vuoksi. Eri maailmamoilla ei varsinaisesti ole omaa genreään, mutta ne eroavat silti toisistaan. Perinteiseen tapaan ympäri kenttää löytyy kolikoita, joita keräämällä 100 saa uuden elämän. Jokaisesta kentästä löytyy myös 20 "punaista kolikkoa", jotka näyttävät ulkoapäin lähes samalta kuin normaalit, mutta kun kosket siihen se päästä äänen ja välähtää punaisena. Kentistä löytyy myös viisi kukkaa, ja kun keräät kaikki saat elämän. Kentän lopussa tulee taulukko, jossa näkyy kaikki kentän lopussa omaamasi kukat, punaiset kolikot ja tähdet (ne jotka on siinä Marion vapaana olemislaskurissa. Kukista saa kymmenen pistettä kappale ja kaikista muista yhden pisteen, eli yhteensä siis 100 pistettä. Kaikki kentät paitsi linnakkeet loppuvat myös eräänlaiseen kukkarullettiin, jossa on yhteensä kymmenen kohtaa, joista korkeintaan viisi on kukkia, riippuen siitä monta olet kentässä kerännyt. Jos ruletti pysähtyy kukkaan, pääset bonukseen, joita on 6 erilaista, ja joista voi voittaa esineitä ja elämiä. Kun saat yhden maailman jokaisesat kentästä 100 pistettä, aukeaa maailmassa bonuskenttä (näin ollen kenttiä on oiekastaan yhteensä 54) ja yksi niistä kuudesta kentän jälkeen tulevasta bonuksesta, jossa voit nyt käydä niin usein kuin haluat. Kenttien sisältä löytyy myös bonuksia. Niitä on kahta erilaista, toinen on kilpailu, jossa taistellaan tietyssä lajissa bandittia, yhtä pelin suht perusvihollisista, vastaan. Siitä voittaa aina esineen, joka menee start-valikon esinevalikoiman. Toinen bonus on erillinen, välillä piiloitettu oma huone josat löytyy esimerkiksi paljon kolikoita, kukkia tai muuta vastaavaa. Näitä bonuksia ei ole kahta samanlaista ja niiden sisältöä on hieman vaikea selittää. Jotkut bonuksiusta ovat tosi hyvin piilloitettuja, eikä oikeastaan voi tietää onko kaikkia löytänyt, sillä joissain on vain vaikka normaaleja kolikkoja. Kentistä löytyy myös piilossa olevia siipipilviä, jotka paljastuu kun niitä koskee, mutta niissä ei ole yleensä mitään sen kiinnostavampaa kuin tähtiä vai yksi elämä.

Kaikkea pientä sälää kaikkialla.

Pelissä on todellakin paljon erilaisia asioita. Jo erilaisia vihollisiakin on laajempi valikoima kuin tasohyppelypelissä yleensä. Muikeaa on myös se, että ihan kokoaikaa ei tarvitse pelata Yoshilla. Kun löydät ajoneuvokuplan voit koskiessasi sitä muutut Yoshi-ajoneuvoksi, joita on neljä erilaista: lentävä Yoshi-helikopteri, Yoshi-auto joka voi renkaillaan nousta ylös Yoshi-juna joka voi muuttua pieneksi sekä veden alla menevä ja torpeedoja ampuva yoshi-sukellusvene. Yoshi-ajoneuvot eivät kuitenkaan ole vahingoittumattomia, vaan kun niihin osuu ne jäävät pieneksi aikaa paikalleen pyörimään. Ajoneuvona et toki voi olla loputtomiin vaan siinä on oma aikarajansa. Ku naika loppuu, palaat takaisin siihen kohtaan, jossa muutuit ajoneuvoksi. Jos kuitenkin ehdit palikan, jossa on Yoshin namaa, luokse, muutut siinä kohtaa takaisin normaaliksi Yoshiksi. Myös Mariolle pääsee välillä pelaamaan. Kenstistä ja bonuksisat voi löytyä pomppiva supertähti, jota koskiessasi vauva-Mario saa viitan ja voi juosta seiniä pitkin kuolmeattomana. Aikaraja super-vauva-Mariona on vaan melkoisen lyhyt ja kun se loppuu palaata takaisin samalla tavalla kuin ajoneuvojen kanssa. Ajoneuvoina ja super-vauva-Mariona menemiset ovat pelin kohokohtia ja niitä on juuri sopivasti. Kentistä löytyy myös kaikenlaisia pikkulisäyksiä, joita ei periaatteessa peli tarvitsisi, mutta ne tuovat mukavaa lisämaustetta. Koira jolla voit ratsastaa, ilmassa leijuvvat pyörivät nuolipyörät, keltainenmöhnä jossa vo roikkua ja kaikki tällainen ovat jotkut vain yhden kerran pelissä esiintyviä, ja jotkut aika turhia, mutta silti oiva lisä.

Yksi parhaita tasohyppelyitä ikinä.

Nii-in, se vaan on pakko myöntää, että peli on yksi parhaita genressään. Lapsellisuus on ehkä joillekin hieman häiritsevä asia, mutta itse ainakin totuin siihen nopeasti. Se oikeastaan vain tuo lisää erilaisuutta muihin peleihin, joka on pelkkää plussaa. Kuten jo sanottu, Yoshin ohjaus on usein aika vaivatonta ja siitä nauttii. Välillä vaan leijuessasi ison kuilun yli, Yoshi yhtäkkiä jumittuu eikä suostu leijumaan ja tiput kuiluun. Jokainen taasen saa itsepäättä, onko se, että yhden punaista kolikkoa kuljettavan vihollisen karkuun pääsy, ja näin kentän uudelleen läpi pelaaminen täydet pisteet saadaksesi, hyvä juttu koska se tuo vaikeustasoa, vai huono juttu, koska se tekee pelistä pikkutarkemman. Yhdestä asiasta peliä ei ainakaan voi syyttää: pelattavuudeen määrästä. Normaaleja kenttiä on 48, ja bonuskenttiä yksi per maailma. Menee aikaa kertää näissä kaikissa 100 pistettä ja kenttiä jaksaa senkin jälkeen uudelleen jauhaa. Myös yksi parhaita puolia on pomotaistelut. Vaikka ne ovatkin suhteellisen helppoja, jokaisen pomon voittamiseen on se oma strategia, ja fiilis on hyvä kun sen keksii. Voin vielä sanoa, että se pelin viimeinen pomo on yksi parhaita kokemuksia Snesillä ikinä. Mutta vaikka peli kuullostaa lähes täydelliseltä on siinä vikoja. Peli saattaa bugittaa toisinaan. Esimerkiksi itselläni on pari kertaa käynyt niin, kun kentän lopussa Yoshisi heittää Marion toiselle Yoshille, ei tämä toinen Yoshi saakkaan Mariota kiinni vaan se jää ilmaan leijumaan. Tällöin ainoa vaihtoehto on sammutta peli ja kerran minulta pyyhkiytyi siinä samassa kaikki tallennukset. Vihollisten tekoälyä olisi voinut myös hieman parantaa, sillä joskus ne vaan jumittuvat paikoilleen eivätkä tee mitään. Musiikkeja olisi voinut olla hieman enemmän, sillä perinteiset jollotukset alkavat jossain vaiheessa kyllästyttämään. Onneksi tässä pelissä ei ole vielä sentään Yoshilla sitä kauheaa ääninäyttelyä. Peli on kuitenkin loistava, ja nämä pienet viat eivät pysty pilaamaan tätä kokemusta. Yoshi's Island ei ehkä pääse ihan top 10 -peleihin, mutta se ei ole kaukana.

+Hyvää
+Paljon pelattavaa
+Hyvä ohjaus
+Grafiikat : )
+Runsaasti kaikkea pientä hauskaa löytyy ympäri kenttiä
+Pomoviholliset

-Huonoa
-Saatta bugittaa tuhoisasti
-Parempiakin musiikkeja on nähty tasohyppelyissä
-Umm....

Lyhyesti: Paljon tekemistä ja etsittävää täynnä oleva pompiskelu vihreällä dinosaurukselamme. Yksi parhaita tasohyppelypelejä ja muutenkin Snesin kärkeä.

94/100

Ninja Gaiden II

Ninja Gaiden II

Kehittäjä: Team Ninja
Julkaisia: Microsoft Game studios
Genre: action-adventure
Pelimuoto: yksinpeli
Ikäraja: 18+
Alusta: Xbox 360
-------------------------------------------------------------------------------------------------

Ninja Gaiden tuli tunnetuksi pelisarjaksi jo Nesille yksinkertaisena, mutta vaikeana, 2D-hyppelynä jossa oli paljon ärsyttäviä vihollisia. Vuosituhannen vaihtuessa Team Ninja sai idean tehdä näistä klassikoista kolmiulotteisen version, jossa olisi upeammat grafiikat kuin yhdessäkään toisessa miekallamätkimis-seikkailu -pelissä. Näihin alkoihin valmistui sopivasti myös muita vihollisiaan tehokkaampi Xbox, joka oli kuin tehty Ninja Gaidenia varten. Pelistä tulikin yksi sen ajan laajimpia ja graaffisesti parhaimpia pelejä. Monet kriitikot eivät silti pitäneet tästä mestariteoksesta sen hampaitakiristävän vaikeusasteen takia.

Pelistä tuli silti suhteellisen suosittu ja pian ilmestyi Ninja Gaiden Black, joka oli sama tuttu peli, johon oli vaan lisätty lisämateriaalia ja monille uudemmille pelaajille tärkeä Easy mode.Ikäraja oli myös muuttunut K-16:sta K-18:aan. Playstation 3:n ilmestyttyä Team Ninja päätti tehdä vielä yhden version Xboxin alkuperäisestä Ninja Gaidenista tälle huippugraaffiselle konsolille. Ninja Gaiden Sigma olikin edellisiä ninjamäiskeitä vieläkin laajempi ja sen grafiikat olivat suorastaan ennennäkemättömät. Se oli silti niin hardcore-peli, että se jäi unhoon monilta ostan-Ps3:n-vain-GTAIV:n-takia-henkilöiltä. Näiden osien jälkeen sarjan fanit ihmettelivät, että missä se kakkososa oikein viipyy. Suurin ilouutinen sarjan hc-faneille oli se, että kesän 2008 alussa ilmestyvä Ninja Gaiden II julkaistaan yksinoikeudella Xbox 360:lle ja sarjaan Sigman kautta ihastuneet jäävät nuolemaan näppejään. Ja niin, kesäkuun neljäs vuonna 2008 julkaistiin vihdoin ja viimein kakkososa tälle pelisarjalle.

Ketäs tällä kertaa Lohikäärmeninja teurastaa?

Juoni ei ehkä ole Ninja Gaiden II:n vahvin puoli, mutta ei se ole ärsyttävän typeräkään. Lohikäärmeninjojen kanssa alunperin ihan kohtuuhyvissä väleissä ollut Black Spider clan, onkin muuttunut pahaksi. Mustahämppisten klaanin johtaja, perus pahisninjan näköinen Genshin ja hänen salaperäinen älykköpartnerinsa Elisabeth yrittävät varastaa lohikäärmeninjojen klaanin pyhää patsasta saadakseen fiendit, eli mitkälie pirut tai mutanttiörkit takaisin maanpäälle. Kaiken kukkuraksi he aikovat saada pääpirujen kanssa herätettyä suurpirun henkiin. Tätä päähenkilömme, vanha kunnon lohikäärmeninjapinjojen huippuluokkaan kuuluva Ryu, yrittää kaikin tavoin estää. Peli alkaa Tokiossa, jossa Ryu jostain syystä on, ja jonne Genshin sekä Elisabeth saapuvat ja samalla Ryu saa tietää, että he ovat hyökkäämässä hänen kotikyläänsä ja varastamassa tämän patsaan. Tokiossa on myös jonkinsortin naissoturi, Sonja, helikoptereineen, joka auttaa ja seuraa Ryuta, tämän kielloista huolimatta minne vaan pelissä. Pelin myötä alkaakin kyllästyä siihen, että vaikka Ryu kuinka monta kertaa sanoo ”Stay there and don't move” tai ”Don't follow me”, ilmestyy tämä naikkonen kuitenkin perääsi. Ykköskentän lopussa pääset kirotusta Tokiosta pois ja seuraava kenttä alkaakin siitä, miten pahisklaanin soturit ovat jo valloittaneet kotikyläsi ja isäsi taistelee viimeisenä soturina Genshiniä vastaan palavassa talossa, estääkseen näiden pahiksien suunnitelmia. Ei kieltämättä kuullosta kovin älykkäältä, mutta pitäisikö sen sitten? Eikö tällaisissa peleissä ole lähinnä ideana tappaa mahdollisimman monta itseäsi heikompaa pahista, tuskastua jättimäisillä ja vaikeilla pomovihollisilla ja tahkottuasi peliä tarpeeksi huomaatkin sen lopulta menneen läpi? Riippuu ihan ihmisestä keneltä tämä kysytään. Itse ainakin tarvitsen tunnelmaan kunnon juonen, mutta sen puuttuminen ei kuitenkaan pilaa koko peliä.

Ninja hyppii, hakkaa, teurastaa ja tappaa.

Ninja Gaidenissa ollaan oikea tosininja. Juostaan ja kiivetään jokaikistä tarpeeksi suoraa seinää pitkin. Vihollisia tulee omissa erissään ja ne hakataan sitten joko yksi kerrallaan tai komeasti monta kärpästä yhdellä iskulla. Pelin ensimmäiset kentät ovat täynnä vain hieman toisistaan eroavia pahisninjoja, joiden mättäminen on vielä suhteellisen yksinkertaista. Ensimmäisten kenttien jälkeen alkaa tulla erilaisia, omaan teemaansa sopivia mutanttiörkkimikäliepiruja, joita tosiaan on monia erilaisia: karhusikoja, liiloja ölliäisiä, vesiliskoja, lohikäärmeitä, lentoliskoja, pirulepakkoja, skorpioneja, luurankohämähäkkejä, matoja, kentaureja, robotteja, mutanttirobotteja, moottorisahalla sekä pommeilla varustettuja zombirobotteja ja vaikka mitä vielä. Ninjojakin alkaa uudestaan ilmestyä, sekä kerta- että sarjatulitoiminolla varustettuja sinkomiehiä. Kuullostaako laajalta, muttei kivalta? Sitä se on. Aseita pelistä löytyy ihan tarpeeksi, mutta niistä noin neljää jaksaa käyttää, vaikka toiset aseet ovatkin parempia toisia vihollisia vastaan. Kakkosaseita (jousipyssy, shurikenit ym.) taasen kaikkia tulee käytettyä, vaikkakin toisia vähemmän kuin toisia. Pelissä on muista Ninja Gaideneista tuttuun tapaan neljä eri ninpoa, eli ”ninjaloitsua”. Ninpot ovat käytännöllisiä pomoja tai suurta vihollismassaa vastaan ja ne ovatkin hyvä lisäys muuten pelkkään miekalla mätkimiseen. Ninpoja voit alunperin käyttää kolme, kunnes saat taas jostain lisää, mutta myöhemmin niiden käyttömäärä lisääntyy. Tappaessasi vihollisen, tästä jää jäljelle eräänlainen sielu, essence, joita on kolmea erilaista: keltainen josta saat rahaa, sininen josta saa energiaa ja punainen, josta saat yhden ninponkäyttökerran lisää. Kauppana toimii edellisestä Ninja Gaidenista tutun Murmasan patsas, josta saat ostettua erilaisia energian ym. palauttajia tai kehitettyä aseita. Jokaista asetta voi Muramasan sepällä kehittää kolmanteen asteeseen, jonka lisäksi voi saada aseet edellisestä Ninja Gaidenista tuttuun tapaan neljänelle asteelle jollain erikoistavalla. Aseita kehittäessä niistä tulee voimakkaampia ja opit uusia iskuja sekä komboja. Tallennusjärjestelmä on parantunut edellisestä pelistä parempaan suuntaan. Kentän varsilta löytyy lohikäärmepatsaita, jotka ensimmäisellä käyttökerralla parantavat energiasi täyteen, ja joilla voi joka kerta tallettaa pelin johonkin kahdestakymmenestä ”tallennuslokerosta”. Lisäksi aina pelatessasi kentän läpi pystyt tallentamaan pelin, tällöin jos kuolet seuraavan kentän alussa, sinun ei tarvitse tuskastua edelliskentän lopussa olevaa pomoa vastaan uudestaan. Peli eroaa muista saman lajityypin peleistä peliaikansa takia: jo helpoimmallakin vaikeusasteella saataa mennä 15 tuntia pelin läpi pääsemiseen. Pelissä riittää myös etsittävää: kaikki aseet, Ninpot sun muut eivät ole aina jalkojen edessä, vaan pitää edes hieman vaivaa nähdä saadakseen ne. Toki aseet voi myös ostaa kaupasta, jos niitä ei löydä, mutta se maksaa. Pelissä on myös 30 ympäri eri kenttiä piilotettua Crystal skullia, mutta niiden kaikkien saaminen ei ole yhtä vaivan arvoista kuin edellisessä NG:ssä. Kaikista paras uudistus kuitenkin on ne neljä vaikeusastetta, joiden ansiosta ei tarvitse olla eliittipelaaja päästäksesi peliin heti mukaan. Pelissä voit myös tallentaa omaa peliäsi nauhalle, jolloin voit jakaa hienoimmat ninjatemput ja glitchit Xbox360:n filesharen avulla. Pelatessasi pelin läpi tulee myös mukava yllätys: New Game+, jolloin voit aloittaa pelin alusta, mutta kaikki vanhan pelin esineet ym. ovat säilyneet sinulla. Peli kuullostaa kiinnostavalta, laajalta ja pitkäikäiseltä, eikö vain?

Mikä sitten tekee pelistä edellisosaa huonomman?

Niin, mikä sitten mättää pelissä? Ensimmäiseksi, edellisen Ninja Gaidenin parhaita puolia oli sen vapaus. Kentän olivat laajoja sekä vapaita ja niissä suunnistettiin jostain löytäneesi kartan avulla. Mutta ehei, Ninja Gaiden II ei saa olla tällainen, vaan Ninja Gaiden II:n täytyy olla täydellinen putkijuoksu. On mahdotonta olla löytämättä oikeaa reittiä, sillä melkeen mitään muita reittejä ei juurikaan ole. Ehkä joissain tilanteissa on kaksi tai kolme tietä, mutta kahdessa muussa on umpikuja josta löytää ehkä yhden esineen. Miksi ihmeessä piti yksi Ninja Gaidenin parhaista puolista pilata? Siksikö että peli olisi muka helposti lähestyttävämpi? Camoon Team Ninja, Halotkin ovat vähemmän putkijuoksua! Toinen paha vika, joka johtuu osittain myös äskeisestä viasta, on se että peli alkaa toistaa itseään. Vihollisia tulee tietyissä joukoissa ja kun olet tappanut nämä, menet seuraavaan huoneeseen ja sieltä tulee lisää vihollisia! Jossain vaiheessa varmaan osa pelaajista (kuten minä) kyllästyy tähän ja juoksee läpi pahimmat vihollisspämmäys kohdat. Menetät rahaa ja saat kentän lopussa vähemmän pisteitä. Kiinnostaako tämä lopulta yhtään? Tekoäly on kanssa mennyt omituiseen suuntaan. Edellisen yleensä ihnimilliset viholliset eivät olekkaan enää niin ihnimilliä. Siinä ajassa missä sinä tähtäisit jousipyssyllä kauempana olevaa vihollista, nämä ovat helposti ampuneet sinua jouskareillaan tai vaikka hyperärsyttävillään automaattisingoilla. Onneksi pelissä on sentään muutama kiva jousipyssyllä ammuskelu -kohtaus. Ja taas edellinen Ninja Gaiden vie pidemmän korren! Siinä vihollisten voittaminen perustui kombojen käyttöön ja onnistumiseen. Joskus jos vaikka katsoit toisaalle aivastaessasi, olit jo saanut turpiin näiden kolmen sekunnin aikana. Oikeat kombot ja puollustukset oikeassa kohdassa ja oikeaa vihollista vastaan olivat elämän ja kuoleman kysymys, mutta kaikki tämä oli kenties unohdettu NG II:n kohdalla. Kombosi keskeytetään monesti ja sinulle annetaan sitten turpaan ja suurinosa vihollisista rikkoo helposti suojauksesi. Jos pääset tilaisuuten käyttää komboa viholliseen, pelkkä Y:n (voimakas isku) rämppääminen korvaa vaikeempien kombojen muistelemisen. Sitä paitsi pelissä on isku nimeltä Flying swallow (eteenpäin syösyminen ilmassa), jota spämmimällä pärjää oikeasti välillä ihan törkeän hyvin. Peli siis ei yksinkertaisesti vaadi yhtä paljon skilliä, kuin edelliset osat. Ja vielä yksi huono puoli, yliteennäinen vaikeusaste. Koko pelin vaikeutuminen perustuu siihen, että viholliset muuttuvat kestävemmäksi ja voimakkaammaksi ja niitä tulee enemmän yhdellä kertaa.

Älä huoli, on se silti hyvä actionpeli!

Äsken tuli ehkä hieman jyrkkää negatiivista palautetta, mutta jokainen sana on totta. Mutta jos kaikki nuo huonot puolet otetaan pois ja ajattellaan kaikki hyviä, on kyseessä silti hyvä peli. Ajattele, tämän sortin actionpeli ja 15 tunnin peliaika jonka jaksaa kyllä pelata loppuun asti. Jos tämä ei helpottanut kaiken negatiivisen jälkeen voin vielä sanoa, että pomotaistelut eivät ole hassumpia. Vaikka jotkut ovatkin ylihelppoja ja toiset hampaita kiristyttävän frustaroivia, muistelee kyllä jälkeenpäin, että ihan kivojahan ne olivatkin. Suurinosa taisteluista on miekoilla etc. lähiaseilla huitomista ja puollustamista, mutta muutama toisenlainenkin pomovihollinen löytyy pelistä. Pomotappelut myös eroavat normaaleista vihollisista siinä, että yleensä paljonspämmitty Flying swallow ei aina toimi, taistelut voivat olla pitkäkestoisia ja niissä ei yleensä pärjää pelkällä rämppäämisellä, vaan puolustaminen ja väistely on oma osansa (tosin päinvastaisia löytyy valitettavasti). Peli on kuitenkin suositeltava jokaiselle Xbox360:n omistavalle actionpelien ystävälle, vaikka pelkäisikin, että se on liian vaikea.
+Hyvää:
+Pitkäksi aikaa pelattavaa
+Sopivan Hardcore vanhemmille, mutta ei liian vaikea uusille
+Riittävästi pelattavaa vielä senkin jälkeen kun olet ensimmäisen kerran sen 15 tunnin peliajan hakannut
+Jotkut pomotaistelut
+Se fiilis olla ninja ja silpota vihollisia

-Huonoa
-Miksi peli on muuttunut putkijuoksuksi?
-Toistaa hieman itseään
-Vähemmän skilliä vaativa kuin edeltäjänsä
-Kuka jaksaa crystal skulleja kerätä?
-Teennäinen vaikeutuminen

Lyhyesti:
Pitkäikäinen actionpeli, joka ei ole liiaan vaikea, muttei helppokaan. Silti pienoinen pettymys vanhojen 3D-Ninja Gaidenien faneille.

85/100