Top 10 Coveria

Tämän listan tekeminen viivästyi paljoin, koska sen kanssa tuli monenmoisia ongelmia. Normaalejen biisejen lisäksihän monet yhtyeet soittavat uudestaan toisten bändien biisejä. Näitä kutsutaan cover-kappaleiksi, kuten me kaikki tiedämme. Aluksi päätin tehä ihan normaalin top 10 listan parhaista covereista, mutta lopulta tajusin kuinka hirveä kasa hyviä covereita oikeastaan onkaan. Niinpä päätin tehdä listan "Top 10 parasta alkuperäistä parempaa coveria." Noh, sain sitä ihan hyvin aikaa tehtyä, mutta sitten iski hieman hankalampaan menevä kysymys: mikä oikeastaan lasketaan coveriksi. Monihan ei myönnä sitä coveriksi, että joku perus sinfoniaorkesteri soittaa Mozardin tai muiden klassisia sävellyksiä. Mutta tällöinhän silti soitetaan uudestaan jonkun toisen säveltämä kappale, joten eikö se sitten ole coveeraamista? Ja muutenkin jos soitetaan uudestaan joku perinteinen kansanlaulu ja sitä sanotaan coveriksi? Eihän sillä ole alkuperäistä esittäjää ja koska se on todennäköisemmin useampien henkilöiden ajan muuta kehittämä, sillä ei ole välttämättä omaa tekijäänsäkään. Silti monia perinnelauluista tehtyjä yhtyeiden versioita sanotaan covereiksi, vaikkeivat ne periaatteessa olekkaan. Jo noiden kahden ajatuksen ansiosta jouduin pitkään miettimään, voiko biisin tunkea listalle. Ja nämä eivät todellakaan olleet ainoat ristiriitaisuudet johon jouduin listaa tehdessä. Puolustin pitkään listaa niin, ettei sinne saanut tulla kuin alkuperäisiä parempia covereita, mutta sitten lankesin omaan mokaani ja jouduin lopettamaan sen idean. Katsoin kuitenkin listaani jonka olin saanut aikaan ja tajusin, että tästä oikeastaan saisi sen, mihin ihan aluksi ryhdyin. Niinpä tämä lista ei ole täydellinen ja se saattaa olla tarkemmin ajatelleen hieman ristiriidassakin. Ihmiset: tässä on 10 parasta coveria... tietenkin minun mielestäni, sillä tuskin kovin monella muulla ihmisellä on samanlainen lista tässä aiheessa kuin kenelläkään toisella!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(Alkuperäinen esittäjä suluissa)

10. Opeth - Remember Tomorrow (Iron Maiden)
Vaikka Remember Tomorrow onkin Maidenin ensimmäiseltä ja "vähemmän suositulta" levyltä, on se silti coveerattu useita kertoja, muuanmuassa Metallican soittotaitoisella porukalla. Tämä oli yksi biiseistä, joka ei olisi päässyt "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria" -listaan, sillä en taida pystyä sanomaan sitä alkuperäistä paremmaksi. Åkerfeldt kuulostaa tässä coverissa puhtaalta laulultaan paremmalta, kuin muuten levyllä, jolla se on. Alkuperäisessä versiossa Di'Anno vetää melko huonosti tasonsa huomioiden, joten Åkerfeldt saa minulta tunnustuksen saadessaan laulun kuulostamaan paremmalta coverissa. Itseasiassa Opethin mestarilaulajan pehmeä puhdas ääni sopii hyvin Remember Tomorrowin hieman hämärään tunnelmaan paremmin kuin Paul Di'Annon vastaava. Opethin versiossa myös kitaroiden raskaampi riffi kuulostaa syvemmältä, paremmalta ja tarttuvammalta. En vaan siltikään jotenkin pysty sanomaan Opethin coveria paremmaksi, vaikka kai sen pitäisi olla.

9. Pantera - Planet Caravan (Black Sabbath)
Joo, Pantera on kirotun kova bändi. Phil Anselmon laulu on loistavaa, olkoon se sitten sitä huudon ja kovan laulun agressiivista purkausta, loistavia huudahduksia tai sitten hieman rauhallisempaa. Jos Panteran olisi tuolloin ollut pakko tehdä jostain Black Sabbathin biisitä coveri, ei olisi moni arvannut heidän soittavan uudestaan juuri Planet Caravania. Pantera on agresiivista ja hyökkäävän raskasta, mutta Planet Caravan on yksi Black Sabbathin klassisimpia balladimaisia kappeleita. Pantera on hyvin uskollinen kuitenkin alkuperäiselle versiolle eikä lähde tekemään muutoksia juurikaan, vaan äänimaailma on lähes täsmälleen samanlainen kuin alkuperäisessä versiossa. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka Ozzy Ozbourne onkin merkittävä ja mahtava henkilö musiikkimaailmassa ja hoitaa monissa biiseissä osansa palkittavasti, hän ei koskaan ole ollut lempilaulajani. Panteran coveri hämmästyttääkin hyvyydellään kun huomaa, kuinka paljon paremmin Anselmo hoitaa laulun tässä biisissä (ollaaksen monien mielestä pelkkä huutaja) verrattuna Ozzyn hoilaamaan alkuperäiseen. Ja kumpaa nykyää kuuntelen? Aivan oikein, Panteran versiota.

8. Gamma Ray - It's a Sin (Pet Shop Boys)
Jippiajee, syntikkapoppia! Varmaan todella moni suomalainen on kuullut Lemmikkikaupan Poikien superhitin "It's a Sin". Mielipiteet jakautuvat osapuolin suunilleen niin, että toisien mielestä se on hyvä ja toisten mielestä ärsyttävä. Noh, ainakin se on tarttuva kuin helvetti. Itse kuitenkin täytyy sanoa, että pidän kyseisestä kappaleesta. Yksi maailman parhaista Power Metal yhtyeistä, Gamma Ray kyllä teki oivasti, kun sai idean esittää uudestaan tämän poppaavan biisin, mutta metallisempana versiona. Paljoa ei pysty höpisemään Gamma Säteiden versiosta, se vaan on kaikin puolin parempi versio. Kai Hansenin laulu kuulostaa odotetusti kivemmalta kuin Pet Shop Boysien peruslurittajan ja kitaravängytykset ovat mukava metallistinen lisä. Tarttuva syntikkapoppitus on korvattu yksinkertaisella laukkariffillä, josta tulee melkein mieleen Maidenin vastaavat. Paljao ei siis voi sanoa, tarttuva coveri, muttei kuitenkaan ihan niitä parhaita.

7. Death - Painkiller (Judas Priest)
Priestin Painkiller on käsittämättömän kova biisi. Death on käsittämättömän kova bändi. Ja jos nämä yhdistetään on pakko tulla pelkkää mahtavuutta, vai mitä. Deathin coveeraus Painkilleristä jäi yhtyeen viimeisen studioalbumin, The Sound of Perseverancen, viimeiseksi biisiksi. Tämä on taas kerran loistava coveri (miksi muuten se olisikaan listalla), mutta tätäkään ei varsinaisesti pysty sanomaan alkuperäistä Juudas Papin versiota paremmaksi. Örisijäjumala Chuck Schuldinerin ääni ei ole perinteistä tällä biisillä, vaan se on omalaatuisat kirkunan ja huudon sekoitusta josta ei osaa päättää, tykkääkö siitä vai Rob Halfordin kirkunasta enemmän. Kuitenkin on tullut kuultua ehkä hieman enemmän valitusta Schuldinerin laulusta tällä biisillä, vaikka itsestäni se on ihan yhtä hyvää. Rummuissa Deathin versiointi häviää alkuperäiselle, mutta vain tiukasti. Kitaroissa kumpikin yhtye vetää suunnilleen yhtä hyvin. Edellisten perusteella Deathin coveri kuulostaa ehkä hieman huonommalta, mutta kokonaisuutena ne ovat yhtä hyviä.

6. Metallica - Whiskey in the Jar (Kansanlaulu)
Niinpä niin, tämä kappale oli sellainen jonka kuulumista tälle listalle piti pitkään miettiä. Kuten aloituspuheessa sanoin (lukiko joku sen), eihän kyseistä kappaetta periaatteessa ihan coveriksi vaan voi sanoa, sillä se ei ole kenenkään varsinaisesti alkuperäisesti esittämä. Monet itseasiaasa luulivat kappaleen kuuluisaksi tuoneen Thin Lizzyn olevan kappaleen alkuperäinen esittäjä. Mutta kuitenkin, Metallican versio on se, joka on oikeasti hyvä. Itseasissa on yksi yleensä ottaen suosituimmista ja tiedetyimmistä cover-kappaleista, jota on koskaan tehty ihmisten korville kuultavaksi. Tietenkin se oli vaan pakko saada tungettua johonkin kohtaan tätä listaa. Tässä biisissä itseasiassa vanhan kunnon James Hetfieldin ääni kuulostaa ihan mukavalta, vaikka se olikin tuona aikoina menossa kokoajan vain huonompaan suuntaan. Vaikka pidän todella paljon kappaleesta, ei se kuitenkaan aivan pääse viiden parhaan coverin joukkoon.

5. Guns N' Roses - Knockin' on Heaven's Door (Bob Dylan)
Taas yksi yleisesti todella arvostettu coveri ja tällä kertaa myös semmonen, joka on alkuperäistä monia kertoja parempi. En ole oikeastaan kuullut kenestäkään, joka oikeasti pitäisi Dylanin versiota Gunnareiden tulkintaa parempana. Pyssyt ja Ruusut tuovat biisiin koko selkärangan muuttamalla sitä raskaammaksi rokkaavuuden avulla. Dylan ei myöskään ole kummoinen laulaja, vaan Axel Rosen itsestäni kunnioitettavan hyvä ääni jyrää kyllä coverissa 100-0. Alkuperäisen version kantrimainen tunnelma myös tuntuu paljon syväälisemmältä Gunnareiden Slashin kitarariffittelyn säestämällä versiolla. Vaikka suurimmaksi osaksi kappaleen perus neljän soinnun kuviota aika tarkasti jäljitellään, on mukaan kuitenkin tungettu se loistavuus, kaikkie tunteman kiitettävän kitaristin, Slashin, oma kitarasoolo, joka on oikeasti melkoisen hyväkin tällä coverilla. Vaikka Gunnareiden versio tästä kappaleesta on varmasti se kaikkien parhaiden tuntema, ei se ole kuitenkaan ainoa. Itseasiassa aika hemmetin moni on esittänyt tulkintansa alkuperäis versioista, muunmuassa Eric Clapton ja Aerosmith. Kuitenkin suurinosa ihmisistä on oikeassa, kun pitää Guns 'N Rosesisn versiota parhaana, sillä sitä se on.

4. Eläkeläiset
Ei yhtään yksittäistä biisiä, eikä yksittäistä alkuperäistä esittäjää. Ihan simppelisti vaan neljänne sijan tällä listalla ottaa ihan kokonaan Eläkeläiset bändinä. Kyseessä ei ole mitään tavallista, vaan suorastaan epänormaalia nerokkuutta jota kaikki eivät voi ymmärtää. Eläkeläisten puhdasta kultaa olevan nerokuuden ymmärtäminen vaatii hyvää, ehkä hieman vinksahtanutta, mutta silti älykästä huumorintajua. Ihan jokaikinen ei voi käsittää, miten jotkut oikeasti voivat pitää humpparaiskauksista alkuperäisistä verioista. Oikeastihan coverit ovat iloisesti rokkaavia ja syntikan välillä urkumaisilla äänillä uusittuja verisoita, eikä kompit ole aina kovin humppaavia vaan lähinnä lyriikat, joista melkeen jokaisesta tapaa esiintyä sana "humppa" edes kerran. Hauskaa on myös ajatella, osaako kukaan bändin jäsenistä oikeasti laulaa. Eläkeläisiltä on tullut kourallinen levyjä, joista jokainen on sen verran "mahatavaa" kamaa, ettei oikeasti pysty suoraan nimeämään yhtään muiden joukosta hienosti erottuvaa nerokkuutta. "Top 10 alkuperäistä parempaa coveria listalle"" ajattelin heittää muikeasti alkuperäistä Children of Bodomin Hate Meetä paremman versioinnin, Vihaan Humppaa. Se ei kuitenkaan ole Eläkeläisten ainoa alkuperäisestä muutenkin kuin vitsinä parempi kappale, eikä myöskään ihan vaan normaalisti coverina joukosta erottuva. Eläkeläiset olisivat ehkä voineet olla tällä listalla hiemankin korkeammalla, muutta niiden sijoittaminen oli vaikeaa. Eihän se neljäskään sija mikään häpeä ole...vai? Jos Eläkeläiset ideana on jo läjä kultaa, toteutuksena ne ovat kymmenen miljardia tonnia humppaavaa timanttia.

3. Moonsorrow - For Whom the Bells Tolls (Metallica)
Olkoon Metallica kenen tahansa mielestä kuinka ylisuosittua ja mainstreamia tahansa, on se silti aivan hemmetin kova yhtye, varsinkin neljä ensimmäistä albumia. Yksi yhtyeen kovimpia biisejä on For Whom the Bells Tolls, joka sisältää entisen mahtibasistin, Cliff Burtonin, aivan käsittämättömän kovan bassoriffin. Kun ensimmäisen kerran kuuli, että Suomen yksi kovimpia Folk Metal yhtyeitä, Moonsorrow, aikoo tehdä coverin tästä biisistä, ei oikei ntiennyt mitä odottaa. Pääasiassa melkein vain odotti, ettei Moonsorrow tee aivan surkeaa versiota tästä biisistä, joka vaikuttaa vaikealta kuitenkin coveerata. Moonsorrowi version raskaasti ja agressiivisesti pauhaava riffittely yllätyksenä. Se... Se...Se kuulosti äärimäisen hyvältä. Kuuntuho osoittaa tällä nimenomaisella coverilla, miten oikeast pitää esittää uudestaan toisten yhtyeiden biisejä. Parasta ei ole vain esittää suoraan uudestaan vanhan esittäjän sävellys vaan lisätä omaansa ja tuoda oma elementtinsä biisille. Niin, että kyseessä ei ole suora soitto vaan 0ma tulkinta. Näin Moonsorrow siis hoitaa asiat coverillaan For Whom the Bells Tollsista ja todellakin tuo oman kädenjälkensä näkyville. Äänimaailmaa hieman muuntamalla on tunnelma jo erilainen ja biisille on tuotu lisää pituutta yli kaksi ja puoli minuuttia. Laulukin on kiinnostavaa, sillä se ei ole suoraan puhdasta, muttei myöskään Moonsorrowin yleisintä örinää. Varsinaisesti ei Moonsorrowin versiota ehkä voi sanoa Metallican alkuperäistä mestariteosta paremmaksi, mutta kirottu kun on kuitenkin kova coveri.

2. Turisas - Rasputin (Boney M.)
Raa-raa-rasputiiin! Kuinka ihana kasareiden tanssihitti tämä onkaan. Monille suomalaisille kappale saattaa olla tunnetumpi Frederikin esittämänä suomenkilisena coverina (pahoitteluni kaikki artistin fanit, Frederikiltä ei löydy mitään tältä listalta). Jo idea, että taas eräs kotimaamme parhaitsa Folk Metal yhtyeistä, Turisas, esittäisi tämän biisin uudestaan, kuulostaa hyvältä. Alkuperäinen versio, vaikka dance biisi onkin, on melkoisen hidastempoinen ja kestää lähemmäs viittä minuuttia. Turisaksen versio lisää kappaleeseen kokonaan hiprakkaan ja kappaleesta älyytömän hyvän tekevän nopeuden ja lyhentää näin kestoa minuutilla. Kaikin puolin Turisaksen versio on parempi: hyvin puhtaasti laulun osaava Mathias Nygård hoitaa laulun todella kiitettävän energisesti. Myös Turisaksella ylisesti hyvässä roolissa oleva viulu on aivan sanoinkuvaamattoman hyvä lisä biisille. Viulu korvaa alkuperäispersion syntikkapopituksen ja pääasiassa melodioinnin, jolloin kitaroita ei tarvitse kuin komppimielessä. Tämä tuo lisää veikeyttä ja rentoutta biisiin, eikä se ole kovin raskas loppujen lopuksi. Rasputinin alkuperäisversio on itselleni melko mitäänsanomaton, mutta Turisaksen nopea coveri tuo aina hyvän mielen. Se on niin älyttömän hyvä, että pidän sitä yhtenä bändin parhaista vedoista, vaikka se onkin vain coveri.

Varoitus! Seuraava kappale on paras coveri, mitä on koskaan tehty!

1. Jimi Henrix - All Along the Watchtower (Bob Dylan)
Ja taas coveri Bob Dylanin kappaleesta. Itseasiassa muistan kuulleni jonkun sanonen, että kaikki coverit Dylanin kappaleista ovat alkuperäistä parempia. Jimi Henrixin versio Dylanin All Along the Watchtowerista on kuitenkin enemmän alkuperäistä parempi kuin mikään muu coveri Dylanin biiseistä. Itseasiassa niin kova, että se pääsee tämän listan huipulle parhaan coverin ikinä -nimekkeellä. Dylanin oma biisi on vaan rauhallinen huuliharpun säestämä lyhyt kappale, joka on melko mitätön koko hepun muihin biiseihin verrattuna. Jimi Henrix toi biisille kaiken, jopa ihan omat maailman parhaan kitaristin riffittely ja soolottelu kitaraosuudet. Itseasiassa minusta melkeen tuntuu, että Bob Dylan itse vain loi biisin idean, jonka Henrix sai haltuunsa ja teki sitten itse melkein kokonaan oman biisinsä tästä. Nään siis Dylanin version vain pelkkänä luonnoksena Jimi Henrixin mestariteosta. Yllätyin oikeastaan ekan kerran kun kuulin, ettei All Along the Watchtower, jota pidin ja yhäkin pidän yhtenä Jimi Henrixin parhaista biiseistä, olekkaan herran oma biisi. Kuitenkin kaikkine lisäyksineen ja uusien ulottuvuuksien tuodessaan tää coveri loistaa ihan erillisenä biisinä kuin alkuperäinen versionsa. Tykkään todella paljon Henrixin, laulusta, riffeistä ja sooloista tällä biisillä. Kaikki on vaan tehty uudestaan niin omalaatuisesti, omaa ulottuvuutta tuoden ja täydellisesti, että kyseessä on paras coveri ikinä.

Top 10 Tapahtumaa tai asiaa vuonna 2008

Onhan se totta, että vuosi vaihtui jo yli kuukausi sitten, mutta tämä lista pääsi vihdoinkin ulos erinnäisistä viivästyksistä huolimatta. Amerikkaan saatiin vihdoinkin äänestettyä hyvä presidentti (kun vielä selviäisi elossa), taas yksi lama tai taantuma alkoi ja monia muita koko maailmaa merkitseviä asioita tapahtui viime vuonna. Tässä listassa kuitenkin käsittelen kymmenen mukavinta, hauskinta tai muuten vaan parasta tapahtumaa tai asiaa, jota minulle tapahtui viime vuonna. Kehtaan sanoa vuotta 2008 yhdeksi elämäni parhammaksi vuodeksi, vaikka se kuluikin äärettömän nopeasti. Kävin useammilla keikoilla kuin ennen, ostin enemmän levyjä kuin ennen ja tutustuin lisää ihmisiin sekä oikeassa elämässä, että netissä, jotka olivat joko mukavia tai sitten ärsyttäviä kusipäitä. Toki teini-iän angstit jylläsivät muunmuassa turhan sarkasmin käyttämisen muodossa, mutta kun kaiken kamaluuden unohtaa, jää mieleen kaikki hyvä. Turhaa turinaa ei enää tarvita, vaan siirrytään suoraan katsomaan, mitkä asiat tai tapahtumat olivat vuonna 2008 minulle mieluisimpia.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
10. Sukutapaaminen
Keväällä kumpikin isovanhempani äitini puolelta täyttivät 70 vuotta, joten he pitivät ison yhteisen juhlan. He olivat vuokranneet tilat hotellista, jonne tuli noin sata sukuvierasta äitini puolelta. Koska matkaa sinne oli 500 kilometrin päässä, olivat junamatkatkin ihan mukavia, mutta tylsäksi odotettu sukujuhla kääntyikin ihan mukavaksi. Hyvän ruuan jälkeen alkoi olla tylsää, joten saimme pikkuserkkujen nerokkaan idean: kiersimme keräämässä kaikilta sukulaisilta pikkurahoja ja menimme pelaamaan ne hotellin aulassa oleviin pokeripelikoneeseen ja pajatsoon. Saimme älyttömästi pikkurahoja ja hävisimme lopulta tuon illan aikana montakymmentä euroa, mutta se oli älyttömän hauskaa monen tunnin viihdettä. Varsinkin pokeripeliautomaatin yksiääninen tuplausmusa aiheutti paljon huvia hypnotisuudellaan. Myös seuraavana päivänä tuli naureskeltua, kun huomattiin tilanneemme pari limua väärän huoneen numeroon. Kiltit hotellisedät ja -tädit varmaan ymmärsivät.

9. Digiexpo 2008
Melkoisen kumma asia on se, etten lähtenyt näille messuille päätarkoituksenani tutustua peleihin tai teknologiaan yleensä. Foorumeiden, jolla roikun, nettihörhöt päättivät järjestää miittauksen näillä messiulla ja itse halusin mennä mukaan, ja oikeasti tavata ihmisiä, joiden kanssa olen netin välityksellä jutellut. Noh tällaisena ujona teininä olin melkoisen hiljainen siellä joidenkin jo valmiiksi tuntiessaan toiseensa ja heittäen kovaa läppää. Mutta vaikka itse melkoisen hiljaisena siellä olin, oli minulla helvetin hauskaa. Monelta taholta tuli todella hauskoja juttuja, moni nettisakkilainen tuntui uskomattoman rennolta ja toivon, ettei minusta jäänyt liian huono kuva. "Virallisessa" miittikuvassakin näytin älyttömän tyhmältä. Kaiken kruunasi Wii Musicin sekä tulevien Crash- ja Spyro-pelien esittely, jossa olellee "siitä oppii englantii" -räpille repesin aivan totaalisest. Kivaa oli, tänä vuonna uusiksi.

8. Uusi Tietokone
Ihan totta. Vanha koneeni oli niin älyttömän surkea, että uuden saamisen voi tosiaan nimetä yhdeksi vuoden 2008 parhaaksi asiaksi. Vanha kone oli vuosimallia -98, mutta Windows 98:n tilalle olin pistänyt Windows XP:n, jota kone ei jaksanut kunnolla edes pyörittää. Avaamiseenkin meni vain 15 minuuttia. Nyt on puoli vuotta ollut tämä uusi tietokone ja se on tehnyt elämästäni netissä ynnä muissa paljon helpommaksi. Prossuna on AMD Phenom 8400 (Triple-core), näytönohjaimena Nvidia GeForce 8500 GT ja RAM-muistia kolme gigaa. Ei siis mikään yliloistava Crysis-kone, mutta ihan kelpo silti.

7. Hiihtoreissu Lapissa
Huhtikuussa päätimme lähteä broidin, isäni ja tämän kaverin sekä hänen poikansa kanssa hiihtämään pohjoiseen Lappiin. Hankea oli monesti paljolti yli metri, joten jouduimme käyttämään metsäsuksia. Harmiksi kuitenkin oli tullut sen verran lämpimää jo sinne, että päivällä auringopaiste pehmesi lumihankea niin paljon, että päivällä upposi jopa metsäsuksilla syvälle lumihankeen. Niinpä ainoa vaihtoehto oli hoitaa hommat niin, että yöllä hiihdettiin ja päivällä levättiin. Sumu myös yllätti aika monesti ja tuli hetkiä, jolloin minne vaan katsoi, näki vain valkoista. Kiersimme autiotuvasta autiotupaan, emmekä joutuneet käyttämään telttaa kuin yhden kerran. Muita ihmisiä näkyi vain viimeisinpinä päivänä, jolloin menimme valmiita latuja pitkin. Painava rinkka selässä metsäsuksilla upottavassa hangessa parikymmentä kilometriä on melko hardcorea. Kiipesimme myös yhdelle tunturille, joka ei metsäsuksilla ollut niin helppoa. Myös laskeminen näillä oli melko hankalaa ja yleensä moni päättyi sellaiseen tilaanteeseen, että lumi yhtäkkiä pettyi ja kaaduin lumihankeen samalla kun vierestä kuuluu kaverin ääni "Makaatko säkin naama lumihangessa?" Mukavaa oli.

6. Paganfest
Huhtikuun alulla äitini oli menossa viikonlopuksi Müncheniin, Saksaan, joten päätin lähteä mukaan ja käväistä juuri silloin siellä olevalla ympäi Eurooppaa kiertävillä Paganfesteillä. Yövyimme äitini saksalaisen kaverin luonna, joka oli hyvässä paikkaa. Mitä parempaa voi kuvitella, kuin kuusi loistavaa Folk- ja viikinkimetalliyhtyettä yhden illan aikana? Paikkana oli Backstage, joka oli todella mukava ja hyvä klubi, jonne kuitenkin alaikäisetkin pääsivät. Ensimmäinen saksalainen Equilibrium oli hyvä, vaikkein tuolloin sitä vielä fanittanut. Toisena soitti Sveitsiläinen Eluveitie, jonka keikka oli mahtava, vaikka settilista olikin vain neljä biisiä. Kolmantena soitto Fäärsaarelainen folkmetallin veteraani Tyr, jonka omalaatuisella tyylillä tuli hyvä keikka. Kolme viimeistä artistia olivat kaikki suomalaisia, ja nämä Moonsorrow, Korpiklaani ja Ensiferum vetivät jokainen yhä vaan paremman keikan edellisestä. Varsinkin Ensiferum setti oli niin kova, että se on ollut yksi parhaita näkemiöni keikkoja. Oli hienoa olla suomalainen saksalaisten joukossa, ja olla yksi niitä harvoja, jotka osasi laulaa folkmetal biisejen suomenkieliset kohdat. Täällä myös sain ensimmäiset kokemukseni moshpitistä, ja ei haitannut, vaikka melkein kaikki muut olivat täysi-ikäisiä.

5. Unholy Alliance III
Taas yksi keikka, tällä kertaa marraskuussa Totuus on se, että mitään bändiä ei voi nähdä liian montaa kertaa. Ei ainakaan Slayeriä. Kenttäliput tältä keikalta menivät ohitseni (kaikki myytiin alle puolessa tunnissa), mutta onneksi sain ne kohtuu hintaan huuto.netistä. Odotin, että siitä tulee kova ilta, ja niinhän siitä tulikin. Bonuslämppärinä oli Embreach, joku metalcorea soittanut suomalainen yhtye, joka ei kauheasti innostanut, muttei ollut huonokaan. Toisena soitti Amon Amarth, jonka keikka oli todella hyvä, mutta vaan liian lyhyt. Menetin paikkani kolmannesta rivistä mennessäni ostamaan juomista, mutta neljäntenä soittaneen Mastodonin keikalla olinkin jo osan aikaa moshpitissä. Ei ollut mikään lempibändini, mutta rumpali teki kyllä ylitöitä ja jätti hyvän maun suuhun. Triviumista minulla oli kehno muistikuva Maidenin lämppärinä, mutta tällä kertaa se veti melkoisen hyvin. Moshpitti oli entistä parempit ja Trivium näytti nauttivan keikkailusta. Lämppäsi loistavasti, vaikka ei kuulukkaan lempi yhtyeisiini. Vikana oli tietenkin itse iso nimi, Slayer. Moshpitti oli vieläkin isompi ja nyt tuli otettua todella paljon kolhua, varsinkin kaatuessani Wall of Deathissa satutin jalkani pahasti lihavien Kerry King -fanejen alle. Mutta se settilista! Ensin tuli muita legendaarisia yhtyeen viisuja aina kahdentenatoista tulevaan South of Heaveniin, jonka jälkeen yhtye soitti koko Reign in Bloodin aina Raining Bloodiin asti! Ei olleet aivan paras näkemäni moshpitti, mutta kyllä kelpasi. Mutta miksi tämä oli parempi kuin Paganfest? Varmaan siksi, että täällä oli tuttuja kavereita ja porukkaa kiitettävästi, mutta Paganfesteillä ei ketään.

4. Pelaaminen
Oikeastaan vaikka en paljoa nykyään pelaile, laskiessa kaikki pelituntini vuonna 2008, oli minulla reilusti monia kivoja pelihetkiä. Yksinpeleistä eniten tuli varmaan pelattua juuri tuona vuonna ostamallani Nintendo DS:llä, jonka kanssa varsinkin Chrono Trigger Ds:ää tuli paljoa pelattua. Vaikka Ninja Gaiden II olikin pettymys, oli siinäkin omat mukavat hetkensä kesällä. Mutta parhaat hetket kuitenkin tietenkin tuli vietettyä moninpelien ääressä. Hauskimmt hetket tuli varmaankin vietettyä Halo 3:n ääressä, jota tuli kavereiden ja veljen kanssa hakattua netissä todella paljon, vaikken itse edes koko peliä oikeastaan omista. Myös monia muita FPS:iä, kuten Call of Duty 4:ää tuli pelattua, mutta Halon kanssa vietin eniten aikaa. Itse pidin myös melkoisesti NHL:n ja LittleBigPlanetin pelaamisesta kaverin kanssa.

3. Helsingissä roikkuminen
Niin, todella simppeliä. Vaikka juna ja bussi maksavat Helsingiin melko paljon, tuli siltikin vietettyä monia hyviä hetkiä erilaisten kavereiden tai kaveriporukoiden kanssa Helsingissä, ihan vaan roikkuen siellä. Varsinkin milloin missäkin Macdonaldsissa, Levykauppax:ssä, Keltaisessa jäänsärkijässä ja erilaisissa soitinkaupoissa tuli roikuttua tuntikausia. Joka kerralla oli porukasta riippumatta todella hauskaa, eikä juurikaan mitään järkevää turistavaa ole tähän kirjoitettavaksi, sillä kaikkia kertoja ei voi käydä yksitellen.

2. New Yorkin matka
Perinteisessä jokavuotisessa kesän ulkomaanmatkassa päätimme viime vuonna reissata New Yorkiin, tuohon suuren kaupunkiin. Yleensä matkustaminenhan tuonne maksaisi todella paljon, mutta saimme alennusta lennosta ja kalliit hotellit saimme korvattua viettämällä aikamme Manhattanin länsiosassa olevassa Greenwitch Villagessa tuttaviemme luonna, joilla on kesäasunto lähellä omaa taloamme täällä Suomessa. Heillä oli myös itseäni vuotta nuorempi poika, joka on ihan mukava ja jonka kanssa tuli myös vietettyä hauskoja hetkiä tuolla. Dollarin kurssi oli tuolloin todella hyvä meille (yksi euro vastasi puoltatoista dollaria), joten itse sain monia uusia ja vanhoja levyjä kaksi kertaa halvemmalla kuin täältä Suomesta. Rentoa aikaa tuli viettyä helteessä aurinkotuolissa kirjaa lukien juoden Coca-Colaa, jota sai kuusi 3 desin pulloa runsaalla kahdella dollarilla. Manhattania oli kiva vain kiertää joko perheen kanssa nähtävyyksiä katsellen ja kahviloita etsien tai itsekekseen levy kauppoihin tutustuen. Ainoa johon petyin oli Vapauden Patsas, mutta muuten oli todella kaiken sen vaivan arvoinen matka.

1. Tuska Open Air Metal Festival 2008
Kyllä, tässä on vuoden 2008, ja yksi elämäni selvästi parhaista tapahtumista. Kun esiintyjätkin paljastuivat, oli vain yksnkeirtaisesti pakko päästä tänne. Slayer. Slayer. SLAYER! Tuolloin tämä yksi bändi sai minut vain innostumaan ja haluamaan koko festarille. Jotenpa 27-29.6. paljastui yhdeksi elämäni parhaimmaksi viikonlopuksi. Ensimmäisenä päivänä saavuimme kaverini (jolla vietin yöt festarin ajan) ja hänen kavereidensa kanssa samaan aikaan kun portit aukesivat ja jono oli mieletön. Keikkapäivä oli jo tuolloin loistava ja varsinkin Amon Amarthin ja The Sorrowin keikat olivat loistavia. Jälkimmäisessä myös koin elämäni ensimmäisen Wall of Deathin. Lauantaina saavuimme jo pari tuntia ennen porttejen aukeamista, mutta siellä olevilta porukoilta, joihin liityimme tuli niin rentoa ja hyvää juttua, ettei se haitannut. Kalmah ja Behemoth päälavalla olivat loistavia (jälkimmäinen repi Raamatun \o/), mutta sen jälkeen jäimme eturivin paikoillemme, että näkisimme niistä Kreatorin. Välissä lavalla esiintyi Fields of Nephilim, SURKEA goottirockkia soittava bändi, joka ei ottanut kontaktia yleisöön ja jonka esityksessä parasta olivat jäsenten cowboy-asut. Kreatorin oli kuitenkin odottamisen arvoinen ja heti tämän jälkeen soittaneen Diablon jälkeen oli niin hyvät fiilikset, että enää ei voisi tulla parempaa päivää. Mutta sunnuntai tuli. Taas menimme heti aamullla jonottamaan, että pääsisimme Korpiklaanin eturiviin vain saadaksemme tietää, että tämän keikka on peruutettu. Vittuuntuneena menin odottamaan eturiviin Killswitch Engagen keikan alkua. Kyseinen Metalcore yhtye veti älyytömän kovan keikan ja fiilikset nousivat kattoon. Myös Nile superrumpaleineen oli todella kovaa kamaa, mutta vikana soittava Slayer oli se kaikista tärkein. Kaikki (huom. älyttömästi porukkaa) oli kerääntynyt kuuntelemaan tätä yhtyettä, jonka koko keikan vietin moshpitissä. Kyseessä oli elämäni tähän asti paras keikka, sillä moshpiti olivat täydellisiä, kuten myös settilista. Raining Bloodin Wall of Deathin jälkeisen fiiliksen kruunasi vielä Angel of Death, jonka sanat tuntuivat kaikki osaavan ja laulavan. Jokaiseksi päiväksi luvattiin sadetta, mutta aurinko vaan paahtoi kokoajan. Myös festariporukka oli kuin kaikki samaa toisiaan auttavaa yhtä perhettä, joka nosti fiilikset kattoon. Jos menit juttelemaan noin vain tuntemattomalle, sait hänestä uuden toverin. Eikä itse edes tarvinnut mitään aloitteita tehdä. Voisin Tuskasta pulista vaikka kokonaisen vuorokauden, mutta se ei liene tarpeen. Vuoden 2008 keskellä ollut kohta oli siis vuoden paras kohta.

Top 5 Strippi-Sarjakuvaa

Sarjakuvat, tuo viihde, joka pystyy viihdyttämä ketä tahansa riippumatta iästä tai sukupuolesta. Nuo simppelit piirretyt tarinat ovat tehneet miljoonien ihmisten elämän paremmaksi. Tällä kertaa listani ei siis liity musiikkiin, peleihin eikä elintarvikkeisiin, vaan näihin yksinkertaisiin maailman vihdyttävimpiin kuvasarjoihin. Mutta ehei, kyseessä ei ole kuitenkaan mitkä vaan sarjakuvat vaan nimenomaan strippeinä esiintyvät sellaiset. Strippisarjakuvien tekeminen on oikeastaan vaikeampaa kuin "normaalien" sarjisten, sillä yhteen strippiin pitää aina saada aikaan yksi tavallalisesti noin 2-4 ruutua pitkä vitsi. Toki on strippisarjakuvia, jotka yksittäisinä muodostavat pitemmän tarinan vailla jokastrippisiä vitsejä. Strippisarjakuvat ovat elämän helppoja pelastajia. Kaikista lehdistäkin luen aina ensiksi sarjakuvat. Jopa massiivinen Hesari alkaa minulle Harald Hirmuisesta. Tälle listalle pääsevillä sarjakuvilla on melko kovat edellytykset. Listalle kelpoitan vain sellaisia sarjakuvia, jotka ovat ilmestyneet sanoma- tai aikaukasilehdissä (nettisarjakuvia ei siis hyväksytä) ja kyseisiä sarjakuvia on saanut ilmestyä vain lyhyinä strippeinä tai "sunnuntaisarjiksina". Näin ikään saan karsittua muutamia nimiä ja listan tekemisestä tulee minulle helpompaa. Strippisarjakuvia löytyy sekä aivan loistavia, mutta myös
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
(Sarjakuvan tekijä suluissa)

5. B. Virtanen (Ilkka Heilä)
Vaikka jotkut sanovatkin, ettei suomalainen sarjakuva ole sitä tasoikkainta, on jo B. Virtanen yksi hyvä esimerkki Suomalaisen strippisarjakuvan tasosta. Sarjakuvan päähenkilönä toimiva itse B. Virtanen on jo sen verran aneeminen ja masentunut tyyppi, että hän varmasti piristää jokaisen meidän päiväämme. Pääasiassa sarjakuvan huumori perustuukin siihen, miten erilaisilla tavoilla Virtasella menee elämässään huonosti sekä kurjassa toimistotyössään, että kotona karmaisevan vaimonsa, Armin, kanssa. Vaikka Armista todennäköisesti löytyy samoja piirteitä tavallisen suomalaisen vaimon kanssa, moni mies voi huokaista helpostusta, että oma vaimo on sentään parempi kuin sarjakuvan fiktionainen. Myös aikuiset voivat huokaist helpotuksesta, ettei heidän poikansa ole samanlainen nuorisorikollinen kuin B. Virtasen lapsi, josta Heilän on tehnyt todennäköisesti hieman liioitellun, ja hyvä niin. Vaikka B. Virtasen kehno elämä on päänaurattaja, löytyy myös muutakin huumorin aiheita. Heilän tykkää tunkea varsinkin B. Virtasen yhtiössä tapahtuviin strippeihin paljon sanaleikkejä, jotka yleensä toimivatkin sitten kyseisen stripin päävitseinä. B. Virtasen kommelukset ovat sen verran normaalin oloisessa ja modernissa toimistossa taphtuvia, että ne voi hyvin kuvitella ihan oikeasti tapahtuviksi. Hieno asia on myös se, että henkilöitä ole aivan liian yliammuttu, vaan kaikki heistä on mukavan persoonallisia. Valiettavast en jaksanut etsiä B. Virtasesta hauskempaa näytesarjakuvaa, joten googlettakaa/ostakaa itse lisää. Esimerkki

4. Viivi & Wagner (Jussi "Juba" Tuomola)
Lisää suomalaista laatu strippisarjakuvaa. Jo ideana naisen ja ihmisenkaltaisen sian yhteinen elämä herättää kummastusta: mitä tekijä oli nauttinut kun keksi tämän idean? (Juba itse sanoo juoneensa Ranskassa punaviiniä tällöin.)Verratuna B. Virtaseen, ei Viivissä ja Wagnerissa ole yhtä paljon sanaleikkejä. Huumori ei aina myöskään ole yhtä yksinkertaista kuin edellisessä, vaan välillä pitää oikeasti miettiä, että oliko äsken lukemassasi stripissä oikeasti mitään vitsiä. Viiviissä ja Wagnerissa on myös huomattavasti ironista huumoria ja varsinkin Wagner on siaksi melkoisen sarkastinen persoona. Juba myös tykkää viljellä strippeihinsä itseironiaa, joka näkyy varsinkin kaikissa stripeissä, jossa ihmetellään Wagnerin porsasmaisuutta. Kyseisissä Juban taideteoksissa on myös uskaliaampaa huumoria. Se on kuitenkin piiloitettu, että kyseistä perhesarjakuvaa(tässäkin aiheessa esiintyy pari kertaa itseironiaa) lukevat alpset eivät tajua sitä, mutta vanhemmat ihmiset voivat nauttia siitä. Tämä tuo sarjakuvaan lisää kiintoisuutta ja tekee siitä paremman kuin B. Virtasesta. Esimerkki

3. Malinen (Markus Miettinen & Jaakko Seppälä)
"Ee se oo tääsin poessuletta!" Juuri niin, kyl myö huastaan savonmurretta. Malinen on TAAS kerran yksi esimerkki suomalaisten hyvästä ideavarastosta. Malinen on Savosta kotosin oleva jänis, joka joutuu lähtemään Helsinkiin opiskelemaan. Kyllä, jänis. Muutkin sarjakuvassa esiintyvät hahmot ovat eläimiä, joka tekee sarjakuvasta helpompaa. Pääideana on se, että Malinen savolaispoikana huastaa savonmurretta vahvasti ja tämän ansiosta tulee mukavia tilanteita. Kaikista parhaat stripit juuri käsittelevätkin miten helvetisti Malista ketuttaa koko Helsingin erilaisuus ja erot puheessa. Malisen ja hänen stadilasikaverinsa Seepran kanssa varsinkin tulee välillä murteen aiheuttamia hankaluuksia, jotka kuitenkin päättyvät aina hyvin. Sarjakuva on niin vahvasti savolaismielistä ja stadilaisvastaista, että jokainen edes jotenkin Itä-Suomesta pitävä saa hyvät huvit Malisen vitseistä. Omalaatuisien Savo vs. Stadi -vitsien lisäksi stripeuistä löytyy myös normaaleja, joskus jopa käytettyjä vitsejä, jotka eivät kuitenkaan paljoa haittaa. Malinen on taattua huumoria kuitenkin, kunhan et vain inhoa savoksi huastamista. Esimerkki

2. Fingerpori (Pertti jarla)
Kun Tiikerin ilmestyminn Helsingin Sanomissa loppui, tuli tilalle Fingerpori. Se yllätti kaikki täysin. Se oli kiero, ala-arvoinen, huono ja täynnä mustaa huumoria. Juuri siksi se oli niin älyttömän loistava. Muistan kun Mielipidepalstalla valitettiin Viivin ja Wagnerin sopimattomuudesta lapsille, mutta kirjoittaja tuskin oli lukenut Fingerporia. Oikeasti, kaksimielisempää suomalaista strippisarjakuvaa saa hakea. Jo sen kaltaiset vitsit, että maajussi tulee sanomaan "Nyt on heitetty siemenet maahan" ja joku sanoo "Ei ihme, ettei teillä ole enempää lapsia" aiheuttaa monille makeat naurut. Ottaen huomioon, että tuo ei ole läheskään rivoimpia vitsejä Fingerporissa. Kaksimielisyys esiintyy yleesä sanaleikeissä, joita Fingerporin stripit tosiaan ovat täynnä. Sanaleikit ovat vaan monesti sen verran uskaliaita, ettei niitä heti arvaa. Sanaleikkejen ja muiden kaksimielisyyksien lisäksi esiintyy myös muita vähemmän rajuja strippejä, jotka eivät kuitenkaan ole paljoa huonompia. Melkein parhaimpai vitsejä kuitenkin tuottanee Rivo-Riitta, jonka vitsien laadun voi päätellä jo henkilön nimestä. Fingerpori on vaan niin huono, että se on pirun hauska. Esimerkki

1.Raakaa Lihaa (Max Cannon)
Sen jälkeen, kun koko lista on ollut vain suomalaista strippisarjakuvaa, vie ensimmäisen sijan Raakaa Lihaa (englanniksi Red meat). Aluksi oli todella kova valinta päättää tämän ja Fingerporin väliltä, mutta luettuani yhden albumillisen (onneksi näitä on käännetty suomeksi) tätä loisto kamaa, oli ensimöisen sijan päättäminen vaivatonta. Raa'an Lihan huumori menee Fingerporin kaksimielisten sanaleikkejen jälkeen huummorinsa aivan uusin ulottuvuuksiin. Raa'an Lihan stripeissä on sen verran korkealaatuista huumoria, ettei sitä oikeastaan ihan tyhmin tajua. Eikä oikeastaan ihan fiksuinkaan. Joskus sitä ei KUKAAN tajua. Välillä epäkypsän lihamme huumori ei liity pätkääkää mihinkään, se vaan tulee, iskee ja pistää nauramaan. Näinden todella pimeiden huumoripätkien lisäksi on myös todella viisasat huumoria sisältäviä strippejä. Ja viisaassa tarkoitan todella anarkista, sarkastista, ironista, kettuilee, randomia ja kummalista huumoria. Piirtämisen vaivaa on säästetty sillä, että monesti strippi koostuu vain yhdesta kuvasta, jota käyteetään samanlaisena tai hieman muokattuna yhä uudestaan. Maailmankuva on "julma": aikuisilla on omituinen huumorintaju (kuten tekijällä) ja lapset murjoutuvat rankassa maailmassa. Jokaisella stripillä on myös oma otsikkonsa, joka yllätys yllätys, ei liity mihinkään yhtään. Raakaa Lihaa on vaikea selittää, sillä se on vain niin hyvä. Huumori on sen verran omituista, että sen voi vain kokea itse, eikä kuunnella kun toinen kertoo siitä. Raaka Liha on... Taidetta.
ESIMERKKI

Top 10 Vuoden 2008 albumia

Kaikki paras musa tehtiin 80-luvulla ja nykyään tulee suhteellisen paskaa musiikkia, eikö vain! Harmistuttavan moni ajatteleekin tällä tavalla eikä voi uskoa, että kasariklasikkojansa tulee enää yksikään albumi voittamaan. Itse en todellakaan ole tätä mieltä, sillä moni suosikkialbumini tuli 90-luvulla, eikä uusi vuosituhatkaan ole so far ollut huono. Ajatelkaa mitä haluatte, mutta itseni mielestä viime vuosi oli metalli- ja rocklevyjen osalta melkoisen hyvä. Siis ajatellaan vaikka ihan yleiseltä kannalta, niin ei voi kukaan genren ystävä vuotta kovin huonoksi väittää. Monilta klassisilta metallin ja raskaan rockin yhtyeeiltä tuli uudet albumit. Metallican, Judas Priestin, Ac/Dc:n tai Guns'n Rosesin kenekään uutta teosta ei yleisesti haukuttu. Itselleni tuli myös monia viikingeistä ynnä muista kertovia Melodeath- ja Folk metal -levyjä, joista yksikään ei oikeastaan ollut huono Koska folk metal -yhtyeiltä tuli niin monta albumia, jouduin kovalla kädellä karsimaan yhden niistä, jonka ehko jotkut olisi saattanut olettaa näkevänsä tällä listalla. Valitettavasti voin nyt jo suoraan sanoa, että ette tule näkemään Eläkeläisten uutta hienoa albumia tällä listalla, se vaan ei valitettavasti mahtunut mukaan, enkä olisi osannut verrata sitä kilpailijoihinsa. Kun katson listaa omistamistani levyistä huomaan, että oikeastaan eniten levyjä minulta löytyy juuri edellisvuodelta. Syy saattaa tosin olla myös se, että vasta tuona vuotena innostuin kunnolla levyjen ostamisesta. Mutta turhan esipuheen jälken voimme siirtyä itse listaan.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

10. Guns 'n' Roses - Chinese Democracy
Monilta bändeiltä, jotka julkaisivat albuminsa tuona vuonna 2008, osotettiin tätä teosta kovasti, mutta oliko yksikään muu lopulta yhtä kaivattu kun Guns 'n' Rosesin tuleva. Yhtyeen suuri fanijoukko on joutunut odottamaan tätä teosta suoraansanoen ikuisuuden. Tämän albumin olisi pitänyt ilmestyä jo hyvän aikaa sitten, mutta se vain jämähti kokonaan paikalleen. Onneksi tämä sentään oikeasti tuli julkaistua, toisin kuin Duke Nukem Forever. Chinese Democracy on ja tulee olemaan aina todella kiistelty albumi. Toiset pitävät tätä nerokkaana paluuna Gunnareille, kun taas toiset sanovat sen olevan vain pilkkaa verrattuna Pyssyjen ja Ruusujen vanhoille teoksille. Itse olen varmaan siitä välimaastosta, mutta en voisi sanoa, etteikö kyseessä olisi hyvä albumi. Ensimmäisellä kuuntelu kerralla suurin osa kappaleista ei auennut, enkä vieläkään ole päässyt kaikkiin hitaisiin sisään. Hienoa kitaratyöskentelyä, muuta ei voi sanoa.

9. Judas Priest - Nostradamus
Tämäkin on albumi yhdeltä vanhoista Heavy Metal bändeistä, jota kovasti odotettiin. Angel of Retributon nosti Priestin taas jaloilleen, mutta tarvittiin jotain, joka noistaisi yhtyeen taas Heavy Metallin kärkeen. Innoistuin todella kun kuulin, että tuleva teos on konseptialbumi, joka kertoo tuosta Keskiajan profeetasta, Nostradamuksesta. Ennen albumin tulao julkistettiin kaksi biisiä joista toinen, levyn nimikkokappale, oli todella hyvä. Kun albumi lopulta ilmestyi, jouduin pettyneenä huomamaan, että tämä nimikkobiisi oli koko kasilevyiisen albumin paras biisi. Vaikka hieman petyinkin mahtavaksi odotettuun albumiin, on kuitenkin kaikkineen biiseineen ja tarinoineen hyvä teos. Lyriikat ovat kivat ja Nostradamuksesta on oikeasti ihan hienoa kuulla biisejä. Priestin tyyli Nostradamuksella ei ole silkkaa suoraviivaista Heavy Metallia, vaan Judas Priest hakee levyllä itselleen hieman uutta suuntaa. Kunhan bändi vaan lopulta löytäisi taas itsensä niin saisimme seuraavaksi albumin, jota voi sanoa loistavaksi.

8. Moonsorrow - Tulimyrsky EP
Niin, saavumme näin listan huonoitensijoittuneeseen Folk Metal levyyn ja samalla ainoaan EP:seen. Tulimyrskyhän on tunnetusti hieman outo EP, sillä se kestää yli tunnin. EP-nimitys johtuu vaan siitä, että albumilla on vain yksi uusi oma biisi, levyn nimikkobiisi, kun taas neljästä muusta kaksi on covereita ja loput on aikaisemmin julkaistu demoilla. Vaikka Moonsorrow saattaa tuntue "massa folk metyallilta" se oikeastaan erottuu synkkyydellään ja paikoittesella syvydellään muista. Tulimyrskyn aloittava nimikkobiisi on puoli tuntinen mötikkä, joka on oikeasti todella hyvä. Eeppinen, hieno ja pitkä tarina, jonka avulla biisin kyllä jaksaa kuunnella. Vanhoilla demoilla aiemmin olleet biisit ovat ihan hyviä, mutteivat nimikkobiisin tasoa. Back To the Northin alkuperäistä, Mercilessiin soittamaa, versiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä coveri on hyvä. Yllättävin siirto Moonsorrowilta lieni coveri Metallican For Whom The Bells Tollsista, jota on pidennetty paljolti. Tässä on kyseessä esimerkki miten coverit pitäisi tehdä. Mukaan on tuotu omaa settiä, äänimaailmaa on muutettu ja tunnelma muokattu aivan erilaiseksi. Biisiä ei ole vain soitettu uudestaan, vaan siitä on tehty aivan oma tulkinta ja tässä Moonsorrow onnistuu. Tulimyrsky on kokonaisuutena niin hyvä, että se pääsee 8. sijalle.

7. Ac/Dc - Black Ice
Ei voi sanoa, etteikö myösvanhalta kunnon Acca Daccalta olisi kovasti ootettu uutta levyä. Kokoajan hieman huonomman tuntuisemmeksi käyneiden albumien jälkeen Black Ice on jotain hienoa piristystä. Monet valittavat, että Ac/Dc on paskaa, koska se toistaa itseään, mutta me yhtyeestä pitäväthän tiedämme, että tässä parin riffin muokkaamisessa Ac/Dc osoittaa suurimman nerokkuutensa. Black Iceen ei ole tungettu mitään turhaa uuttaa, vaan sama vanha tahti hieman muokattuna oikeasti vain toimii. Ac/Dc näyttää taaskin miten simppeleistä riffeistä, tarttuvasta laulusta ja sujuvasta kulusta saa aikaan useita tarttuvia biisejä. Pelkäsin jostain syystä kovasti, että Vaihtovirta/Tasavirta tunkisi jonkun ylimenevän imelän ballaadin levylleen, mutta näin ei käynyt. Rauhallisempaa settiäkin levyllä näkee, mutta juuri sitä mikä sopii Ac/Dc:lle. 15 biisistä olisi ehkä voinut karsia muutaman, mutta ei tämä pitkä Ac/Dc putki tapa. Paras Ac/Dc:n albumi vuosiin.

6. Eluveitie - Slania
Kuten monta kertaa jota huomatuin, miten paljon hyviä Folk Metal -albumeita viime vuonna tuli, Eluvetien tietävät varmaan odottivat, että heidän uusi albuminsa, Slania löytyy tältä listalta. Eluveitie vakuutti eroavaisuutensa jo aiemmilla teoksillaan perinnesoittimien, varsinkin pillien ja huilujen, runsaalla käytöllä musiikkiinsa, Tämä loi oman tyylinsä bändille, jota se on uskollisesti jatkaa tällä loistavalla albumilla. Kyseessä ei ole oiekastaan kosnpeti albumi, mutta se sisällyttää itseensä Helvetielaisten (googleta jos et tiedä jääpää) vuodenajoista. Levy sisältää myös yhden tarttuvammista biiseistä ikinä, Inis Monan, joka mahtavuudellaan tuo aina hymyn huulilleni. Eniten levyssä harmittaa, että helvetiaksi lauletut lyriikat on jätetty vähemälle, eikä niitä paljoa esiinny kuin levyn nimikkobiisillä. Loistava teos silti siis kyseessä, joka on vakuuttanut Eluveitielle paikan Keski-Euroopan suurimpien Folk Metal yhtyeiden joukossa. Tästä on Eluvetien hyvä jatkaa.

5. Alestorm - Captain Morgan's Revenge
Kyyseessä on oikeastaan ensimmäinen levy, jota odotin kovasti vuodelta 2008 ja jonka hankin vuonna 2008. Kaverini linkitti yhden hullun juomalaulu tältä piraattimetalliyhtyeen silloin vielä tulevalta ensimmäiseltä levyltä ja olin heti sisässä. Laulajan aito piraattimainen "arr" -ääni viimeistelee jos tässä biisissä olleen sen aidon rennon ja hienon fiiliksen, joka tekee Captain Morgan's Revengestä niin kirotun hyvän teoksen. Näin aitoa piraattimeininkiä ei ole ollut metallibändeillä koskaan, ei edes Running Wildillä. Alestrom ei halua osoitata muuta kuin sen, että sen "powerfolk metalli" ei keskity muuhun kuin meroroivoihin. Kaikki lyriikat, hiatarimelodiat ynnä muut onnituvat kokoamaan tämän todella hyväksi esikoisalbumiksi, joka yksinkertaisesti vaan toimii kokonaan. Aiemmin mainitsemani hullu biisi, eli Wenches And Mead on oikeasti yksi parhiat juomalauluja ikinä kaikessa hilpakkuudessaan, ja loistavuudessaan. Levy ei kokonaisuudessan ole lainkaan monimutkainen, ja sehän on todella hyvä asia kun kyseessä on piraattimetalli. HEY HEY, I WANT MORE WENCHES! HEY HEY, MORE WENCHES AND MEAD! Ja sitä rataa.

4. Metallica - Death Magnetic
No kaikki nyt arvasivat, että tämä albumi on listalla, mutat millä sijalla. Sepä vasta oli kysymys. Todella suuren fanijoukon, mukaan lukien itseni, kauan odottama albumi oli juuri sitä mitä odotin. Kolme edellistä selvästi parempi ja vanhaa tyyliä hakeva, muttei silti mikään maailman mullistava. Yllätyin itsekkin, kuinka vaikea albumi oikeastaan Death Magnetic. Ensimmäisellä kuuntelulla kunnolla aukesi vain kolme biisiä: Onen kopioksi sanottu keskinkertainen levyn "hitti" The Day That Never Comes¨, todella hyvältä ja levyn parhaalta kuullostanut All Nightmare Long ja perus thras metal riffinen My Apocalypse. Nyt vasta useampien kuuntelunkertojen jälkeen on levyn hieman sekava kokonais kuva alkanut hahmottua. Kunnon kulutuksen jälkeen hieman vähemmän massan mieleen tehty The End of the Line on noussut suosikkeihini, vaikka All Nightmare Long on itsestäni edelleen todell hyvä biisi. Myös aluksi flopilta tuntunut Cyanide kuullostaa paremmalta. Vaikka vieläkin osista biiseistä ei ole kunnon kuvaa, vaikuttavat ne paljon paremmilta kuin aluksi. Metallica teki siis vaikeasti hahmottuvan, mutta hyvän levyn. Kun ekan kerran kuulin sen, en olisi voinut kuvitella sijoittavani sitä näin korkealle.

3. Opeth - Watershed
Tiedän, että tässä vaiheessa useampi kuin yksi tuttavani (jos tätä sattuu lukemaan) huutaa "EI":tä kuin Darth Vader. Tämä mahtava progemetal tuotos ei päässyt kärkeen, vaikka niin odotitte. Mutta voin sanoa, että kärkikolmikon järjestyksen päättäminen oli oikeasti aivan helvetin vaikeaa, sillä jokainen oli TODELLA hyviä albumeita. Joku kuitenkin sai minut pistämään Watershedin huonoimalle sijalle näistä, sillä siitä puuttu se jokin, joka ei tee siitä Opethin parasta albumia. Tavanomaisena Opethin progressiivisena albumina Watershedillä kestää oma aikanasa aueta kokonaan, mutta nyt albumia tarpeeksi (muttei toki liikaa) kuunnellena olen saanut selvän kuvan albumista. Alku on sulaa mahtavuutta. Lyhyt, rento ja akustinen Coil sopii täydellisesti levyn aloitukseksi, kun heti sen jälkeen alkaa raaempi, mutta siltikin progressiivisen mahtava Heir Apparent. Tämä mahdin loppuessa tulee vielä parempi biisi, The Lotus Eater, joka on Opethin progressiivisinta puolta ja oikeasti vain niin käsittömän hyvä. Biisiä ei vaan voi kuunnella liaan monta kertaa. Näiden kolmen biisin takia levy voisi olla vuoden paras, mutta pari heikompaa nappia epäonnistuu. Burden ja varsinkin pitkä ja hieni Hessain Peel ovat loistavempia kappaleita, mutta sekavampaa yhdistelyä oleva Porcelain Heart ja hieman jumittava Hex Omega ovat heikompia vaikka hyviä. Nämä kaksi kappaletta onnistuvat kuitenkin rikkomaan Nirvanan, jonak takia kuuntelen levyltä mieluiten kolme ensimmäistä biisiä peräkkäin. Ei Opethin paras levy, mutta sehän on totuus, ettei bändi oel edes keskinkertaista albumia tehnyt.

2. Equlibrium - Sagas
Valitessa kumpi kahdesta jäljellä olevasta albumista joutuu toiselle ja kumpi ensimmäiselle sijalle, oli miettiminen vielä vaikeampaa. Saksaksi viingeistä örisevä Equilibrium on yksi niistä (Folk Metal) bändeistä jotka nappasivat minut suoraan mukaansa viime vuonna. Levyn yksi biiseistä, Blut Im auge, julkaistiin aiemmin Nuclear Blastin kokoelmalla ja tämän loistobiisin avulla tutustuin yhtyeeseen. Tämä biisi tartutti minut mukaansa kaikessa mahtavuudessaan ja sai minut todella kovasti odottamaan tulevaa albumia, jolla tämä biisi olisi. Kun vihdoin sain tämän 90 minuuttisen helvetin eeppisen teoksen käsiini, en pettynyt sillä muu levy oli ainakin yhtä loistava. Mitään muuta levyä, kuin tätä en ole viikon sisällä kuunnellut yhtä paljon ja kymmenien kuuntelukertojen jälkeen tajusin pitäväni käsissä parasta Folk Metal albumia ikinä. Tajusin että Unbesiegt on yksi parhaista biiseistä ikinä ja että levyn ote ei pettänyt koko puolentoista tunnin aikana. Koko mahtiteoksen vielä kruunasi eeppinen, pitkä folkinstrumentaali, joka on oikeasti vain todella hieno. Tämä levy saa vieläkin niskakarvani pystyy.

Pettykää ihmiset mielipiteeseeni, sillä seuraavana on numero yksi!

1. Amon Amarth - Twilight of the Thunder God
Siinä se on: numero yksi. Petyittekö pahasti? No huastan vielä jotain tästä niin saatte rauhan. Olin Amon Amarthia jonkin verran kuullut kun sukujuhlien aikana kaveri päätti, että kuuntelemme biisejä bändin tulevalta albumilta. Ihastuin totaallisesti bändin meininkiin ja saadessani levyn kääsini vihdoinkin kuuntelin sitä runsaasti, enkä ehkä yhtä paljon kuin Sagasia, mutta silti runsaasti. Tässä levyssä oli vaan jotain joka sai minut heti mukaani. Hienot raskaat melodeath-riffit ja se totuus, ettei levy tarvinnut yhtään rauhallista kohtaa (luukunottamatta Apocalyptican hienoa sellosooloa) luodaakseen sen äärimmäisen hienon, riiputtavan tunnelman. Voisin tähän oikeasti luotella listan kaikitsta asioista, jotka tekevät levystä vuoden 2008 parhaan levyn, mutta voisitte vaikka lukea arvosteluni, jos oikeasti kiinnosta.

20 parasta videopelimusiikkia

Maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman videopelejä ja videopelit olisivat paljon tylsempiä ilman niitä paikoitellen jopa loistavia musiikkeja. Joku korkeampi taho (lue: tylsyys) sai porattua päähäni ajatuksen, että eikö olisi kiva jos minäkin tekisin tällaisen todella ihanan top kymppi listan parhaista videopelimusiikeista ikinä. Hetken ajan näitä raapustelin papaerille, kunnes tajusin kuinka mahdotonta kaikki on tiivistää vain kymmeneen parhaaseen. Niinpä päätinkin laajentaa listaa kahteenkymmeneen parhaaseen videopelimusiikkiin. Toki varmaan jo kaikista mahtavista kahdeksan- ja kuusitoistabittisistä musiikeista olisin helposti saanut kasattua vaikka top viidenkymmenenkin ja vaikka laajemmankin. Kuitenkin listan monipuolisuuden lisäämiseksi päätin, että listassa saa olla vain yksi peli yhdestä pelisarjasta. Muunmuassa kaikki mahdolliset pelit joissa Mario-hahmoilla voi pelata lasketaan kuuluvaksi Mario-sarjaan. Kun luet listaa saattaa herätä helposti kysymys: "Miksi ihmeessä melkein kaikki musiikit tässä on Nintendon peleistä?" Vastaus on yksinkertainen. Kasvoin Nintendon konsoleiden kanssa, joten tykästyttyni musiikkeihin pienenä, ne ovat nyt minulle nostalgisia lengendoja. Moni musa onkin täällä sellaisia jotka ovat pienenä vakuuttaneet minut ja ovat yhäkin sellaisia, joita voisin kuunnella jopa muulloinkin kuin pelatessa. Monista näistä musiikeista minulla on hyviä muistoja myös vaikka vain sen takia, miten hyvin ne ovat sopineet johonkin kohtaan pelissä. Turha sitten valittaa, että listasi kusee, sillä kellään toisella ei ole samaa mielipidettä kuin sinulla videopelimusiikkejen parhaudesta.

Jokaisen sijan otsikossa on linkki kyseiseen kappaleeseen!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
20. Silver Surfer (NES) - Stage 1
Niinpä niin, sijalle kaksikymmentä päässyt musiikki on yllätys yllätys Nintendon konsolille. Täytyy myöntää, että vaikka tungin tämän musiikin tähän listaan, en ole itse ikinä pelannut koko peliä. Suurimalle osalle tämä pelihän on tuttu itsenikin pitämän Angry Video Game Nerdin arvostelusta, jossa hän iloisesti kertoo kuinka mukava pelin vaikeusaste on. Okei, vaikka peli olisikin oikeasti täyspaska ja ylivaikea on tämä kasibittinen diskotilutus kunnon musiikkia.

19. Smash Tv - Se joku kenttä
Köh, jos mietit, miksi se on "Se joku kenttä", minun täytyy sanoa, etten ole oikeastaan aivan varma minkä kentän musiikki tämä on. Ainakin tämä on kentässä 4-3, mutta en menisi sanomaan, etteikö se olisi muissakin. No tärkeintä on kuitenkin se, että kyseessä on oikeasti hyvä musiikki. Suhteellisen simppeli, mutta tunnelmaatuovan nerokas ja jatkuvien ampumiesäänien avulla vain entistä parempi. Kyllä niitä muistoja emulaattorin kanssa tulee mieleen aina kun tätä kuuntelee.

18. Super Castlevania IV - Simon's Theme
Okei, taas pitää sanoa, ettei minulla ole kauheasti kokemusta Super Castlevanioista, eikä oikeastaan Castlevanioista ylipäänsä. Sen kyllä tiedän, että monissa niissä on kickass soundtrackit. Muistan kun tämän musiikin kuulin, nousivat niskakarvani pystyyn. Eipä ole paljoa muuta sanottavaa.

17. Bomberman 64: Red Mountain
Paras pelaamani Bomberman-peli ja muutenkin yksi hienoimpia pelejä Nintendo 64:lle. Bomberman 64:n musiikit olivat melko rauhallisia ja yksinkertaisia, muta kun tämän kuulin ekan kerran, aukesi suu ammoleen. Sekavassa kaivolaavakentässä et tiennyt minne mennä, mutta tämä musa soi kokoajan ja toi tunnelmaa aivan saamarin kiitettävästi. Yksi musiikki joka on pistetty juuri oikeaan paikkaan tuomaan oikeaa tunnelmaa.

16. Black Manta - Stage 1
Mikä on NESin paras ninjapeli? No Ninja Gaidenithan ne taitaa olla. Mutta niiden olemassa olo ei kiistä Wrath of the Black Mantan mahtavuutta. Tämän aliarvostetun kahdeksanbittisen ninjapelin äärellä vietin liian monta tuntia aikoinaan. Tylsän dialogin jälkeen pääset vihdoinkin ensimmäiseen kenttään, jossa pääset tappamaan vihuja. Mutta kaikista tärkeintä on musiikki. Ensimmäisen kentän musiikki on jotain niin klassisen hyvää kahdeksanbittistä jumputusta, että se jää parhaiten pelissä mieleen. Loistavuutta, jota ei koskaan unohda.

15. Super Metroid Theme
Mitäh, miksi tämä on näin alhaalla? Kyseessähän on pirun hyvä, ehkäpä jopa Snesin parhaimistoon kuuluva musiikki. No tottahan se on, että kahden ensimmäisen Metroidin keskitasoisen musiikin jälkeen tämä räjäytti pankin. Itselläni koko peli ei ikinä vaan päässyt siihen meganpstalgiahypetykseen, kun jouduin eroamaan siitä. Perkule, jos tätä ei olisi käynyt olisi tämä varmaan monta sijaa korkeamalla. Silti ehkä paras musiikki jota on Metroideissa ikinä nähty. Eeppistä.

14. Doom - Stage 1
Kun tämä FPS-klassikko ensimmäiseksi alkaa huomaat hämmästyttävien 3D oloisten grafiikkojen jälkeen todella coolin musiikin. Tämä musiikki saa sinut jo heti pelin alussa tuntemaan itsesi kovaksi ja pahaksi äijäksi, joka on valmiina ampumaan jokaikisen tielle sattuvan zombien tai muun örmelön. Tämä musiikki on paha ja munakas.

13. Duke Nukem Theme
Hah, olen varma että ajattelit tämän löytyvän listalta. Jos äsken puhuttiin pahasta ja munakkaasta musiikista, on tämä vielä astetta kovempi. Biisi, josta on niin monta versiota, että ne kaikki soitettuna kestäisivät varmaan vuorokauden. Kaikki jotka soittavat kitaraa tykkäävät yleensä opetella tämän jossain vaiheessa. Duke Nukemhan on maailmaan coolein videopelihahmo, joten hänen tunnusmusiikinsahan täytyy myös olla todella cool.

12. Legend of Zelda: A Link to the Past - Dark world
Zeldoissa on paljon, paljon ja vielä enemmän hyviä musiikkeja. Koji Kondi on paiskinut ylitöitä säveltäessään näitä kaikkia, sillä moni on yksinkertaisesti loistavia. Kuitenkin kaikkien parhaiten, jopa paremmin kuin se tuulimylly musiikki OoTista, on mieleeni jäänyt A Link to the Pastin Dark Worldin musiikki. Simppeli kuten moni muukin, mutta silti vaan niin hieno ja loistava. Mahtava pelisarja ja mahtava musiikki.

11. Pokemon Red/Blue/Yellow/Green - Lance's Theme
Sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni vanhoissa Pokemon-peleissä on oikeasti hyvät musiikit. Mutta mikään ei koko pelisarjassa ole onnistuneempi kuin taistelumusiikki Elite Fouriin kuuluvaa Lancea vastaan sarjan ensimmäisissä peleissä. Eeppinen taistelumusiikki on jäänyt mieleeni ensimmäisestä kerrasta tähän saakka ja varmaan kuolemaan asti. Se on vaan jotain niin onnistunutta, että päihittää jopa kaikki yhdeksän edellistä.

10. Halo Theme
Uusin musiikki koko listalla. Halot eivät pelkästään ole todella hauskoja ja hyviä FPS-pelejä vaan niissä on myös älyttömän hyvä soundtrack. Säveltäjä ansaitsee erityiskiitoksen, sillä ilman häntä peli olisi huomattavasti hunompi. Mutta mikä onkaan se kaikista paras musiikki koko pelissä. Päätin valita ihan klassisen Halo themen, sillä pelien uutuudesta huolimatta sitä kehtaa väittää jo legendaariseksi mestariteokseksi. Kaverin kanssa campaignissa warthog-ajelu kohdat tämän soidessa on oikeasti vain jotain niin tunnelmallista.

9. Final Fantasy VI - Terra
Olihan se selvä, että tältä listalta täytyy löytyä yksi musiikki Final Fantasy sarjasta. Mutta vaikeampaahan oli valita niin pirun monesta pelistä se kaikista paras. Vanhojen, kaksiulotteisten, Final Fantasyjen ystävänä minun valintani piti tehdä lähinnä IV:n ja VI:n musiikkejen välillä. Ja kutosessa on monien, myös minun, mielestä parempi soudtracki. Päädyin Terraan, joka on oikeasti uskomattoman kaunis musiikki joka saa sielun tiristämänä pari kyyneltä. Paras karttamusiikki mitä peleissä on nähty. Oikeasti vaan niin ihana.

8. Duck Tales - The Moon
Kyseessä on taas yksi aito klassikkoja, jonka kanssa on tullut vietettyä loistavia hetkiä. Loistavan pelin parhaaksi kentäksi The Moonin teki yksinkertaisesti se musiikki. Tuskin kukaan sanoo, etteikö tämä olisi koko pelin ja sen jatko-osan paras musiikki. Musiikki tuo aina mieleen sen kasarin klassikkotasohyppelyn, joka ei tule koskaan kuolemaan.

7. Street Fighter II - USA (Balrog stage)
Ilman tätä peliähän tappelupelien ystävien maailma olisi paljon huonompi. Street Fighter II on niitä pelejä, joiden kanssa olen aina elänyt ja jota olen aina rakastanut. Tässäkin pelissä oli loistava soundtracki, mutta mikään musiikki ei ollut parempi kuin Amerikkalaisen yökerhon musiikki, jossa jouduit taistelemaan outoa örmöä, Blarogia, vastaan. Muistan, että halusin aina harjoitella ja taistella kaveria vastaan tässä kentässä, koska musiikki oli oikeasti vaan niin loistava.

6. Yoshi's Island - Final Boss Bowser
Hei hei, odottakaas! Yoshi's Island kuuluu Mario-sarjaan! Sehän tarkoittaa että... Niin, minä EN laittanut Super Mario Brosin ensimmäisen kentän legendaarista musiikkia tähän listaan! Sen kun itkette, ei minua liikuta. Mikään ei ole parempaa kuin se, että olet juuri voittanut vauva-Bowserin kun yhtäkkiä noita tekee hänestä jättimäisen ja joudut taisteluun, jossa vihollisesi on matkojen päässä ja rynnii kokoajan sinua päin. Kaiken lisäksihän taistelussa on todella "pahis" musiikki, joka lisää tunnelmaa loistavasti. Tämä siis voittaa Super Mario Brosin musiikin?

5. Kirby Super Star - Gourmet Race / Kirby: Nightmare in Dreamland - Fountain of Dreams
Totta kai listassa täytyy olla joku musiikki Kirby sarjasta, mutta itsekkin vähän ihmetyin kun semmoinen löytyy näin korkealta. Itselleni tuli mieleen kaksi loisto musiikkia: Gourmet race ja Fountain of Dreams. Kumpikin on loistavia ja legendaarisia mestariteoksia. Koska en yksinkertaisesti pystynyt valitsemaan kumpi on parempi, päätin pistää kummankin! Tässä oikeastaan rikon sääntöäni, että saa olla vain yksi musiikki yhdestä pelisarjasta, mutta koska kumpikin on niin loistavia ja ne ovat samalla sijalla tämä tuskin haittaa ketään.

4. Donkey Kong Country - King K. Rool
Taas yksi musiikki pelistä Snesille! Tämä oli oiekasti myös todella vaikea päätös. Jo pelisarjan kolmesta Donkey Kong Countrystä tuli niin suuri määrä hyviä musiikkeja mieleen, että tuntui oikeasti sulalta mahdottomuudelta valita yksi ja paras. Olin jo pistämässä Stickerbrush Symphonyn, kunnes päädyin lopulta ensimmäisen DKC:n lopputaistelun musiikkiin, joka on oikeasti jotain niin parhautta. Aluksi iloiselta ja rennolta tuntuva musiikki viestii helpon oloisesta tasitelusta, mutta sitten kovemmaksi ja raskaammaksi muuttuva biisi tuo esiin taistelun vaikeentumisen. Tämän pomon olen hakannut kymmeniä kertoja vaan kuullakseni koko musiikin.

3. Chrono Trigger - Frog's Theme
No juupajuu, kuka olisikaan osannut arvata, että tungen tähän listaan musiikin lempipelistäni? No ainakaan se ei ole ensimmäisellä sijalla, kuten kaverini sanoi happamasti kertoessani, että teen tällaisen listan. Mutta jos kahdessa edellisessä päätös oli vaikea, niin tässä se oli lähes mahdoton. Koska peli on minulle niin rakas, olen tykästynyt musiikkeihin aivan rajattomasti ja pidän niistä enemmän kuin suuri osa ihmisistä jotka ne on kuullut. Mutta kaikki Ocean Palace, Black Omen, Battle against Magus ynnä muut loistavuudet ovat itselleni kaikki niin legendoja, että päättäminen tuntuu inhottavalta. Kuitenkin päädyin siihen tunteeni eniten nostattavaan musiikkiin, Frog's Themeen, joka on yhtäaikaa kaunis, vahva ja varsinkin loistava.

2. Megaman 2 - Dr. Wilys Stage 1
Tunnettu tosiseikkahan on se, että siinä missä ensimmäisen Megamanin musiikki oli keskitasoa, oli kakkosen musiikki täyttä loistavuutta. Kaikista parhaana musiikkina on varmaan itseni lisäksi monille jäänyt mieleen ensimmäisen kentän musiikki matkalla Dr. Wilyn linnaan. Tätä kehtaan sanoa parhaaksi kahdeksanbittiseksi videopelimusiikiksi mitä ikinä on tehty ja varmaan tullaan tekemään. Se on vain niin onnistunut. Joku höntti on vielä tehnyt ihan onnistuneen version tästä sanojen kanssa. Unohtamatta tietenkään vielä 1000-kertaa parempaa Okkusenmania.

Noniin, siihen ollaan tultu. Edellä on ollut yhdeksäntoista toinen toistaan klassisempaa, loistavempaa ja legendaarisempaa videopelimusiikkia. Jäljellä on enää ensimmäinen sija, jota kehtaan siis väittää parhaaksi videopelimusiikiksi mitä on ikinä tehnyt. Kiinnittäkää turvavyönne ja olkaa valmiita olemaan eri mieltä kanssani!

1. F-Zero - Big Blue
Kyllä, se on se. SNESin yksi parhaita ajopelejä, joissa oli monien muiden konsolien hyvien pelejen tapaan aivan loistava soundtracki. Kun kuulin tämän musiikin ensimmäisen kerran, eivät pienet kakaran korvani voineet uskoa itseään, sillä tämä oli jotain niin hyvää. Pelissä tätä kenttää tuli hakattua tunteja vain tämän simppelin musiikin takia. Big Bluen sinisten vesien yllä ajaessa tämä loistavasti alkanut musiikki kaikui iskuisesi, jopa niin hyvin, että tosiaan pystyin pienen harkinnan jälkeen nimetä tämän parhaaksi musiikiksei videopeleissä ikinä. Kuuntelen tätä vieläkin ja kätenikin saattavat jammaillessa mennä soittamaan tätä ilmakitaralla. Jos vaan joskus saisin tämän pelin takaisin SNESille ja voisin saada ajotunnelman kattoon Big Bluen musiikin avulla.

Top 10 Cooleinta videopelihahmoa

Nuo ihanat videopelit jotka saavat keskittymisesi tunneiksi ja ovat muuttaneet varmasti elämääsi ihan huomattavasti. Suurimmassa osassa pelataan jollain henkilöllä, johon monesti samastuu. Pelistä löytyy myös paljon muita hahmoja, jotka ovat toinen toisiaan mukavampia tai rasittavampia. Mutta mikä näistä kaikista kymmenistä, jopa sadoista pelien henkilöistä on oikeastaan se kaikista eniten viilein, kovin ja nimityksen cool tai badass ansiatseva? Näitä listojahan on totta kai vaikka kuinka moni jo tehnyt ja välillä mielipiteet ovatkin olleet aika yksimielisiä. Voimakkaat ja urheat sankarit sekä hiljaiset ja ovelat pahikset ovat vain yksiä henkilöitä coolejen videopelihahmojen joukossa. Mutta nyt on aika itsemielipiteelle, eli kuka onkaan se kaikista coolein pelihahmo?
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hipheihelejaa: japsiroolipelit. Totta kai melkein kaikki arvaavatkin, että jokaiselle "Top 10 cooleinta pelihahmoa" -listalle ängetään ainakin yksi henkilö Final Fantasyista, eikä tämä lista ole poikkeus. Tästä jo todella monia osia omaavassa sarjasta löytyy kasottain cooleja henkilöitä voimakkaineen taikoineen sekä aseineen ja hiljaisen salaperäisineen ominaisuuksineen. Mutta on kuitenkin aina pakko lopulta myöntää, että se kaikista coolein hahmo pelisarjassa tulee seitsemännestä osasta. Mutta ei, en tarkoita sitä kaikkien rakastamaa blondia piikkitukkaista jättimäisellä miekalla heiluvaa nuorukaista. EI, kyllä Sephiroth on paljon coolimpi kuin mikään Cloud. Tumma ja synkän salaperäinen FF:ien yksi hienoimpia pahiksia on todellakin cool. Voimakas ja lähes kuolematon Sephiroth tekee mitä vaan viileitä pahuuksiaan valoittaakseen maailman. Eihän tämä ole periaatteessa kovin coolia, mutta Sephirothin olemus vaan on. Ja älkäämme unohtako kohtausta, jossa Sephiroth tappaa Aeriksen lävistämällä tämän miekallan. Tämä sai monet vihaiseksi Sephirothille, mutta minut vaan hymyilemään (hyvä Sephiroth, hyvä \o/).
Sija 10: Sephirot (Final Fantasy VII)




Voiei, taas hahmo japsiroolipelistä. Onhan se vaan totta, että nämä nerokkat pelisuunnittelijat osavaat hyvien peliensä lisäksi tehdä niihin mukavia ja jopa cooleja hahmoja. Olen pahoillani, että minun on saatava tähän listaan ainakin yksi henkilö lempipelistäni. Chrono Trigger vaan sattuu olemaan itselleni niin mieluisa, että pidän pakolla edes jotain henkilöä tähän listaan kuuluvana. Peliä pelanneet ehkä arvaavatkin kuka henkilö tempaistaan tähän listaan. Robo on hauska ja kiva, mutta ei oikeastaan tippaakaan viileä. Sitten on se monien pitämä Frog. Samakkon pään omaava kunniallinen ritari on kyllä cool ja hahmo johon on helppo samastua, mutta ei kuitenkaan sitä mitä haen. Niin, kyllä se coolein on tässäkin se hiljainen, pitkähiuksinen pahis, Magus. Taas on siis japsiroolipelin pahis kyseessä, mutta niitä ne itämaalaiset vaan osaa tehdä hyvin. Kysymys kuuluu: voiko Magusta sanoa edes pahikseski. Se hieman riippuu, mutta lopulta itsestäni kyllä. Jäänväriset pitkät hiukset, tumma asu, verenpunainen viitta ja viikate ovat minusta todella cooleja. Myös Maguksen taiat ovat todella cooleja. Varsinkin se iso paljon vahingoa tekevä pimeä kolmio Dark Matter.... Wau.
Sija 9: Magus (Chrono Trigger)




Dändän dändän dändän... Okei lopetan. Vaikka Nintendo nykyään tunnetaan yleisemmin vähän lapsellisia sekä casuaaleja pelejä tekevänä yhtiönä, ei mikään estä sitä luomasta cooleja hahmoja. Parhaimmat ja kovimmat yhtiön keksimät hahmot kuitenkin syntyivät yleensä jo kaksiuloitteisena aikana. Mutta kuka oikeastaan on näistä kuuluisimmista Nintendo-hahmoista se coolein? Mario? Eiiih... Link? Nääh.... Donkey Kong? No ei kyllä! Niin, kyllä sen on pakko olla se loistavien toimintaseikkailupelien, Metroidejen, päähenkilö, Samus. Hänellä on super-cool haarniskapuku jossa on vielä coolimpi tykki. Tykistä voi ampua cooleja säteitä tai cooleja ohjuksia. Haarniskapukua voi kehittää, ja Samus pystyy käpertymään pieneksi palloksi, Morph Balliiksi joka on cool. Tällöin hän pääsee pieniin paikkoihin ja voi käyttää cooleja pommeja. Kaikki on coolia! Ja tämä viileä pelihahmo vielä pelastaa erilaisilta uhkaavilta olioilta geleksinsa yhä uudestaan. Pelisarja, jossa ei oikeastaan huonoja pelejä ole. Mutta voiko asiaan vaikuttaa se totuus, että Samus on nainen? Ja vielä varsin hyvännäköinen sellainen. Ei, sillä kyllähän muijat voi olla coolimpia kuin miehet.
Sija 8: Samus (Metroid)



SHOW ME YOUR MOVES! Ilotkaa, etten nyt puhu yhtää turhaa roskaa sun mistäkin vaan menen suoraan asiaan ja kerron kuka on seuraavalla sijalla. Oikeastaan suurinosa tätä lukeneista onkin saanu tsen jo selville siitä, mitä äsken kirjoitin. Vaikka sanoin Samusia cooleimaksi tosi kuuluisaksi Nintendo-hahmoksi, ei hän sentään ole kaikista coolein. Alun perin F-Zero ajopelisarjasta Blue Falcon nimistä ajokkia ajanut Captain Falcon on takuulla yksi Nintendon cooleimpia pelihahmoja. Varsinkin Super Smash Bros. peleissä pääsemee ihailemaan tätä henkilöä, joka kyllä on badass. Cooliin ajopukuun ja hienoon kypärään varustunut muskelimikko ei kaihda ketään eikä mitään. Hahmolla on myös niitä kuuluisia lausahduksia, jota kaikki aina hokevat. FALCOOOON PUNCH!!!
Sija 7: Captain Falcon (F-Zero)




Siis totta kaihan tähän listaan on saatava edes yksi hahmo jostain tappelupelsitä. Ja mikä on se klassinen tappelupeliveteraani, joka jokaisen videopeleistä tietävän täytyy tietää. No saamari, totta helvetissähän se on Street Fighter. Eikä mikä vaan Street Fighter vaan Street Fighter 2. Sarjan alkuperäisessä osassa oli vain kahdeksan pelattavaa hahmoa ja kolme muuta hahmoa, joita näki vain pahiksena, mutta kaikki olivat omalla tavallaan cooleja. Mutta kuka näistä katuteppelijoista oli se todellinen badass ihmistenmukiloija. Itsekkin ehkä hieman yllätyn etten valitse vanhaa sotilasta Guilea, joka siisteineen liikkeineen on yksi lempi pelihahmojani. Cooleimmaksi kuitenkin siis ristin Edmond Hondan, tuon 137-kiloisen sumopainijan. Lihava, mutta ketterä Honda oli voimakas tappelija paljon vahinkoa tehneineen iskuineen. Honda pystyyy heiluttamaan toista kättään salamannopeasti ja tekemään niin paljon vanhinkoa vihollisilleen. E. Honda pystyi myös tönäisemään itseään seinästä ja sinkotumaan nuolen lailla pää edellä vihollista päin. Vanha kunnon Snesin Street Fighter II:n ohje kutsuu tätä iskua iloisesti nimellä "sumopukkaus".
Sija 6. Edmond Honda (Street Fighterit)





Mitäh, taas hahmo Nintendo-pelistä?! Mutta nyt onkin kyseessä erilainen hahmo. Tämä hahmo ei ja peli josta se on ei ole välttämättä kaikista tunnetuin. Vastaa rehellisesti: oletko koskaan pelannut peliä nimeltä Rockin' Kats? Kyseinen peli julkaistiin monien muiden mukana vanhalle kunnon Nintendo Enterteiment Systemille ja oli yksi konsolinsa parhaita pelejä. Pelissä pelataan kissalla, joka yrittää pelastaa tyttöystäväänsä erilaisilta koirilta. Ei kuullostaa kovin mielikuvitukselliselta eikä varsinkaan coolilta. Mutta päähenkilönä toimiva Willy onkin se koko jutun juoni. Tämä sininen hymyilevä solmioon ja hattuun aseistautuja kissa tunnetaan muusikkona nimeltä Rockin Kat. Mutta hyvöktäkseesi vihollisiin lähtee tästä kissasta vieterin päässä oleva nyrkki. Niin, sininen pari vaatetta käyttävä kissa jonka vatsasta lähtee viestin päässä oleva nyrkki. Nyrkillä tietysti hakataan koirat, mutta voidaan muuanmuassa tarttua kiinni asioista, tai napata tippuvia kukkaruukkuja. Ja vieläkun nyrkkiä pystyy kehittämään joko piikkipalloksi tai omituisia palloja joka lyönnillä viskovaksi. Aagh, tuolta tulee vihollinen! Lyön sen piikkinyrkillä! Ja tuolta toinen! Sekin kuoli! Ja Willy vaan virnuilee iloisesti kokoajan. Ja ilo se tulee pelaajillekkin kun sadaan suihkumoottorikengät. Willy on ehkä eritavalla cool kuin muut, mutta riittävän cool silti tälle listalle.
5. Willy (Rockin' Kats)







Pampam sanovat paukkupyssyt. Hieman järeämpiä ääniä sitten lähtee nykyisistä hyvä grafiikkaisista FPS-peleistä. Ensimmäisen persoonan räiskintä pelejen kuninkaasta taistellaan kokoajan kiivaasti, mutta yksi peli pysyy aina melko korkealla. Tämän tietokoneelle olevan FPS-pelin pelaaminen on todellakin elämää. Vai pitäisikö sanoa puoli-elämää. Half-Life on cool pelisarja ja kuka muukaan olisi coolimpi kuin pelin päähahmo, Gordon Freeman. Partaan ja silmälasein varustunut todella badass mies. Kuka muu taistelisi pahoja sotilaita ja hirviöitä vastaan cooleineen aseineen. Hiljainen sankari hakkaa pahikset coolisti vaikka perinteisellä sorkkaraudallaan. Myös Gordonin haarniska on cool ja siinä oleva lambda-kirjain on cool. Mutta kyllähän todella monella muulla räiskintäsankarilla on samoja ominaisuuksia kuin Gordon Freemanilla. Mutta heilläpä ei ole aseenaan Gravity Gunia. Kuka vaan joka pitää tätä hypercoolia asetta kädessään on itsekkin cool. Kun yhdistetään valmiiksi viileä Gordon Freeman ja todella cool Gravity gun saadaan aikaiseksi jotain vielä coolimpaa. Gordon Freeman on badass.
4. Gordon Freeman (Half-life)




Kuka hiipii hiljaa kimppuusi, etkä näe häntä edes silloin kun hän vaimentaa sinut. Ei en puhu Sam Fisheristä, vaikka hänkin on cool, vaan jostain vielä kovemmasta pelihahmosta. Tämä henkilö osaa ampua hyvin, mutta pärjäisi ilman pysyjäkin yleensä. Ja tällä hahmolla on erittäin kummallinen nimi. No hei Sherlockit, sehän on Solid Snake. Metal Gear Solidit ovat sen verran hyviä pelejä, että ne tarvitsevat coolin päähahmon. Koko pelisarja oikeastaan vilisee cooleja hahmoja, mutta Solid Snake viel voiton niistä kaikista. Mikään tehtävä ei ole mahdoton tälle entiselle huippusotilaalle jonka cool kommandoasu saa kaikki huomaamaan kuinka Badass hän on. Yksikään vihollinen ei yleensä tule näkemään piilossa olevaa Solid Snakea. Nekin harvat jotka onnistuvat yllätämään Solid Snake, ovat pian kuolleet taitavan aseenkäsittelyn uhrina. Sold Snakesta ei tarvitse edes enää paljoa puhua, sillä yksinkertaisesti riittää, että näkee hänen kuvansa ja tajuaa kuinka cool ja badass hän on.
3. Solid Snake (Metal Gear)




Shurikenit lentävät. Miekat heiluvat ja liikkeet ovat nopeita. Ehkä ihmetyttää, miksi kaikki ninjat ovat puuttuneet tähän asti tältä listalta. Totta kai siksi, että net ova niin cooleja, että kuuluvat listan kärkipäähän. Tässä minun piti ensin hetken harkita kolmen vaihtoehdon välillä. Mortal Kombateista tuttu Sub-Zero on todella kova luu, muttei kuitenkaan tarpeeksi ninjamainen tai cool päästäkseen tälle listalle. Sitten on se eräs ninja NESin huippupelistä, Wrath of the black mantasta, jonka nimeä en tiedä. Nopea ja ninjataikoja käyttävä ninja oli cool, mutta ei siltikään tarpeeksi cool. Ainoa ninja joka oikeasti pääsee tälle sijalle on Ryu Hayabusa. Ninja gaidenejen päähenkilö ei ole huonoa peliä nähnytkään ja on se ainao oikea videopelihahmojen superninja. Nopeat liikkeet, ninjaskillit, "ninpotaiat", coolit aseet ja se totuus, että kukaan ei sovi paremmin mustaan pukuun. Kaksiuloitteisissa Nesin Ninja gaideneissa Ryu oli todella cool. Kolmiuloitteisissa ninja Gaideneissa Ryu on sitten entistäkin coolimpi. Sulavempaa ninjaa joka voittaa kaikki vihollisensa ei löydy. Ryu on ninja ja ninjat ovat aina toooodella cooleja.
2. Ryu Hayabusa (Ninja Gaiden)




Vuorossa on vihdoinkin sija yksi. Kaikista coolein ja kovin luu luu koko videopelihahmojen historiassa. Tätä lähemmäksi badass ei ole yksikään muu pelihahmo koko videopelien historiassa ollut. Kuka mahtaakaan olla se kaikista coolein? "Face and ass, what's the difference" on vain yksi hänen lukuisista kommenteistaan. Sehän on Duke Nukem. Viilepämpää hahmoa ei ole olemassakaan. Koko olemus jos huokuu kuinka cool tämä henkilö on. Dukella on kasa cooleja aseita jolla hän räjäyttelee alieneita kuin roskaa palasiksi. Duke ei ole yli-ihminen, lähinnä vaan ylicool ollakseen normaali kaduntallaaja. Duken yksinkertaiset vaatteet ja luotivyö on todellakin cool. Dukella on myös mustat aurinkolasit, jotka ovat aian myöskin todella coolit. Parasta kaikessa on kuitenkin Duken niin viileät lausahdukset, jotka hän sanoo vielä todella badass-äänellä. Duke tulee, tappaa alienit ja sano ojotain helvetin viileää. Tätä coolimpaa tapaa hahmolla ei voisi olla. Duke Nukemeissa on myös paljon vähäpukeisia naisia, joista me rinnoista pitävät nuoret nautimme, ja joka lisää vieläkin Duken Badassia cooliutta. Ja täytyy myös aina lopuksi sanoa se perinteinen juttu, että mikään ei voi olla yksinkertaisesti yhtä cool kuin hahmo, joka ampuu alienin pään murskaksi ja sitten käy vielä paskalla tämän päällä. Ja kuten tiedämme, näin teki Duke Nukem.
Sija 1: Duke Nukem (Duke Nukem)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiedän, tällä listalla ei ole kaikkia suosikkejanne, mutta enhän minä siksi tätä tehnytkään. Kirjoittakaa oma pirun listanne jos haluatte milipiteenne coolimmista pelihahmoista esille!