Julkaistu: 3.10.1996Pituus: 43:24
Genre: Instrumentaalimetalli, Sellometalli, sellomusiikki
Levy-yhtiöt: Mercury, Universal
Formaatti: CD
Kappaleet:
1. Enter Sandman - 3:41
2. Master of Puppets - 7:17
3. Harvester of Sorrow - 6:15
4. The Unforgiven - 5:23
5. Sad But True - 4:48
6. Creeping Death - 5:08
7. Wherever I May Roam - 6:09
8. Welcome Home (Sanitarium) - 5:50
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomi on... Äh, helvettiin tämä. Apocalyptica on ulkomailla menestynyt yhtye ja se riittää. Tämän omalaatuisen selloilla soittavan metalliyhtyeen ura alkoi heti suosituksi heidän ensimäisestä albumistaan, Plays Metallica by Four Cellosista, jota on myyty tähän päivään saakkaa yhteensä 800 tuhatta kappaleta. Aika hyvin, sanoo moni. No niin, siinä se oli! Ei tarvita pidempää turhaa esipuhetta... Ainakaan nyt tällä kertaa.
Ei voi kyllä muuta sanoa, että Apocalypticalla oli tätä albumia varten hyvät lähtökohdat loistavan idean vuoksi. Ei ihan jokaikiselle tule omaa yhtyettä ja tulevaa levyä ajatteleen sellainen idea mieleen, että voisi coveerata maailman yhden suosituimman metalliyhtyeen suosituimpia kappaleita milläs muullakaan kuin sellolla. Kyseessä oli ehkä myös pienoinen riski, sillä eivät kaikki suuret massafanit voi tästä ideasta pitää. Plays Metallica With Four Cellosille on kyllä valittu ihan kiitettävän hyvät biisit tämän suositun metalliyhtyeen tuotannosta. Tuolloinhan Metallican uusin albumi oli yhtyettä monien mielestä huonoon suuntaan vienyt Load, jolta ei onneksi löydy yhtään coveria Apocalyptican esikoisalbumilta. Pääasiassa levyn kappaleet ovat Metallican massan keskuudessa suosituimpia biisejä, mutta itsestäni Creeping Death ja Harvester of Sorrow ovat kivoja pieniä yllätyksiä, vaikkeivat olekkaan mitään vähiten tunnetuimpia. Hienoa on vielä, että jälkimmäisestä on tehty ehkä tarttuvin versio tällä albumilla. Idea on yksinkertainen ja ehkä syy siihen, miksei levy ole mikään superaploodeja ansaitseva mestaricoverteos. Albumi sisältää kahdeksan Metallican biisiä, jotka on soitettu instrumentaalina sellolla, ei sen enempää. Kuulemme siis vaan Metallican klassisia riffejä nyt vaan sellojen syvällisillä äänillä. Mitään muuta soitinta ei levyllä esiinny, ei edes rumpuja, jonka ansioista albumi jääkin hieman yksiulotteiseksi teokseksi. Ei niin, etteikö sellolla saisi monipuolisia ääniä, mutta jotain muuta olisi edes kaivattu. Jää myös harmittamaan, ettei kyseisten levyn kappaleiden alkuperäsversioiden hyvien soolojen tilalla ole tällä levyllä pahemmin kunnon nopeita sollotilutuksia. Onneksi sentään Master of Puppetsin hitaampi soolo on jätetty jäljellä ja uskokaam minua kun sanon, että se kuulostaa pirun hyvältä.
Soundimaailmasta eikä yhtyeen soittotaidoista muihin verrattuna voi paljoa puhua. Kuitenkin sen kuvan voi saada, että Apocalyptican jäsenet osaavat soittaa selloa melkoisen hyvin ja näin varmaan oikeasti onkin. Kyseessä on sello kvardetti, joten ei tiedä kuka minkin osuuden biiseistä soittaa, mutta kauhean usein kuulosta, että kyseessä olisi tosin neljä selloa, vaan maksimissa kolme. Riffittely perustu yleensä siihen, että yksi soittaa kitaransoiton tyylisesti simppelimpää komppia taustalla jonka päällä on mielekkäämpää pääriffiä soittavan sellistin ääni. Välillä mukana on vielä kolmatta äänimaailmaa , mutta siltikin kasassa tuntuu olevan vain kolme selloa. Välillä tuttujen sävelmien soitto alkaa käydä liian yksipuoliseksi yhden instrumentin takia ja välillä musiikki menee vain ohi korvien. Hauskinta on kuitenkin kuunnella eka Metallican alkuperäisteos ja sitten sellocoveri ja verrata näitä toisiinsa. Melkein jokaista kappalettaa on lyhennetty piirun verran, yleensä juuri sen takia, että sooloja on lyhennetty. Vaikka Apocalyptica tuntuu rakastavan todella albumilla tämän musiikin soittamista, he saisivat tuoda lisää omia ajatuksia, onhan kyseessä sentään ihan kunnon covereita. Yhtyeen määrätietoisuus ei ole vielä hirveän vahva, eikä olal ihan varmoja, mitä kaikkea halutaan tältä albumilta, joka aiheuttaa taas sen aiemmin mainitsemani yksiulotteisuuden.
Idea albumilla on loistava, sitä ei kukaan voi kiistää, mutta näin monien vuosien jälkeen tämän levyn kanssa, olen huomannut, että kaipasin siltä vaan yksinkertaisesti enemmän. Vaikka coverataan selloilla, se ei minusta saa estää taitelijan vapautta tuoda muutakin aihetta tälle levylle. Sellon ääni on kiva, mutat kuinka kauan sitä jaksaa? Onneksi albumi ei ole liian pitkäksi venytetty, vaan sen jaksaa loppuun asti. Ei vaan heti tee mieli kuunnella lisää selloinstrumentaalia putkeen. Pääasiassa levy on minulle nykyään sellainen, että siitä on kiva kuunnella yksi tai kaksi biisiä silloin tällöin, mutta koko levy tuntuu vaan liian puuduttavalta yhteen. Äänimaailmojen vaihtelu sellojen kasalla on toki piristävää, muttei tarpeeksi vaihtelevaa ja eteenpäin askelta ottavaa. Jos kuitenkin hyvää hintaan Plays metallica by Four Cellosin näkee kaupassa, kannattaa se mukaan napata, sillä se on epävaarmuudesta ja parista heikkoudesta lukuunottammatta hyvä levy.
Lyhyesti: Nerokas idea, joka vaan jäi hieman yksiulotteiseksi.
78/100
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti