Ferrero Rocher -konvehti

Jostain syystä mieleni teki taas arvostella jotain syötävää. Mietin mitä olen lähiaikoina syönyt kunnes katseeni osui kädessäni olevaan kultakääreiseen Ferrero Rocheen. En tiedä miksi tätä pitäisi kutsua, mutta oikea termi todennäköisesti lienee jonkinsortin suklaakonvehti. Näitä muistan syöneeni niin kauan kun olen ollut olemassa, mutta muistelisin, ettei näitä ennen saanut Suomesta. Mutta olkaa huoleti, en nyt puhu roskaa yhtään enempää vaan menen suoraan arvosteluun.

Yksi Ferrero Rocher koostuu periaattessa neljästä eri osasta. Kun avaat kultaisen foliokuoren ensimäisenä on Ferrero Rochessa vain suklaakuorinen pallo. Uloin kuori on siis hyvää suklaata, jossa on seassa hasselpähkinän murusia. Tämän laadukkaan ensimäisen kuoren jälkeen tulee ohut keksimassan tapainen kuori, joka ei oikeastaan maistu miltään, mutta rapisee kivasti hampaissa. Hip hei. Tämän jälkeen vuorossa on koko suklaatäyttymyksen paras osuus: pehmeää ja herkullista suklaata, joka oikeastaan sulaa suussa ihanasti. Tämän unelman keskellä on vielä koko suklaamakeisen ydin: kokonainen hasselpähkinä joka suklaaseen sopivana maistuu erittäin hyvältä.


Syö tämän lattusuklaamaikeisen miten tahansa, se maistuu aina todella hyvältä. Tämä on yksi niitä herkkuja, joihin en ikinä ole kyllästynyt, vaikka välillä olen melkoisen runsaasti syönytkin. Ferrero Rocherien suklaa on melkoisen makeaa ja täyttävää, joka aiheuttaa sen, että jos syöt näitä herkkuja kymmenen putkeen (joka ei kovin mahdotonta ole) ei yleensä tee mieli vähään aikaan lisää. Onneksi sisällä oleva hasselpähkinä vähän tasoittaa suklaan makeutta. Todennäköisesti huonoin puoli tässä todella koukuttavan ihanassa laatusuklaataideteoksessa on sen kallis hinta. Kuten moni muukuin laadukas suklaaherkku, on Ferrero Rochet todella kalliita, ainakin monien köyhien nuorien kukkarolle. Ehkä tämä on vain hyvä asia, sillä täten tätä herkkua ei tule nautittua liikaa, jonka ansiosta ei näihin herkkuihin kyllästy. Onneksi perhe antaa monesti näitä palattuaan matkalta tai joululahjaksi.

Lyhyesti: Erinomaisia suklaaherkkuja, vaikkakin hampaitakiristävän tyyriitä.

Arvosana: Loistava

20 parasta videopelimusiikkia

Maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman videopelejä ja videopelit olisivat paljon tylsempiä ilman niitä paikoitellen jopa loistavia musiikkeja. Joku korkeampi taho (lue: tylsyys) sai porattua päähäni ajatuksen, että eikö olisi kiva jos minäkin tekisin tällaisen todella ihanan top kymppi listan parhaista videopelimusiikeista ikinä. Hetken ajan näitä raapustelin papaerille, kunnes tajusin kuinka mahdotonta kaikki on tiivistää vain kymmeneen parhaaseen. Niinpä päätinkin laajentaa listaa kahteenkymmeneen parhaaseen videopelimusiikkiin. Toki varmaan jo kaikista mahtavista kahdeksan- ja kuusitoistabittisistä musiikeista olisin helposti saanut kasattua vaikka top viidenkymmenenkin ja vaikka laajemmankin. Kuitenkin listan monipuolisuuden lisäämiseksi päätin, että listassa saa olla vain yksi peli yhdestä pelisarjasta. Muunmuassa kaikki mahdolliset pelit joissa Mario-hahmoilla voi pelata lasketaan kuuluvaksi Mario-sarjaan. Kun luet listaa saattaa herätä helposti kysymys: "Miksi ihmeessä melkein kaikki musiikit tässä on Nintendon peleistä?" Vastaus on yksinkertainen. Kasvoin Nintendon konsoleiden kanssa, joten tykästyttyni musiikkeihin pienenä, ne ovat nyt minulle nostalgisia lengendoja. Moni musa onkin täällä sellaisia jotka ovat pienenä vakuuttaneet minut ja ovat yhäkin sellaisia, joita voisin kuunnella jopa muulloinkin kuin pelatessa. Monista näistä musiikeista minulla on hyviä muistoja myös vaikka vain sen takia, miten hyvin ne ovat sopineet johonkin kohtaan pelissä. Turha sitten valittaa, että listasi kusee, sillä kellään toisella ei ole samaa mielipidettä kuin sinulla videopelimusiikkejen parhaudesta.

Jokaisen sijan otsikossa on linkki kyseiseen kappaleeseen!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
20. Silver Surfer (NES) - Stage 1
Niinpä niin, sijalle kaksikymmentä päässyt musiikki on yllätys yllätys Nintendon konsolille. Täytyy myöntää, että vaikka tungin tämän musiikin tähän listaan, en ole itse ikinä pelannut koko peliä. Suurimalle osalle tämä pelihän on tuttu itsenikin pitämän Angry Video Game Nerdin arvostelusta, jossa hän iloisesti kertoo kuinka mukava pelin vaikeusaste on. Okei, vaikka peli olisikin oikeasti täyspaska ja ylivaikea on tämä kasibittinen diskotilutus kunnon musiikkia.

19. Smash Tv - Se joku kenttä
Köh, jos mietit, miksi se on "Se joku kenttä", minun täytyy sanoa, etten ole oikeastaan aivan varma minkä kentän musiikki tämä on. Ainakin tämä on kentässä 4-3, mutta en menisi sanomaan, etteikö se olisi muissakin. No tärkeintä on kuitenkin se, että kyseessä on oikeasti hyvä musiikki. Suhteellisen simppeli, mutta tunnelmaatuovan nerokas ja jatkuvien ampumiesäänien avulla vain entistä parempi. Kyllä niitä muistoja emulaattorin kanssa tulee mieleen aina kun tätä kuuntelee.

18. Super Castlevania IV - Simon's Theme
Okei, taas pitää sanoa, ettei minulla ole kauheasti kokemusta Super Castlevanioista, eikä oikeastaan Castlevanioista ylipäänsä. Sen kyllä tiedän, että monissa niissä on kickass soundtrackit. Muistan kun tämän musiikin kuulin, nousivat niskakarvani pystyyn. Eipä ole paljoa muuta sanottavaa.

17. Bomberman 64: Red Mountain
Paras pelaamani Bomberman-peli ja muutenkin yksi hienoimpia pelejä Nintendo 64:lle. Bomberman 64:n musiikit olivat melko rauhallisia ja yksinkertaisia, muta kun tämän kuulin ekan kerran, aukesi suu ammoleen. Sekavassa kaivolaavakentässä et tiennyt minne mennä, mutta tämä musa soi kokoajan ja toi tunnelmaa aivan saamarin kiitettävästi. Yksi musiikki joka on pistetty juuri oikeaan paikkaan tuomaan oikeaa tunnelmaa.

16. Black Manta - Stage 1
Mikä on NESin paras ninjapeli? No Ninja Gaidenithan ne taitaa olla. Mutta niiden olemassa olo ei kiistä Wrath of the Black Mantan mahtavuutta. Tämän aliarvostetun kahdeksanbittisen ninjapelin äärellä vietin liian monta tuntia aikoinaan. Tylsän dialogin jälkeen pääset vihdoinkin ensimmäiseen kenttään, jossa pääset tappamaan vihuja. Mutta kaikista tärkeintä on musiikki. Ensimmäisen kentän musiikki on jotain niin klassisen hyvää kahdeksanbittistä jumputusta, että se jää parhaiten pelissä mieleen. Loistavuutta, jota ei koskaan unohda.

15. Super Metroid Theme
Mitäh, miksi tämä on näin alhaalla? Kyseessähän on pirun hyvä, ehkäpä jopa Snesin parhaimistoon kuuluva musiikki. No tottahan se on, että kahden ensimmäisen Metroidin keskitasoisen musiikin jälkeen tämä räjäytti pankin. Itselläni koko peli ei ikinä vaan päässyt siihen meganpstalgiahypetykseen, kun jouduin eroamaan siitä. Perkule, jos tätä ei olisi käynyt olisi tämä varmaan monta sijaa korkeamalla. Silti ehkä paras musiikki jota on Metroideissa ikinä nähty. Eeppistä.

14. Doom - Stage 1
Kun tämä FPS-klassikko ensimmäiseksi alkaa huomaat hämmästyttävien 3D oloisten grafiikkojen jälkeen todella coolin musiikin. Tämä musiikki saa sinut jo heti pelin alussa tuntemaan itsesi kovaksi ja pahaksi äijäksi, joka on valmiina ampumaan jokaikisen tielle sattuvan zombien tai muun örmelön. Tämä musiikki on paha ja munakas.

13. Duke Nukem Theme
Hah, olen varma että ajattelit tämän löytyvän listalta. Jos äsken puhuttiin pahasta ja munakkaasta musiikista, on tämä vielä astetta kovempi. Biisi, josta on niin monta versiota, että ne kaikki soitettuna kestäisivät varmaan vuorokauden. Kaikki jotka soittavat kitaraa tykkäävät yleensä opetella tämän jossain vaiheessa. Duke Nukemhan on maailmaan coolein videopelihahmo, joten hänen tunnusmusiikinsahan täytyy myös olla todella cool.

12. Legend of Zelda: A Link to the Past - Dark world
Zeldoissa on paljon, paljon ja vielä enemmän hyviä musiikkeja. Koji Kondi on paiskinut ylitöitä säveltäessään näitä kaikkia, sillä moni on yksinkertaisesti loistavia. Kuitenkin kaikkien parhaiten, jopa paremmin kuin se tuulimylly musiikki OoTista, on mieleeni jäänyt A Link to the Pastin Dark Worldin musiikki. Simppeli kuten moni muukin, mutta silti vaan niin hieno ja loistava. Mahtava pelisarja ja mahtava musiikki.

11. Pokemon Red/Blue/Yellow/Green - Lance's Theme
Sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni vanhoissa Pokemon-peleissä on oikeasti hyvät musiikit. Mutta mikään ei koko pelisarjassa ole onnistuneempi kuin taistelumusiikki Elite Fouriin kuuluvaa Lancea vastaan sarjan ensimmäisissä peleissä. Eeppinen taistelumusiikki on jäänyt mieleeni ensimmäisestä kerrasta tähän saakka ja varmaan kuolemaan asti. Se on vaan jotain niin onnistunutta, että päihittää jopa kaikki yhdeksän edellistä.

10. Halo Theme
Uusin musiikki koko listalla. Halot eivät pelkästään ole todella hauskoja ja hyviä FPS-pelejä vaan niissä on myös älyttömän hyvä soundtrack. Säveltäjä ansaitsee erityiskiitoksen, sillä ilman häntä peli olisi huomattavasti hunompi. Mutta mikä onkaan se kaikista paras musiikki koko pelissä. Päätin valita ihan klassisen Halo themen, sillä pelien uutuudesta huolimatta sitä kehtaa väittää jo legendaariseksi mestariteokseksi. Kaverin kanssa campaignissa warthog-ajelu kohdat tämän soidessa on oikeasti vain jotain niin tunnelmallista.

9. Final Fantasy VI - Terra
Olihan se selvä, että tältä listalta täytyy löytyä yksi musiikki Final Fantasy sarjasta. Mutta vaikeampaahan oli valita niin pirun monesta pelistä se kaikista paras. Vanhojen, kaksiulotteisten, Final Fantasyjen ystävänä minun valintani piti tehdä lähinnä IV:n ja VI:n musiikkejen välillä. Ja kutosessa on monien, myös minun, mielestä parempi soudtracki. Päädyin Terraan, joka on oikeasti uskomattoman kaunis musiikki joka saa sielun tiristämänä pari kyyneltä. Paras karttamusiikki mitä peleissä on nähty. Oikeasti vaan niin ihana.

8. Duck Tales - The Moon
Kyseessä on taas yksi aito klassikkoja, jonka kanssa on tullut vietettyä loistavia hetkiä. Loistavan pelin parhaaksi kentäksi The Moonin teki yksinkertaisesti se musiikki. Tuskin kukaan sanoo, etteikö tämä olisi koko pelin ja sen jatko-osan paras musiikki. Musiikki tuo aina mieleen sen kasarin klassikkotasohyppelyn, joka ei tule koskaan kuolemaan.

7. Street Fighter II - USA (Balrog stage)
Ilman tätä peliähän tappelupelien ystävien maailma olisi paljon huonompi. Street Fighter II on niitä pelejä, joiden kanssa olen aina elänyt ja jota olen aina rakastanut. Tässäkin pelissä oli loistava soundtracki, mutta mikään musiikki ei ollut parempi kuin Amerikkalaisen yökerhon musiikki, jossa jouduit taistelemaan outoa örmöä, Blarogia, vastaan. Muistan, että halusin aina harjoitella ja taistella kaveria vastaan tässä kentässä, koska musiikki oli oikeasti vaan niin loistava.

6. Yoshi's Island - Final Boss Bowser
Hei hei, odottakaas! Yoshi's Island kuuluu Mario-sarjaan! Sehän tarkoittaa että... Niin, minä EN laittanut Super Mario Brosin ensimmäisen kentän legendaarista musiikkia tähän listaan! Sen kun itkette, ei minua liikuta. Mikään ei ole parempaa kuin se, että olet juuri voittanut vauva-Bowserin kun yhtäkkiä noita tekee hänestä jättimäisen ja joudut taisteluun, jossa vihollisesi on matkojen päässä ja rynnii kokoajan sinua päin. Kaiken lisäksihän taistelussa on todella "pahis" musiikki, joka lisää tunnelmaa loistavasti. Tämä siis voittaa Super Mario Brosin musiikin?

5. Kirby Super Star - Gourmet Race / Kirby: Nightmare in Dreamland - Fountain of Dreams
Totta kai listassa täytyy olla joku musiikki Kirby sarjasta, mutta itsekkin vähän ihmetyin kun semmoinen löytyy näin korkealta. Itselleni tuli mieleen kaksi loisto musiikkia: Gourmet race ja Fountain of Dreams. Kumpikin on loistavia ja legendaarisia mestariteoksia. Koska en yksinkertaisesti pystynyt valitsemaan kumpi on parempi, päätin pistää kummankin! Tässä oikeastaan rikon sääntöäni, että saa olla vain yksi musiikki yhdestä pelisarjasta, mutta koska kumpikin on niin loistavia ja ne ovat samalla sijalla tämä tuskin haittaa ketään.

4. Donkey Kong Country - King K. Rool
Taas yksi musiikki pelistä Snesille! Tämä oli oiekasti myös todella vaikea päätös. Jo pelisarjan kolmesta Donkey Kong Countrystä tuli niin suuri määrä hyviä musiikkeja mieleen, että tuntui oikeasti sulalta mahdottomuudelta valita yksi ja paras. Olin jo pistämässä Stickerbrush Symphonyn, kunnes päädyin lopulta ensimmäisen DKC:n lopputaistelun musiikkiin, joka on oikeasti jotain niin parhautta. Aluksi iloiselta ja rennolta tuntuva musiikki viestii helpon oloisesta tasitelusta, mutta sitten kovemmaksi ja raskaammaksi muuttuva biisi tuo esiin taistelun vaikeentumisen. Tämän pomon olen hakannut kymmeniä kertoja vaan kuullakseni koko musiikin.

3. Chrono Trigger - Frog's Theme
No juupajuu, kuka olisikaan osannut arvata, että tungen tähän listaan musiikin lempipelistäni? No ainakaan se ei ole ensimmäisellä sijalla, kuten kaverini sanoi happamasti kertoessani, että teen tällaisen listan. Mutta jos kahdessa edellisessä päätös oli vaikea, niin tässä se oli lähes mahdoton. Koska peli on minulle niin rakas, olen tykästynyt musiikkeihin aivan rajattomasti ja pidän niistä enemmän kuin suuri osa ihmisistä jotka ne on kuullut. Mutta kaikki Ocean Palace, Black Omen, Battle against Magus ynnä muut loistavuudet ovat itselleni kaikki niin legendoja, että päättäminen tuntuu inhottavalta. Kuitenkin päädyin siihen tunteeni eniten nostattavaan musiikkiin, Frog's Themeen, joka on yhtäaikaa kaunis, vahva ja varsinkin loistava.

2. Megaman 2 - Dr. Wilys Stage 1
Tunnettu tosiseikkahan on se, että siinä missä ensimmäisen Megamanin musiikki oli keskitasoa, oli kakkosen musiikki täyttä loistavuutta. Kaikista parhaana musiikkina on varmaan itseni lisäksi monille jäänyt mieleen ensimmäisen kentän musiikki matkalla Dr. Wilyn linnaan. Tätä kehtaan sanoa parhaaksi kahdeksanbittiseksi videopelimusiikiksi mitä ikinä on tehty ja varmaan tullaan tekemään. Se on vain niin onnistunut. Joku höntti on vielä tehnyt ihan onnistuneen version tästä sanojen kanssa. Unohtamatta tietenkään vielä 1000-kertaa parempaa Okkusenmania.

Noniin, siihen ollaan tultu. Edellä on ollut yhdeksäntoista toinen toistaan klassisempaa, loistavempaa ja legendaarisempaa videopelimusiikkia. Jäljellä on enää ensimmäinen sija, jota kehtaan siis väittää parhaaksi videopelimusiikiksi mitä on ikinä tehnyt. Kiinnittäkää turvavyönne ja olkaa valmiita olemaan eri mieltä kanssani!

1. F-Zero - Big Blue
Kyllä, se on se. SNESin yksi parhaita ajopelejä, joissa oli monien muiden konsolien hyvien pelejen tapaan aivan loistava soundtracki. Kun kuulin tämän musiikin ensimmäisen kerran, eivät pienet kakaran korvani voineet uskoa itseään, sillä tämä oli jotain niin hyvää. Pelissä tätä kenttää tuli hakattua tunteja vain tämän simppelin musiikin takia. Big Bluen sinisten vesien yllä ajaessa tämä loistavasti alkanut musiikki kaikui iskuisesi, jopa niin hyvin, että tosiaan pystyin pienen harkinnan jälkeen nimetä tämän parhaaksi musiikiksei videopeleissä ikinä. Kuuntelen tätä vieläkin ja kätenikin saattavat jammaillessa mennä soittamaan tätä ilmakitaralla. Jos vaan joskus saisin tämän pelin takaisin SNESille ja voisin saada ajotunnelman kattoon Big Bluen musiikin avulla.

Megadeth - Peace Sells... But who's buying?

Julkaistu: Marraskuussa 1986
Genre: Thrash Metal
Kesto: 55.35
Levy-yhtiö: Capitol Records
Formaatti: CD








Kappaleet:
1. Wake Up Dead - 3.41
2. The Conjuring - 5.04
3. Peace Sells - 4.04
4. Devils Island - 5.05
5. Good Mourning/Black Friday - 6.41
6. Bad Omen - 4.05
7. I Ain't Superstitious - 2.46
8. My Last Words - 4.47
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vuonna 1983 nykyään melkein kaikkien tietämä Metallica valmisti materiaaliaan tuleviin albumeihinsa. Niin, vielä tuolloin Dave Mustaine toimi tämän maailman kuuluisimman thrash-metal yhtyeen soolokitaristina. Muut yhtyeen jäsenet eivät oikin tykänneet Mustainen päihteiden käytöstä ja niiden tuomasta väkivaltaisesta asenteesta. Niinpä Metallican jäsenet tekivät yhden metallimusiikin suurimmista päätöksistä: he erottivat Mustainen. Voi olla monta mieltä, oliko tämä loppujen lopuksi hyvä vai huono päätös, mutta ilman tätä tapahtumaan olisime varmasti jäänet todella paljosta paitsi. Saatuen potkut Metallicasta Dave Mustaine oli suoraan sanoen vittuuntunut ja halusi kostaa Metallicalle. Hänellä oli vain yksi tavoite: menestyä Metallicaa paremmin musiikin alalla. Asia lienee vain niin, että loppujen lopuksi Mustainen ei ikinä pystynyt tähän. Mustaine haali mahdollisimman nopeasti kokoon yhtyeen muut jäsenet ja niin syntyi Megadeth. Yhtye sai ensimmäisen albuminsa, Killing is My Bussiness... And Bussiness is Goodin ulos vuonna 1985. Tässä vaiheessa Metallicalta oli ilmestynyt jo kaksi albumia ja se oli noussut suhteellisen tunnetuksi yhtyeeksi. Megadehin ensimmäinen teos oli selvää Thrashia, joka joistakin saattoi kuullostaa melkoisen paljon Metallicalta. Koska Mustaine ei saanut Megadethille laulajaa, hän hoiti sen osuuden itse. Vuoden kuluttua Megadethin ensimmäisestä levystä yhtye julkaisi toisen teoksensa, Peace Sells... But Who's Buyingin. Metallicalta oli aikaisemmin saman vuonna ilmestynyt suureen suosioon noussut Master Of Puppets. Mutta kuinka kova oli Megadethin myös suosituksi nostanut kakkosalbumi?

Vaikka Megadethin ensimmäinen teos ei ollut se kaikista menestynein, oli se silti todella loistavaa metallia. Peace Sells... But Who's Buyingillä Megadeth ei onneksi edes paljoa yritä muuttaa jo hyväksi todettua tyyliään. Peace Sellsin Thrash,metallli on suoraviivaista, mutta silti välillä jonkinmoisen melodistakin, kun vertaa vaikkka toisen "Thrashin suureen neljään" kuuluneen yhtyeen, Slayerin musiikkiin. Vaikka Mustainella on paljon isommat syyt olla vittuuntunut kuin Metallicalla, ei tämä ängeri ilmeenny aivan yhtä hyökkäävästi Megadethillä kuin Metallicalla. On yksi asia, missä Megadeth on monien, kuten myös minun, mielestäni parempi kuin "vastustajansa" Metallica, nimittäin lyriikat. Yleensä poliittisesti kantaanottavat tai muuten hieman kekseliäämmät lyriikat ovat vain entistä paremmat Peace Sellsillä. Tästä hyvänä esimerkkinä levyn nimikkobiisi, joka mieleenjäävineen lyriikoineen ja thrash-melodioineen on perkuleen loistavana biisinä yksi parhaita thrash-metal biisejä ikinä. "If there's a new way, i'll get first in line. But it better work this time." Ja sitä rataa. Ilahduttavaa on myös se, että Mustaine ei yritä vääntää väkisin yhtään metalliballaadia, sillä niissä onnituminen on paljon vaikeampaa kuin normaaleissa thrash-biiseissä. Vähän hiljaisempaa tai hitaampaa riffittelyä toki löytyy, mutta Megadeth aina pääsee osuuksiinsa siinä missä se on hyvä. Peace Sells on tiivistetty hyvin. Levy on juuri sopivan pituinen, jolloin se jaksaa pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Vaikka parempien kappaleiden joukosta muutama heikompi kappale löytyykin, ei varsinaisesti huonoja biisejä ole pistetty mukaan.

Mutta kun ottaa Peace Sellsin toiseen ja Master Of Puppetsin toiseen käteensä huomaa, missä Megadeth Rauhan Myynti mättää "kilpailijansa" saman vuoden teokseen verrattuna. Peace Sells on pääasiassa noin kolmesta viiteen minuuttin pitkiä biisejä, joista eroaa ainoastaan lähemmäs seitsenminuuttinen Good Mourning/Black Friday, joka ei valitettavasti edusta sitä albumin parasta puolta. Kun ajattelee Master Of Pupeptsin biisilistaa, ei ehkä ihmettele miksi se pääsi enemmän suuren kansan suosioon. Levyn 8 minuuttisessa nimikkobiisissä on sekä hidas että nopea soolo. Kuinka monessa Peace Sellsin biisissä on näin? Ei yhdessäkään. Ja kuinka monta kahdeksanminuuttista mahtavalla bassosoololla varustettua instrumentaalibiisiä löytyy Peace Sellsiltä? Ei yhtään. Itseäni harmitti aivan tavattomasti, että Mustaine ei halunnut tehdä nopeita ja melodisia instrumentaaleja Peace Sellsille. Vaikka luonnollisesti thrash-metal albumilal keskitempo ei ole hidas, olisi Peace Sellsille kaivannut myös yhden nopean ja lyhyen tilutussoololla varustetun kappaleen, vaikka toki omaperäisyys on aina kunnioitettavaa. Mustainen työskentelystä ei voi kuitenkaan paljoa valittaa. Kaikki biisit Peace Sellsillä, luulunottamatta Dixonin tekemää I Ain't Superstitiousia, ovat Mustainen käsialaa ja ottane huomiin, että kysinen miekkonen ei ole koskaan laulajaksi pyrkinyt, kuullostaa vokaalisointi ihan kiitettävältä. Peace Sells on kuitenkin hyvä askel kaikessa suunnassa Killing is my Bussiness... And Bussiness is Goodilta. Vaikka edellinen teos olikin kaikin puolin loistava, on Peace Sells kuitenkin parempi ja kiitettävän arvosanan ansaitseva. Levyn parhaisto, kuten nimikkobiisi, Devils Island, Bad Omen, Wake Up Dead ja My last Words jäävät mieleen loistavina thrash-metal biiseinä. Muutenkin kun levyä vertaa Megadethin myöhäisempään tuotantoon, on Peace Sells yksi parhaista yhtyeen teoksista aina ja ikuisesti.

Jos pidät metallista ja osaat kirjoittaa alagenren thrash- eikä trash-metal, mutta et ole kuullut Megadethistä asut todennköisesti tynnyrissä. Megadeth ei ole turhaan päässyt niinsanottuun "Thrashin suureen nelikkoon", sillä Peace Sells on yksi parhaiat esimerkkejä bändin loistavasta musiikista. Vaikket yhtyeestä kauheasti olisikaan kuullut on vaikkapa Peace Sellsin ostamieseksi ihan riittävä syy bändiin tutustuminen. Metallican ja Megadethin välillä saattaa olal taistelua, mutta paras vaihtoehto ei ole ostaa vain Metallican tuotantoa syynä "se on tunentumpi" vaan tutustua (ja rakastua) kumpaankin yhtyeeseen.

Lyhyesti: Yksi yhtyeen ja samalla genrensä kovimpia tuotoksia vailla mitään turhaa.

91/100

Amophis - Tales From the Thousand Lakes

Julkaistu: 12.7.1994
Genre: Melodinen Death Metal
Kesto: 39.53
Levy-Yhtiö: Relapse Records
Formaatti: CD

Kappaleet:
1. Thousand Lakes – 02:03
2. Into Hiding – 03:45
3. The Castaway – 05:33
4. First Doom – 03:52
5. Black Winter Day – 03:51
6. Drowned Maid – 04:23
7. In the Beginning – 03:39
8. Forgotten Sunrise – 04:54
9. To Fathers Cabin – 03:05
10. Magic and Mayhem – 04:28
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vaikka jokainen metallisti ei pidäkkään suomalaisista metalliyhtyeistä, ei tuskin kukaan voi sanoa, etteikö yksikään Isäinmaamme raskaamman musiikin edustajista olisi merkittävä. Kotomaassamme genre alkoi lopullisesti tulla suosioon kahdeksankymmentäluvun loppupuolella, jolloin 90-luvulla tietenkin tuli hirveät kasat metalliyhtyeitä, jotka jakautuivat hyvin laajalti eri genreille. Yksi aivan yhdesänkymmentäluvun alussa aloittanut yhtye oli Amorphis. Nykyään todella moni suomalainen nuori (ja vanhempikin) tietä tämän yhtyeen ja voin surukseni myöntää, että Amorphis alkaa olla jo hieman liian massaamielyttävää, johtuen ehkä uudesta laulajasta ja hänen muutoksestaan Amorphiksen musiikkiin. Mutta itse voin sanoa, että Amorphiksen hienoimmat albumit syntyivät 90-luvun puolella ja ovat oikeastaan jo suomimetallinklassikoiksi laskettavissa. Amorphiksen 1993 julkaistu ensimmäinen albumi, The Karelian Isthmus, oli kelttimytologiaa ja okkultismia sisältävää death-metallia, joka varmana herätti useamman ihmisen kiinnostuksen. Jättipottiin yhtye iski jo seuraavalla teoksellaan, Tales From the Thousand Lakesilla. Levy oli jopa bändin jäsenet kovasti yllättävä teos, joka kohosi nopeasti muidenkin kuin "harkkoremetallistien" arvostamaan kuuluisuuteen. Tales From the Thousand Lakes oli paljon melodisempi kuin edeltäjänsä. TFtTL:ltä löytyi myös progressiivisia elementtejä sekoitettuna perinnemusiikkipiirteisiin ja Kalevala-aiheisiin sekä kaiken lisäksi vielä doom-metallimaisuuksia. Itse olen myös yksi niistä, joka pitää Tales From the Thousand Lakesia Amorphiksen parhaana teoksena, mutta kuinka hyvä se on muuten?

Jos etsit rentoa, iloista tai hymyilyttävää metallia, ei Tarinat tuhannelta jörveltä ole aivan oikea valinta sinulle. Death-, Doom- ja progressivinen metalli saavat aikaan levylle melkoisen synän ominaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi joku gootti- tai angstaustunnelmaa oleva roska. Levyn avaava Thousand Lakes nostaa tunnelman korkealle ja toinen raita, Into Hiding, antaa jo selvää kuvaa levyn sisällöstä. Doomimaisen progressiivisetm hitaat ja melodiset riffit ovat albumin perusteema. Kitarat hoitavat pääosuuden, mutta melodisuuden tuomiseksi muusikko nimeltä Kasper Mårtenson soittaa kosketinsoittimia. Myös perinnesoittimilta kuullostavia ääniä löytyy levyltä. Tempo Tales Form the Thousand Lakesilla on oikeastaan koko ajan hidas. Kappaleiden jylläävät riffit eivät nopeutta tarvitsekkaan, vaan ne jaksavat kiinnostaa loppuun asti. Ei vaan levy heti uudestaan perään miastu, sillä kyllä ne melodiset death-metal kitaranrääkkäyksetkin jaksavat hieman puuduttaa laajalti musiikista pitävää ihmistä. Laulu on pääasiassa kaikkienpitämän Tomi Koivusaaren mukavaa murinaa, mutta Suburban Triben vokaalisti Ville Tuomi vieraili laulamassa puhtaasti laulettuja osuuksia. Esimerkiksi levyn yhdeltä loistavimmista biiseistä To father's cabinilta löytyy myös koneilla muokattuja oudon etäisen kuuloisia lauluosuuksia, jotka virittävät tähän loistavaan biisiin tunnelmaa. Kitaroiden riffit on päähäntarttuvia ja kiintoisia, mutta basso pääsee vain harvoin loistamaan. Tales From Thousand lakesille olisi sopinut yksi megaupea bassoriffi paremmin kuin hyvin.

Kuten moni albumi, jakautuu myös Tarinat Tuhannelta Järveltä loistaviin, ja sitten keskinkertaisempiin biiseihin. Esiin on yleensä helppo nostaa levyn, ja ehkä myös yhtyeen yksi tunnetuimmista kappaleista, Black Winter Dayn. Levyn hidas, melodinen, ja myös hieman doomahtava riffi on nerokkaan loistava ja maineensa arvoinen. Parhaiten muukantartuttavana kappale on oikeastaan helposti nimetty levyn parhaaksi. Jos Amorphis olisi jatkanut enemmän nerokkuuttaan ja lisännyt vielä progressiivisia nerouksia lisää, olisi saatu kasaan ehkä se maailman yksi parhaista levyistä. Valitettavasti albumin lyhyehkö neljänkymmenen minuutin kestoon sisältyy 11 korkeintaan viisi- ja puoliminuttista biisiä, jotka kaikki eivät pysty yksittäisinä tähtinä eroamaan. First Doomin ja In the Beginningin kaltaiset kappaleet, jotka eivät oiekastaan edes ole huonoja hukkuvat liian venytettyyn ideaan ja jäävät vähemmälle huomiolle. Ja sitten kun levyn kuuntelee uudestaan, huomaa, että nämä ovatkin melkoisen hyviä sittenkin. Olisin myös kaivannut levyn samaa teemaa, progressiivisuutta ja hieman folkmaista ambienttia yhdistävän pitkän kappaleen, jossa olisi ollut hienot kosketinsoitinkuviot. Tämän lisäksi pari nerokasta vetoa ja aiemmin manitsemani loistava bassoriffi toisi vähän potkua lisää- Tales From The Thousand lakes ei ole levy, joka kuunellaan viikon sisällä puhki kahdellakymmenellä kuuntelukerralla ja sitten jätetään unhoon. Levyä ei yleensä jaksa kuunnella kuin yhden kerran putkeen, mutta kun sen kaivaa esiin pitkästä aikaa, se kuullostaa jumalaisen hyvältä. Oikeastaan ei voi sanoa, olisiko vielä rpogressiivisemp iverio levystä ollut parempi idea. Amorphis onnistuu kuitenkin Tales From the Thousand Laken synkän melodisissa death-metallissaan pitämään kiinnostuksensa yllä. Kun ajattelin tehdä tämän arvostelun ajattelin kuunnella myös levyä hieman. Nyt soiva melodisen tunnelmallinen ei yhtään liikaa kehuttu Black Winter Day ja muut loistobiisit kyllä kiehtovat minua varmaan loppu elämäni - kunhan en kuuntele niitä liian usein.

Amorphis ei kyllä ole ollu mikään pilipalimetalliyhtye vanhoina aikoinaan. Sen todistaa jo Black Winter Day. En minä uuttakaan huonoksi sano, siitä puuttu vaan samanlainen taianomainen synkkä tunnelma jonka melodiset hitaat riffit saavat aikaan. Tales From The Thousand Lakea voisi merkkiteoksena kutsua ihan suomalaisen metallistin yleissivistykseen. TFtTL:sia voisi melkeen sanoa yhdeksi parhaaksi kotomaastamme tulleeksi metallilevyksi, vaikka 2000-luvun suomalaisen folk-metallin ja melodeathin tasolla näin ei vältämättä niin pikänä ole. Kun muistaa, että jokaista albumia ei heti saatuaan tarvitse tehokuunnella lähes puhki, pysyy varmaan levy monien genren ystävien pitämissä levyissä todelle pitkään elämään, ellei sitten valaistu Kristinuskosta liikaa ja rupea kuuntelemaan pelkkää iloista gospelrokkia.

Lyhyesti: Suomalaisen Metallin merkkiteoksia ja oikeasti sen tittelin arvoinen. Vaikka ehkä tuntuu aluksi hieman yksinkertaiselta, on levy nerokas.

88/100

Top 10 Cooleinta videopelihahmoa

Nuo ihanat videopelit jotka saavat keskittymisesi tunneiksi ja ovat muuttaneet varmasti elämääsi ihan huomattavasti. Suurimmassa osassa pelataan jollain henkilöllä, johon monesti samastuu. Pelistä löytyy myös paljon muita hahmoja, jotka ovat toinen toisiaan mukavampia tai rasittavampia. Mutta mikä näistä kaikista kymmenistä, jopa sadoista pelien henkilöistä on oikeastaan se kaikista eniten viilein, kovin ja nimityksen cool tai badass ansiatseva? Näitä listojahan on totta kai vaikka kuinka moni jo tehnyt ja välillä mielipiteet ovatkin olleet aika yksimielisiä. Voimakkaat ja urheat sankarit sekä hiljaiset ja ovelat pahikset ovat vain yksiä henkilöitä coolejen videopelihahmojen joukossa. Mutta nyt on aika itsemielipiteelle, eli kuka onkaan se kaikista coolein pelihahmo?
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hipheihelejaa: japsiroolipelit. Totta kai melkein kaikki arvaavatkin, että jokaiselle "Top 10 cooleinta pelihahmoa" -listalle ängetään ainakin yksi henkilö Final Fantasyista, eikä tämä lista ole poikkeus. Tästä jo todella monia osia omaavassa sarjasta löytyy kasottain cooleja henkilöitä voimakkaineen taikoineen sekä aseineen ja hiljaisen salaperäisineen ominaisuuksineen. Mutta on kuitenkin aina pakko lopulta myöntää, että se kaikista coolein hahmo pelisarjassa tulee seitsemännestä osasta. Mutta ei, en tarkoita sitä kaikkien rakastamaa blondia piikkitukkaista jättimäisellä miekalla heiluvaa nuorukaista. EI, kyllä Sephiroth on paljon coolimpi kuin mikään Cloud. Tumma ja synkän salaperäinen FF:ien yksi hienoimpia pahiksia on todellakin cool. Voimakas ja lähes kuolematon Sephiroth tekee mitä vaan viileitä pahuuksiaan valoittaakseen maailman. Eihän tämä ole periaatteessa kovin coolia, mutta Sephirothin olemus vaan on. Ja älkäämme unohtako kohtausta, jossa Sephiroth tappaa Aeriksen lävistämällä tämän miekallan. Tämä sai monet vihaiseksi Sephirothille, mutta minut vaan hymyilemään (hyvä Sephiroth, hyvä \o/).
Sija 10: Sephirot (Final Fantasy VII)




Voiei, taas hahmo japsiroolipelistä. Onhan se vaan totta, että nämä nerokkat pelisuunnittelijat osavaat hyvien peliensä lisäksi tehdä niihin mukavia ja jopa cooleja hahmoja. Olen pahoillani, että minun on saatava tähän listaan ainakin yksi henkilö lempipelistäni. Chrono Trigger vaan sattuu olemaan itselleni niin mieluisa, että pidän pakolla edes jotain henkilöä tähän listaan kuuluvana. Peliä pelanneet ehkä arvaavatkin kuka henkilö tempaistaan tähän listaan. Robo on hauska ja kiva, mutta ei oikeastaan tippaakaan viileä. Sitten on se monien pitämä Frog. Samakkon pään omaava kunniallinen ritari on kyllä cool ja hahmo johon on helppo samastua, mutta ei kuitenkaan sitä mitä haen. Niin, kyllä se coolein on tässäkin se hiljainen, pitkähiuksinen pahis, Magus. Taas on siis japsiroolipelin pahis kyseessä, mutta niitä ne itämaalaiset vaan osaa tehdä hyvin. Kysymys kuuluu: voiko Magusta sanoa edes pahikseski. Se hieman riippuu, mutta lopulta itsestäni kyllä. Jäänväriset pitkät hiukset, tumma asu, verenpunainen viitta ja viikate ovat minusta todella cooleja. Myös Maguksen taiat ovat todella cooleja. Varsinkin se iso paljon vahingoa tekevä pimeä kolmio Dark Matter.... Wau.
Sija 9: Magus (Chrono Trigger)




Dändän dändän dändän... Okei lopetan. Vaikka Nintendo nykyään tunnetaan yleisemmin vähän lapsellisia sekä casuaaleja pelejä tekevänä yhtiönä, ei mikään estä sitä luomasta cooleja hahmoja. Parhaimmat ja kovimmat yhtiön keksimät hahmot kuitenkin syntyivät yleensä jo kaksiuloitteisena aikana. Mutta kuka oikeastaan on näistä kuuluisimmista Nintendo-hahmoista se coolein? Mario? Eiiih... Link? Nääh.... Donkey Kong? No ei kyllä! Niin, kyllä sen on pakko olla se loistavien toimintaseikkailupelien, Metroidejen, päähenkilö, Samus. Hänellä on super-cool haarniskapuku jossa on vielä coolimpi tykki. Tykistä voi ampua cooleja säteitä tai cooleja ohjuksia. Haarniskapukua voi kehittää, ja Samus pystyy käpertymään pieneksi palloksi, Morph Balliiksi joka on cool. Tällöin hän pääsee pieniin paikkoihin ja voi käyttää cooleja pommeja. Kaikki on coolia! Ja tämä viileä pelihahmo vielä pelastaa erilaisilta uhkaavilta olioilta geleksinsa yhä uudestaan. Pelisarja, jossa ei oikeastaan huonoja pelejä ole. Mutta voiko asiaan vaikuttaa se totuus, että Samus on nainen? Ja vielä varsin hyvännäköinen sellainen. Ei, sillä kyllähän muijat voi olla coolimpia kuin miehet.
Sija 8: Samus (Metroid)



SHOW ME YOUR MOVES! Ilotkaa, etten nyt puhu yhtää turhaa roskaa sun mistäkin vaan menen suoraan asiaan ja kerron kuka on seuraavalla sijalla. Oikeastaan suurinosa tätä lukeneista onkin saanu tsen jo selville siitä, mitä äsken kirjoitin. Vaikka sanoin Samusia cooleimaksi tosi kuuluisaksi Nintendo-hahmoksi, ei hän sentään ole kaikista coolein. Alun perin F-Zero ajopelisarjasta Blue Falcon nimistä ajokkia ajanut Captain Falcon on takuulla yksi Nintendon cooleimpia pelihahmoja. Varsinkin Super Smash Bros. peleissä pääsemee ihailemaan tätä henkilöä, joka kyllä on badass. Cooliin ajopukuun ja hienoon kypärään varustunut muskelimikko ei kaihda ketään eikä mitään. Hahmolla on myös niitä kuuluisia lausahduksia, jota kaikki aina hokevat. FALCOOOON PUNCH!!!
Sija 7: Captain Falcon (F-Zero)




Siis totta kaihan tähän listaan on saatava edes yksi hahmo jostain tappelupelsitä. Ja mikä on se klassinen tappelupeliveteraani, joka jokaisen videopeleistä tietävän täytyy tietää. No saamari, totta helvetissähän se on Street Fighter. Eikä mikä vaan Street Fighter vaan Street Fighter 2. Sarjan alkuperäisessä osassa oli vain kahdeksan pelattavaa hahmoa ja kolme muuta hahmoa, joita näki vain pahiksena, mutta kaikki olivat omalla tavallaan cooleja. Mutta kuka näistä katuteppelijoista oli se todellinen badass ihmistenmukiloija. Itsekkin ehkä hieman yllätyn etten valitse vanhaa sotilasta Guilea, joka siisteineen liikkeineen on yksi lempi pelihahmojani. Cooleimmaksi kuitenkin siis ristin Edmond Hondan, tuon 137-kiloisen sumopainijan. Lihava, mutta ketterä Honda oli voimakas tappelija paljon vahinkoa tehneineen iskuineen. Honda pystyyy heiluttamaan toista kättään salamannopeasti ja tekemään niin paljon vanhinkoa vihollisilleen. E. Honda pystyi myös tönäisemään itseään seinästä ja sinkotumaan nuolen lailla pää edellä vihollista päin. Vanha kunnon Snesin Street Fighter II:n ohje kutsuu tätä iskua iloisesti nimellä "sumopukkaus".
Sija 6. Edmond Honda (Street Fighterit)





Mitäh, taas hahmo Nintendo-pelistä?! Mutta nyt onkin kyseessä erilainen hahmo. Tämä hahmo ei ja peli josta se on ei ole välttämättä kaikista tunnetuin. Vastaa rehellisesti: oletko koskaan pelannut peliä nimeltä Rockin' Kats? Kyseinen peli julkaistiin monien muiden mukana vanhalle kunnon Nintendo Enterteiment Systemille ja oli yksi konsolinsa parhaita pelejä. Pelissä pelataan kissalla, joka yrittää pelastaa tyttöystäväänsä erilaisilta koirilta. Ei kuullostaa kovin mielikuvitukselliselta eikä varsinkaan coolilta. Mutta päähenkilönä toimiva Willy onkin se koko jutun juoni. Tämä sininen hymyilevä solmioon ja hattuun aseistautuja kissa tunnetaan muusikkona nimeltä Rockin Kat. Mutta hyvöktäkseesi vihollisiin lähtee tästä kissasta vieterin päässä oleva nyrkki. Niin, sininen pari vaatetta käyttävä kissa jonka vatsasta lähtee viestin päässä oleva nyrkki. Nyrkillä tietysti hakataan koirat, mutta voidaan muuanmuassa tarttua kiinni asioista, tai napata tippuvia kukkaruukkuja. Ja vieläkun nyrkkiä pystyy kehittämään joko piikkipalloksi tai omituisia palloja joka lyönnillä viskovaksi. Aagh, tuolta tulee vihollinen! Lyön sen piikkinyrkillä! Ja tuolta toinen! Sekin kuoli! Ja Willy vaan virnuilee iloisesti kokoajan. Ja ilo se tulee pelaajillekkin kun sadaan suihkumoottorikengät. Willy on ehkä eritavalla cool kuin muut, mutta riittävän cool silti tälle listalle.
5. Willy (Rockin' Kats)







Pampam sanovat paukkupyssyt. Hieman järeämpiä ääniä sitten lähtee nykyisistä hyvä grafiikkaisista FPS-peleistä. Ensimmäisen persoonan räiskintä pelejen kuninkaasta taistellaan kokoajan kiivaasti, mutta yksi peli pysyy aina melko korkealla. Tämän tietokoneelle olevan FPS-pelin pelaaminen on todellakin elämää. Vai pitäisikö sanoa puoli-elämää. Half-Life on cool pelisarja ja kuka muukaan olisi coolimpi kuin pelin päähahmo, Gordon Freeman. Partaan ja silmälasein varustunut todella badass mies. Kuka muu taistelisi pahoja sotilaita ja hirviöitä vastaan cooleineen aseineen. Hiljainen sankari hakkaa pahikset coolisti vaikka perinteisellä sorkkaraudallaan. Myös Gordonin haarniska on cool ja siinä oleva lambda-kirjain on cool. Mutta kyllähän todella monella muulla räiskintäsankarilla on samoja ominaisuuksia kuin Gordon Freemanilla. Mutta heilläpä ei ole aseenaan Gravity Gunia. Kuka vaan joka pitää tätä hypercoolia asetta kädessään on itsekkin cool. Kun yhdistetään valmiiksi viileä Gordon Freeman ja todella cool Gravity gun saadaan aikaiseksi jotain vielä coolimpaa. Gordon Freeman on badass.
4. Gordon Freeman (Half-life)




Kuka hiipii hiljaa kimppuusi, etkä näe häntä edes silloin kun hän vaimentaa sinut. Ei en puhu Sam Fisheristä, vaikka hänkin on cool, vaan jostain vielä kovemmasta pelihahmosta. Tämä henkilö osaa ampua hyvin, mutta pärjäisi ilman pysyjäkin yleensä. Ja tällä hahmolla on erittäin kummallinen nimi. No hei Sherlockit, sehän on Solid Snake. Metal Gear Solidit ovat sen verran hyviä pelejä, että ne tarvitsevat coolin päähahmon. Koko pelisarja oikeastaan vilisee cooleja hahmoja, mutta Solid Snake viel voiton niistä kaikista. Mikään tehtävä ei ole mahdoton tälle entiselle huippusotilaalle jonka cool kommandoasu saa kaikki huomaamaan kuinka Badass hän on. Yksikään vihollinen ei yleensä tule näkemään piilossa olevaa Solid Snakea. Nekin harvat jotka onnistuvat yllätämään Solid Snake, ovat pian kuolleet taitavan aseenkäsittelyn uhrina. Sold Snakesta ei tarvitse edes enää paljoa puhua, sillä yksinkertaisesti riittää, että näkee hänen kuvansa ja tajuaa kuinka cool ja badass hän on.
3. Solid Snake (Metal Gear)




Shurikenit lentävät. Miekat heiluvat ja liikkeet ovat nopeita. Ehkä ihmetyttää, miksi kaikki ninjat ovat puuttuneet tähän asti tältä listalta. Totta kai siksi, että net ova niin cooleja, että kuuluvat listan kärkipäähän. Tässä minun piti ensin hetken harkita kolmen vaihtoehdon välillä. Mortal Kombateista tuttu Sub-Zero on todella kova luu, muttei kuitenkaan tarpeeksi ninjamainen tai cool päästäkseen tälle listalle. Sitten on se eräs ninja NESin huippupelistä, Wrath of the black mantasta, jonka nimeä en tiedä. Nopea ja ninjataikoja käyttävä ninja oli cool, mutta ei siltikään tarpeeksi cool. Ainoa ninja joka oikeasti pääsee tälle sijalle on Ryu Hayabusa. Ninja gaidenejen päähenkilö ei ole huonoa peliä nähnytkään ja on se ainao oikea videopelihahmojen superninja. Nopeat liikkeet, ninjaskillit, "ninpotaiat", coolit aseet ja se totuus, että kukaan ei sovi paremmin mustaan pukuun. Kaksiuloitteisissa Nesin Ninja gaideneissa Ryu oli todella cool. Kolmiuloitteisissa ninja Gaideneissa Ryu on sitten entistäkin coolimpi. Sulavempaa ninjaa joka voittaa kaikki vihollisensa ei löydy. Ryu on ninja ja ninjat ovat aina toooodella cooleja.
2. Ryu Hayabusa (Ninja Gaiden)




Vuorossa on vihdoinkin sija yksi. Kaikista coolein ja kovin luu luu koko videopelihahmojen historiassa. Tätä lähemmäksi badass ei ole yksikään muu pelihahmo koko videopelien historiassa ollut. Kuka mahtaakaan olla se kaikista coolein? "Face and ass, what's the difference" on vain yksi hänen lukuisista kommenteistaan. Sehän on Duke Nukem. Viilepämpää hahmoa ei ole olemassakaan. Koko olemus jos huokuu kuinka cool tämä henkilö on. Dukella on kasa cooleja aseita jolla hän räjäyttelee alieneita kuin roskaa palasiksi. Duke ei ole yli-ihminen, lähinnä vaan ylicool ollakseen normaali kaduntallaaja. Duken yksinkertaiset vaatteet ja luotivyö on todellakin cool. Dukella on myös mustat aurinkolasit, jotka ovat aian myöskin todella coolit. Parasta kaikessa on kuitenkin Duken niin viileät lausahdukset, jotka hän sanoo vielä todella badass-äänellä. Duke tulee, tappaa alienit ja sano ojotain helvetin viileää. Tätä coolimpaa tapaa hahmolla ei voisi olla. Duke Nukemeissa on myös paljon vähäpukeisia naisia, joista me rinnoista pitävät nuoret nautimme, ja joka lisää vieläkin Duken Badassia cooliutta. Ja täytyy myös aina lopuksi sanoa se perinteinen juttu, että mikään ei voi olla yksinkertaisesti yhtä cool kuin hahmo, joka ampuu alienin pään murskaksi ja sitten käy vielä paskalla tämän päällä. Ja kuten tiedämme, näin teki Duke Nukem.
Sija 1: Duke Nukem (Duke Nukem)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiedän, tällä listalla ei ole kaikkia suosikkejanne, mutta enhän minä siksi tätä tehnytkään. Kirjoittakaa oma pirun listanne jos haluatte milipiteenne coolimmista pelihahmoista esille!

Metroid Fusion

Julkaistu Euroopassa: 22.11.2002
Genre: Action-Adventure
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Pelimuoto: Yksinpeli
Ikäraja: 3+
Alusta: Game Boy Advance

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Esitetään perinteinen kysymys: "Kuka on suosituin Nintendo-hahmo". Kovin yllättävää ei liene, että suurin osa vastaa Mario. Onhan tämä lihava putkimies kuitenkin melkein kuin Nintendon virallinen maskotti. Toiseksi suosituimmaksi todennäköisesti mainitaan se mukava vihreässä asussa seikkaileva ajan sankarina toimiva sympaattinen kaverimme, Link. Mutta vasta todennäköisesti kolmantena tulee esiin Samus Aran. Tuo erittäin cooliin "energiahaarniskaan" pukeutunut pelihahmo ansaitsee kunnianmaininnan, sillä pelisarja jossa hän esiintyy, Metroid, on oikeasti vain niin helvetin hyvä. Ensimmäinen Metroid ilmestyi NESille jo vuonna 1986 ja yllättävän laajana ampumis-seikkailupelinä se oli konsolin kärkikastia. Kun tuon pelin pääsi läpi alle kolmessa tunnissa paljastui ekaa kertaa se monille nintskanörteille kammottava totuus: tuo viileä seikkailija olikin nainen! Tämä jännä asia ei kuitenkaan tuskin saanut ketään lopettamaan Metroidin rakastamista. Seuraava Metroid, Return of Samus, ilmestyi Game Boylle. Metroid toimi myös käsikonsolilla hyvin, mutta silti tätä peliä, jossa tehtävänä on tuhota kaikki Metroidit, ei kovin monelta nykyään löydy. Viimeistään Super Metroid oli se sarjan kunniaan nostanut. Super Nintendon ainoa Metroid oli edeltäjiään laajempi, eeppisempi ja kaikin puolin parempi. Super Metroid on nykyäänkin yksi konsolin parhaista peleistä. Nintendo 64:n siirrettyä pelimaailma kolmiulotteiseksi moni toivoi Super Metroidin nostaman hypetyksen jälkeen Metroidia N64:lle. Mutta toisin kun monet muut Nintendon pelisarjat, ei Metroid kääntynyt kolmiulotteiseksi N64:lle. Tämä on kuitenkin uskoakseni todella hyvä asia. Vuosituhat vaihtui, mutta silti vuoden 1994 Super Metroidin jälkeen ei ollut ilmestynyt yhtään uutta Metroidia. Vuonna 2002 kuitenkin ilmestyi neljäs Metroid. Metroid Fusion oli vielä kaikkien onneksi kaksiuloitteinen ja sopivasti melko uudelle käsikonsolille: Game Boy Advancelle. Miten tämä peli täyttää sarjan ystävien toiveet?

Samuksen juonitäytteiset seikkailut

Vaikka Super Metroidissa se oli ihan hyvä, ei se koskaan ollut ollut Metroidien vahvoin puoli. Mistä minä puhun? No juonesta tietenkin. Mutta Metroid Fusion tuokin uutta kiinnostavuutta juuri sillä, että siinä on paras juoni mitä Metroideissa on nähty. Tutkimusretkellä Sanuksen tappamasta hirviöstä jää jäljelle outo leijuva nestemäinen x:n muotoinen olento joka imeytyy Samukseen. Tällä ei ollut mitään vaikutusta Samukseen, tai ainakin siltä vaikutti. Myöhemmin kun Samus on aluksessaan hän lamautuu täysin ja menetää aluksensa hallinnan. Samuksen pieni avaruusalus syöksyy päin asteroidivyöhykettä ja Samus pelastuu vain aluksen hätäpelastukapselin avulla. Hänet kiidätetään Galaktisen Federationin päämajaan. Outo "X-parasiitti" on ehtinyt imeytyä Samuksen keskushermostoon, eikä häntä voida leikata turvallisesti pois asustaan ja koska hänen voimansa hipuivat, olivat selviämismahdollisuudet pienet. Aivan sattumalta löytyi vastalääke. X-parasiitit ovat olleet Metroidien ravintoa, joten Samuksen Federationille tuomasta Metroidin solusta saadaan valmistettua Samukselle vastalääke. Samuksen haarniska jouduttiin kuitenkin muokkamaan ja sankarittaresta tuli lääkkeen ansiosta immuuni x-parasiiteille. Käy selville, että koska Samus on tuhonnut kaikki X-parasiittejä ravintonaan käyttävätMetroidit SR-388 -planeetalta, ovat X-parasiitit päässeet valoilleen. Viimeisiä SR-388:lta olevia eliöitä on viety BLS:n tutkimuskeskukseen, jonne Samus lähetetään parantumisen jälkeen tutkimaan outoa räjähdystä. Täällä selviää, että X-parasiitti on hyökkänyt Sr-388:n eliöihin ja pystyy tekemään koipoita eliöistä joihin se on hyökännyt. Ja kaikista pahinta, jopa Samusista. Samus joutuu seikkailemaan ympäri asemaa x:ille imuunina galaksin ainoana toivona, ainoana apunaan älykäs tietokone, jota Samus kutsuu hänen pelastaneensa kuolleen komentajansa kunnioitukseksi nimellä Adam. Tunnelmallista. Loistavaa. Paikoitan eeppistä. Ah, mikä juoni! Juonen kuviot tunnelmallistuvat vieläkin loppua päin ja varsinkin kohta, jossa Samus saa selville, että Federatio yrittää, ja on onnistunutkin, salaa kasvattamaan uusia Metroideja.

Suuri ja mukava asema

Koko peli tapahtuu BLS:n tutkimusasemalla, joka ei tosin ole pieni eikä yksipuolinen. Aluksen pääalu on nimeltää Main Deck. Suureen perinteisen avaruusaluksen tyyppiseen alueeseen sisältyy paljon seikkailua pelissä, varsinkin pelin alku, mutta myös monet muut vaiheet. Lisäksi löytyy muutamia pienempiä sivukansia, jotka ovat yleensä hissiyhteydessä Main Deckiin. Kiintoisimmat alueet kuitenkin löytyy kun lähtee pitkällä hissillä alas Main Deckiltä. Täältä löytyy käytävä, josta lähtee kuusi hissiä kuudelle eri sektorille, joilla jokaisella on oma teemansa. Teema-alueita, voi kuinka rakastan niiden mukavuutta tai inhottavuutta! Ykkössektorin teemana on planeetta Sr-388, toisen sektorin viidakko, kolmannen kuumuus sekä kuivuus, neljänen vesi, viidennen jää ja kuudennen yö. Mutta ei hätää, et sentään joudu seikkailemaan viidakossa tai tulivuorissa, se on vain sektorin silti avaruusasemamaisen sisällön teema. Jokaisen Sektorin alusta löytyy pelin kolme elintärkeintä huonetta. Perinteisessä Save Roomissa voit tallentaa pelin, mutta energioiden ja aseiden palautukselle on tällä kertaa oma huoneensa: Recharge Room. Kolmas huone on taasen Navigation Room. Täältä löytyy tietokone, jonka avulla voit keskustella Adamin kanssa. Siltä saat kartan ja tiedot siitä mitä pitää tehdä ja minne mennä. Jokaista näistä huoneista toki löytyy ympäri sektoreita ja kansia , joten ei tarvitse aina palata sektorin alkuun. Navigation roomeja on ripoteltu osuvasti matkan varrelle sellasiin kohtiin, että sinun ei varmasti tarvitse etsiä sellaista tietääksesi mitä pitää tehdä. Navigation roomit ovat vain yksi nerokkaista puolista mitä Fusioniin on saatu. Lisäksi pelistä löytyy näiden kolmen lisäksi muutama muu erikoishuone. Data Roomista saa ladattua uusia aseita ja päivityksiä haarniskaan ja Security roomeissa voi avata tietyn väriset ovet auki koko asemalta. Nyt ei tarvitse pähkäillä, että milläs aseella tuon oven saa auki, vaan kun Security roomissa on käyty päivittämässä tietoja, aukeavat kaikki tietyn väriset ovet suoraan. Vaikka Adam kertoo Navigation Roomeissa minne pitää mennä, ei se estä kuitenkaan käymästä muualla. Tosin alueet jonne peli ei sinun halua menevän, kuten jotkut sectorit, on lukittu ovilla, jotka avautuvat vasta tietyssä vaiheissa saavutettavilla Security Roomeilla. Myös rikkoutuneet hissit estävät välillä paikasta toiseen liikkumista. Tämä ei tosin kyllä haittaa pätkääkään. Yleensä on vaan parasta mennä sinne, minne kone sanoo, ellet halua mennä noutamaan vaikka jotai esineitä. Suoraa reittiä Adam ei aina ehkä kerro, vaan pitää edes hieman käyttää hoksottimia.

Aseet kuin muissa Metroideissa?

Vihollisia on muutamia vanhoista Metroideista, mutta uusia omaperäisiä paholaisia on mukavat määrät pelissä. Kun tapat vihollisen siitä jää jäljelle X-parasiiti. Koska olet immuuni parasiiteille, hyödyt niistä. Keltaisesta parasiitista saat 10 enegiaa lisää, vihreästä kaksi ohjusta lisää ja todella harvinainen punainen parantaa todella paljon energiaa ja aseiden parannusta. Fusionissa asevalikoima on myös melko perinteinen ja samankaltainen. Samanlaisia sädepäivtyksiä ja uusia haarniskan päivityksiä on Fusionissa muihin Metroideihin verrattuna melko paljon. Tosi niiden saantijärjestys ehkä hieman vaihtelee. Ohjukset on otettu vahvamepaan asemaan Fusionissa. Itseäni aluksi ihmetytti hieman, ettei ole kaksia eri ohjuksia, normaaleja ja superia, vaan ohjukset päivitetään jossain vaiheessa super missileiksi. Tämä erilainen ratkaisu kuitenkin vaikuttaa loppujen lopuksi munakkaammalta. Myös monia saattaa ihmetyttää, että niin hirveän kätevä ice beam otuntuu puuttuvan pelistä. Se korvataan kuitenkin viileillä jääohjuksilla ja varsinkin kun saa ladattavat diffusion-jääohjukset, alkaa ratkaisu sittenkin tuntua mukavammalta. Ohjuksia ja superpommeja on tuttuun tapaan rajallinen määrä ja niitä voi saada lisää löytämällä piilotettuja missile- ja powerbomb-tankkeja. Tuttuun tapaan myös energioitakin on alunperin 99, mutta matkanvarrella on yhteensä 20 piilotettua energiatankkia, josta saa aina 100 lisää yhteisenegiamäärään. Aseita ja päivityksiä saa myös tapettua pomovihollisia. Nämä isot vastukseet ovat koko pelin parasta antia. Tunnelmalliset ja välillä myös sopivan haastavat taistelut näitä isoja örmyjä vastaan ovat todella mukavaa. Kun itse pomon tappaa, jää siitä vielä jäljelle niinsanottu Core-X. Niitä on kahta mallia: toinen vaan hakeutuu sinua päin ja menetää ohjuksesta mihin vaan kun taas toisella on silmä, josta se ampuu säteitä, ja osuma mihinkää muuhun ei vahingoita sitä. Onneksi nämä eivät ole kovin vaikeita ja niihin tarvitsee vain muutaman ohjuksen. Core-x:n tuhottuasi jää jäljelle sen sisus, josta saat noin 400 energiaa ja uuden kyvyn. Pomovastuksia on mukavan paljon tässä pelissä ja oikeastaan yksikään ei ollut tylsä tai hermojaraastava. Muutamassa pomotaistelussa on kaiken lisäksi loistava musiikki. Niin, vaikka Metroideissa ei ole ollut koskaan mitään ubermegasuperlovehehkutus-musiikkeja, on Metroid Fusionissa ehkä parhaat. Kuitenkin pomoviholliaia pahempi pulma on X-parasiitetjen tekemä kopio Samuksesta. Sa-X:ksi nimitetyllä kopiollasi on täydet Samuksen voimat, joten olet sitä paljon heikompi. Tärkeintä on vaan yrittää välttää, ettet joudu Sa-X:n nähtäväksi, sillä silloin on kuolema nopea. Myöhemmissä vaiheissa peliä on oikeastaan pakko yrittää vain juosta tätä hirvittävän voimakasta vihollistasi pakoon ja toivoa, että ehdit piiloon ennen kuin kuolet.

Parempi kuin itse loistavuus, Super Metroid?

Jos kysyttäisiin mikä asia saattaisi tehdä Fusionista sarjan parhaan osan, se olisi tunnelma. Super Metroidissa oli välillä tunnelmallista kun sekavasssa tilanteessa tajusi mitä piti tehdä, mutta se ei vedä vertoja Fusionille. Jo aluksi kun hypellään hämärässä aluksessa tunnelmallisen hiljaisen musiikin säestyessä ja askelten kuuluessa ei malta pysyä nahoissaan. Tunnelmaa! Jokaisella sektorilla on oma fiiliksensä, joka on yleensä hyvä. Myös pelon hetket ovat hyvää herkkua pelissä. Itseäsi monta kertaa voimakkaamalta Sa-X:ltä karkuun juokseminen paniikissa tuo paljon lisää tunnelmaa peliin. Metroid Fusion on niitä pelejä, joita ei millään malttaisi lopettaa kesken. Sen vertaisen tunnelmallista parhautta, että pitää pelata koko peli putkeen. Fusion on ehkä hieman lyhyt. Ensimmäisen kerran menee noin vajaa kymmenisen tuntia pelata peli läpi, mutta sen jälkeen on vielä esineiden ja salareittejen etsimistä. Vaikka tiedän monien olevan eri mieltä, on minusta tämä uskomattoman hauskaa homma. Aina kun löytää nerokkaan esineen tai kiristelee hampaita pelin ollessa 99 prosenttisesti läpi ajattelee taas pelin mahtavuutta. Valitettavasti jo toisella kerralla voi päästä pelin läpi alle neljän tunnin sataprosenttisesti. Esineiden paikat jää sen verran hyvin mieleen, että nyt voin juosta alta kahden tunnin sataprosenttisesti tämän pelin, mutta sataprosenttisesti pääsy vaatii silti vähän lisää. Mutta se on silti jokaikisellä keralla yhtä herkkua. Mahtavuutta joka ei ruostu vaikka kerta kerran jälkeen. Ja voin sanoa, että ne arviolta 12 tuntia jotka ekalla keralla käyttää pelin täysin läpi saamiseen ovat elämäsi parhaita ja täyttä mahtavuutta. Kaikenlisäksi Metroidejahan on tunnestusti hauska speedrunnata, ja tämä pätee omalla kohdallanikin. Kymmenisen kertaa olen pelin pelannut läpi, mutta silti voisin sen vaikka heti pelata, niin hyvä se on. Monet sanovat, että Super Metroid on sarjan paras osa. Fusion häviääkin toisissa asioissa Super Metroidille, mutta loppukäsittelyssä pidän kuitenkin Fusionia Super Metroidia parempana ja samalla sarjan parhaana osana. Kaikki passaa vaan loistavasti yhteen ja en voi kiistää, että Fusion kuuluu eittämättä ainakin maailman parhaat pelit top 5:een.

Plussaa:
+Paras juoni Metroideissa
+Tunnelma on katossa
+Mahtavat pomotaistelut
+10 tuntia ensimmäisellä peluukeralla on kuin taivaassa oloa
+Paljon esineitä, joiden etsiminen on kivaa
+Jaksaa pelata uudestaan

Miinusta:
-Jo toisella peluukeralla pääsee 100% alle neljän tunnin
-Missä Kraid *sadface*

Lyhyesti: Konsolinsa ja pelisarjansa paras peli. Täyttää tunnelmallisuutta ja elämäsi parhaita pelihetkiä sankaritar Samus Aranin Seurassa.

96/100

Blind Guardian - A Twist in the Myth

Julkaistu: 1.9.2006
Tyylilaji: Power Metal
Kesto: 51.31
Levy-yhtiö: Nuclear Blast
Formaatti: CD







Kappaleet:
1. This Will Never End – 5:07
2. Otherland – 5:14
3. Turn the Page – 4:16
4. Fly – 5:43
5. Carry the Blessed Home – 4:03
6. Another Stranger Me – 4:36
7. Straight Through the Mirror – 5:48
8. Lionheart – 4:15
9. Skalds and Shadows – 3:13
10. The Edge – 4:27
11. The New Order – 4:49
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Power Metallin nopea tempo ja puhdas ja yleensä korkea laulu kyllä jaksavat viehettää aina. Saksa on aina ollut kyseisen genren johtavia maita. "Ensimmäisen" Saksalaisen Power Metal yhtyeen Helloweenin jälkeen on maasta pursunnut yllättävän paljon näitä nopeasti loistavan genren edustajia ja oikeastaan vähän liikaakin. Liukuhihnabändejä löytyy Power Metal -genrestä aivan liikaa ja vielä moni on Saksasta. Mutta pyhän Power Metallin voi muuttaa myös huonoksi muuten kuin tekemällä sieluntonta genreen kuuluvaa massaa. Itse genren perustaan yhdistettään fantasiahihhulointia, ylväistä sotureista sekäoudoista olennoista kertovia lyriikoita ja naurettavan yliampuvan eeppisiä melodioita. Monesti aiheena on myös J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia. Mutta asian voi tehdä myös oikein. Blind Guardian lisäsi jo 80-luvun puolivälissä selvästi Power Metallia olevaan musiikkiinsa fantasia-aiheita ja hieman eeppisempiä melodioita kuin toiset genren yhtyeet. Ja kaiken lisäksi Blind Guardian teki sen hyvin. Kahden keskinkertaisen albumin jälkeen yhtyeeltä tuli monta toinen toistaan loistavempia albumeita, jotka eivät ikinä ampuneet fantasiahihhulointiaan liian yli, vaikka välillä jo melkeen käytiin rajalla. Yhden maailman parhaan albumin ikinä, Nightfall in Middle-earthin, jälkeen yhtyeeltä pukkasi neljän vuoden odotuksen jälkeen taas yksi loistava teos, vuonna 2002 julkaistu A Night at the Opera. Blind Guardianilla oli yhä otteensa vuosituhannen vaihtuessa. Taas kului neljä vuotta ja yhtyeelät pukkasi jälleen uusi teos: A Twist in the Myth. Tämä albumi on vieläkin yhtyeen uusin teos, mutta onko Sokea Vartija tälläkin albumilla yhä täydellistä, sopivan fantasiamaista power metallia?

Hiphei, kannessa on iloisen fantasiamainen lohikäärme. Vaikka kansi ei ole salaperäinen kuin toiset yhtyeen kannet, se on silti todella hieno. Kunpa levy olisi yhtä hyvä, tai jopa parempi. Jännityksekkäänä aiheena on, yrittääkö Blind Guardian koetella fantasiansa rajoja hyvissä määrin, vai ampuisiko se vihdoinkin yli eeppisyytensä. Levy kuullostaa ensikuuntelemallahieman häiritsevällä ja kun se loppuu on suu auki. Aivan tätä en ehkä odottanut. Albumilta löytyy raskaita riffejä ja sointuja, joita ei edes välttämättä ole nähty samalla lailla yhdelläkään aikaisemalla albumilla. Raskaus olisi ehkä hyvä asia, mutta sitä ei ole onnistuttu niin hyvin käyttämään vaan A Twist in the Mythillä. Myös tyypillinen power metal on hieman hukassa: kunnon nopeita genrelle tyypillisiä kappaleita ei ole juurikaan. Ja toisinkun ehkä olisi voinut odottaa, ei albumi mene taaskaan liiallisuuten fantasimaisuuksillaan. Itse asiassa se elementti on melkoisen vaisu tällä teoksella. Eeppiset melodiat ovat melko hävinneet koko levyltä. Itseäni kiinnostaa tämä veto, sillä itse ehkä sisälläni toivoinkin tällaista Blund Guardianilta. Mutta totuus on se, että ilman tyypilliä nopeita ja oikealla tavalla keskieeppisiä melodiota yhtyeen musiikki kuullostaa tylsemmältä. Useamalla kuuntelulla huomaa, että Sokea Vartija yrittää ehkä hakea jopa entistä enemmän progressiivisia elementtäjä biiseistään, mutta surullisen epäonnistuneella tavalla. Näistä huolimatta albumi ei tuo mitään uutta esille, se vaan on. Onneksi melodiat ovat onnistuneet tuomaan kiintoisuutta joillekin teoksen biiseille, ja oiekn yhdistetyt riffit saavat välillä hyviä kokoanisuuksia aikaan.

Niin, siis ei levyn kaikki kappaleet eivät toki ole epäonnistunutta huttua. Varsinkin on helppo ottaa esiin jo ennen levyä singlenä ilmestynyt Fly. Hitautta ja nopeampia riffejä yhdistelevän kappaleen kruunaa erittäin mieleenjäävä kertosäe. Myös Carry on Blessed Home, The New order ja erityisen pirteä mutta samalla "mysteerisin" Straught Throught the Mirror ovat varsin positiivisia teoksia. Levyn viidenkymmenessä ja yhdentoista kappaleessa on kuitenkin hieman liikaa täyttöbiisejä, jotka ovat yksinkertaisesti vaan tylsiä. Näihin albumi sotkeentuukin liiankin pahasti. Itse yhäkin kaipaisin Sokealta Vartijalta vanhojen huippubiisejen toimivuutta yhidstelvää vähintään kymmenminuuttista biisijärkälettä, joka toisi uusia ulottuvuukia hillittyyn fantasiahihhuloiniin. Hansi Kürschkin tuntuu itsemenevän biisejen mukaan: onnistuneissa kappaleissa laulu on vanhantasoista yhden maailman parhaista laulajista loistavuutta, mutta ontuvammissa kappaleissa Hansi laulaa paikoittelen jopa hieman heikosti. Levy kuluu yllätävän nopeasti puhki aikasempii teoksiin verrattuna. Yhtyeen albumeita jaksoi kuunnella monia kymmeniä kertoja kun taas A Twist in the Mythiltä ei jaksa seitsemän kuuntelukerran jälkeen kuunnelta kuin noin viittä biisiä. Myös soittimet ovat hieman negatiivinen asia. Itse kaipaisin enemmän muita kuin normaalin mettalibändiin kuuluvia soittimia, mutta A Twist in The Mythillä on vain huilu, jota sitäkään ei kauhean paljoa loppujen lopuksi kuulla. Jokin tuntuu olevan vinossa yhtyeellä. Lieneekö ongelmana rumpalin vaihtuminen, Hansin toinen yhtye Demons & Wizards vai vaan se, ettei yhtye jaksanut ottaa tarpeeksi isoa askelta muuttamiseen. Itse jaksan toivoa, että teos on vain välillä oleva keskinkertaisempi tuotos ja seuraavaksi on tulossa aivan uudenlainen ja täysin loistava mahtiteos.

Loppujen lopuksi A Twist in the Myth on pienoinen pettymys. Blind Guardianin mahtavien levyjen putki katkeaa tähän teokseen. Albumilla on kyllä juuri niitä hyviä biisejä, mutta niitä vaan sattuu olemaan yhtä paljon tai jopa vähemmän kuin teoksen kiinnostavuutta verottavia tasapaksuja kappaleita. Henkilö, jolle bändi on uusi, pääsee kyllä sisään yhtyeen henkeen albumin avulla, mutta siltikin neljä edellistä ovat paljon parempia hankintoja heti alkuun. Yhtyeen pitkäaikaiselle fanille teos taas on todennäköisesti pienoinen pettymys, mutta kuitenkin hankkitavan arvoinen teos, ainakin jos sen hinta on siinä kymmenessä eurossa. Ei voi kiistää, että A Twist in the Myth on yhtyeen heikoin teos 18 vuoteen. Itse toivon, että Hansi Kürsch ja Blind Guardian tekevät seuraavaksi jotain uutta ja mullistavaa, mutta silti yhtyeen oikeanlaisen hengen säilyttäävä, kuten vaikka tunnin pituisen vaan kahdesta kappaleesta koostuvan järkäleen.

Lyhyesti: A Twist in the Myth on tasapaksuna teoksena pettymys yhtyeen aikaisempaa tuotaantoon verrattuna, mutta silti monia liukuhihna-power metal-bändejen ja ylitseampuvan eeppisiä fantasiapelleily yhtyeiden teoksia parempi.

72/100

Amon Amarth - Twilight of the Thunder God

Julkaistu: 17.9.2008
Pituus: 43:34
Genre: Melodinen Death Metal
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Metal Blade





Kappaleet:
1. Twilight of the Thunder God - 4:09
2. Free Will Sacrifice - 4:09
3. Guardians of Asgaard - 4:23
4. Where Is Your God? - 3:11
5. Varyags of Miklagaard - 4:18
6. Tattered Banners and Bloody Flags - 4:30
7. No Fear for the Setting Sun - 3:54
8. The Hero"- 4:04
9. Live for the Kill (feat. Apocalyptica) - 4:12
10. Embrace the Endless Ocean - 6:44
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaiden riffien sekä laulajan murinan, ärinän ja örinän sekaan on pistetty usein syntetisaattoreilla tai muuten vaan normaalia melodisimilla kitarariffeillä saatua melodisuutta. Niin, näin saadaan brutaalista Death Metallista usein "hienostuneempaa" musiikkia, melodeathia. Genre syntyi yhdeksänkymmentä luvulla Pohjoismaissa aikoina, jollloin Heavy Metal oli enemmän valtavirtaa ja Death Metallista haluttiin groovaamampaa. Vaikka toiset melodeathbändit, kuten In Flames on päässyt suuremman yleisön suosioon, on silti monia genren edustajia, joilla on vaan se oma kannattajaryhmäsää, joka monissa tapauksissa on kuitenkin suhteellisen laaja. Vuonna 1992 perustettiin Amon Amarth, melodinen death metal bändi, jonka sanoitukset kertoivat viikingeistä ja vanhanajan elämästä. Samana vuonna julkaistiin bändin ensimmäinen albumi, joka oli loistavaa jopa omassa genressään. Tämän jälkeen yhtyeeltä tuli nopeaan tahtiin kahdeksan albumia kahdentoista vuoden sisällä. Taso vaihteli hyvöstö suorastaan erinomaiseen ja viimeisin albumi, With Oden On Our Side oli ehkä yhtyeen loistavin teos. Amon Amarth ei kuitenkaan ruotsalaisella viikinkivoimallaan lepää hetkeäkään taistelussa vaan syyttää ilmalle uusimman teoksensa, Twilight of the Thunder godin. Otettaan ja omaa tyyppiään Amon Amarth ei ole koskaan hävittänyt, vaan hieman toisistaan tyylillään eroavat albumit ovat olleet bändin viikinkimelodeathille uskollisia. Kun nyt taas Amonilta on tullut uusi albumi, arvotuttaa kuinka hyvä se on. Tai oikeastaan kysymyksessä on, onko albumi hyvä vai loistava.

Odotukset ovat tietenkin korkealla With Oden On Our Siden tasoisen loistoyllätyksen jälkeen. Kansi on hieno ja yksi Amon Amarthin ykstyiskohtasimpia. Amon Amarth on onnistunut raskaalla melodiisiuudellaan ja viikinkilaulullaan saada tunnelmaa aikaa levyllä millä hyvällänsä ja Ukkosenjumalan iltahämärä ei petä tässäkään asiassa. Albumi jyrää eteenpäin viikinkiuskoisella voimallaan ja loistavilla melodioilla. Albumista huomaakin, miten se on ottanut taas uuden askeleen muuttaakseen hieman tyyliään, joka ei onneksi ole ikinä pilautunut. Twilight of the Thunder God on huomattavan melodinen, sillä kitaroiden tuotatmat riffit ovat juuri sellaisen loistavan mukaansaottavia. Mutta vaikka albumi on melodinen, ei siitä puutu Amon Amarthin brutaalisuutta. Albumi jyllää hyökkäävästi muristen pysähtymättä tässä albumiin tiivistetyssä taistelussa juurikaan. Mutta totuus on se, ettei Amon Amarth Twilight of the Thunder Godilla tarvitse puhtaastilaulettuja kohtia taikka rauhallisia väliosuuksia saavuttaaksen sen niin loistavasti mukaansatempaisevan tunnelman. Levyn agressiivinen pauhu oikeastaan hiljentyy vain hetkeksi toiseksiviimesen kappaleen parikymmentäsekunttiseen Apocalyptican soittamaan sellosooloon. Eikä niin, että tämä lyhyt rauhallisempi osuus olisi huonotaja tunnelmassa, päinvastoin se vaan lisää tunnelmaa ja saa ajattelemaan, että mikään muu soitin ei olisi osunut yhtä hyvin soittamaan kyseisen biisin melodiaa kuin sello. Lyriikat ovat samaa vanhaa tuttua Amon Amarthilta. Viikinkien taistelut ja heidän aikansa tapahtumat ovat sanoituisten pääaihe. Hyvä vaan että yhtye pysyy tässäkin aiheessa uskollisena.

Twilight of the Thunder God on uusi albumi Amon Amarthin sarjassa. Se ei edellisen mestariteoksen onnistunutta bändin huipullenostoa huononna, vaan pitää yhtyeen lipun yhtä korkealla. Ukkosenjumalan iltahämärästä ei oikein niitä huonoja biisejä etsitä, sillä levy koostuu hyvistä ja erinomaisen loistavista biiseistä. Siinnä missä levyn nimikkobiisi, Varyags of The Miklagard, Guardians of Asgaard, The Hero ja jo aiemmin mainittu Live For The Kill ovat kaikki melkein kympin arvoisia biisejä ovat Where is your God? ja Tattered Banners and Bloody Flags hieman heikompia, mutta siltikin todella hyviä biisejä. Levyä olisi voinut pidentään ehkä yhdellä tai kahdella melodisella viikinkinmäiskeellä, mutta jos ajatellaan levyn heikkouksia, joita ei juurikaan ole, ei voi levyn kestoa niihin oikeastaan laskea. Levyyn on kuin käytetty juuri oikea melodeathin resepti: juuri sopivasti melodisuutta, agressiota, brutaalisuutta ja eeppisyyttä. Albumilla esiintyy myös muutama vierassolisti, jotka hoitavat osansa mutkattomasti. Nimikkokappaleen sooloon, joka on kuin muutkin levyn hyvä soolot, soittaa tunnettu suomalainen kitaristi, Roope Latvala, Guardians of Asraagdilla esiintyy Entombedin laulaja Lars Petrov ja mainitsinkin jo aiemmin Apocalyptican sellosoolosta Live For teh Killissä. Kun albumin on kerran kuunnellut, se kutsuu sinut kuuntelemaan sen uudestaan. Seuraavalla viidellätoistalla kuuntelukerralla albumi vaan yksinkertaisesti aukeaa yhä paremmin ja muutuu yhä vakuuttavammaksi.

On se vaan mennyt silleen, että Amon Amarth on taas tehnyt albumin joka on täyttä kultaa. Ei tarvitse edes olla tutustunut yhtyeen aikaisempiin teoksiin rakastuakseen tähän teokseen ja saadakseen Amon Amarthin lempiyhtyeekseen. Twilight of the Thunder God osoittaa, miten melodeath yhtye voi hieman tyyliään muuttamalla tehdä silti vanhojen albumien samankaltaisuuden saavuttavan loistoteoksen. Ehkäpä seuraavalla albumilla Amon Amarth lähtee kokeilemaan vielä enemmän rajojaan, sillä Twilight of the Thunder God on kuitenkin kaikesta positiivisuudestaan huolimatta hieman liian tasainen albumi. Vaikka siinä onkin uutta tunnelmaan tuovaa agreesiivista melodisuutta, se ei kokeile kuitenkaan paljoa mitään uutta. Tosin bändiltä ei mitään liian suuria uudistumisen ja kokeilun askelta vaaditakkaan, sillä se on jo yhdeksättä kertaa osoitatnut, että sen tyyli on sitä oikeaa ja loistavaa. Nii-in, mikään asia tuskin pystyy kiistämään sitä asiaa, että Twilight of the Thunder god on yksi vuoden 2008 parhaita albumeita - ehkä jopa paras.

Lyhyesti: Albumi, joka tekee Amon Amarthista yhden Melodisen Death Metallin parhaista yhtyesistä.

95/100

Eluveitie - Slania

Julkaistu: 15.2.2008
Genre: Folk metal
Pituus: 48.42
Julkaisija: Nuclear Blast
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Samon – 1:49
2. Primordial Breath – 4:19
3. Inis Mona – 4:09
4. Gray Sublime Archon – 4:21
5. Anagantios – 3:25
6. Bloodstained Ground – 3:20
7. The Somber Lay – 4:00
8. Slanias Song – 5:40
9. Giamonios – 1:23
10. Tarvos – 4:39
11. Calling the Rain – 5:06
12. Elembivos – 6:31
13. Samon (Acoustic Version) – (1:27)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Onhan se niin, että toiset musiikkigenret voivat kehittyä entistä paremmiksi kun niitä yhdistettään raskaampaan musiikkiin. Hyvä esimerkki tästä on perinnemusiikki. Vaikka folk saavuttikin 80- ja 90-luvuilla kohtalaisesti suosiota, se ei päässyt niin suureen suosioon loppujen lopuksi. Vaikka folk-musiikki onkin yleisesti perinnemusiikkia, suosioon päässeiden genrenedustajien äänimaailma on kaukana scandinaavisesta perinnemusiikista. Pohjoismaiden perinnemusiikki alkoi heräillä uudestaan yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen, kun ensimmäiset yhtyeet alkoivat yhdistellä folk-musiikkia metalliin. Näin siis syntyi folk metal, joka pääsi nopeasti suosioon. Tietenkin tätä genreä soittavia bändejä esiintyi muuallakin kuin Pohjoismaissa ja varsinkin Saksa ja Irlanti omaksuivat nopeasti folk metallin. Keski-Euroopassakin on yllättävän monia folk metal -bändejä, joista suurinosa on vaan monille tuntemattomia underground-folk metal yhtyeitä. Sveitsin tunnentuin Folk metal -artisti tuli pian selville, sillä yhtye nimeltä Eluveitie tuli tunnetuksi hyvin muuanmuassa Pohjoismaissa. Ensimmäinen teos, EP nimeltä Vên oli jo loistavaa tavaraa. Vuonna 2006 ilmestynyt bändin esikoisalbumi Spirit jatkoi Vênin rataa, mutta kehittyi musikaalisesti selvästi. Vaikka folk-metallissa onkin perinteistä, että käytetään paljon vanhoja soittimia, tuskin kovin moni muu genrenedustaja käyttää niitä yhtä paljon kuin Eluveitie. Bändin kappaleissa esintyy muunmuuassa säkkipilli, erilaiset huilut ja piiput, gaita, mandoliini, bodhran, viulu sekä kampiliira. Pillien ja huilujen moninaisen käytön takia Eluveitie myös selvästi erottuu muista. Tänä vuonna ilmestyi Eluveitien toinen albumi. Toivottavasti se lupaa yhtä hyvää. Saa nähdä.

Odutukset ovat siis korkealla, sillä Spirit oli todella hyvä levy. Jotenkin jo nimi ja kansi saavat minut uskomaan, että edellisten teosten fiilis on säilynyt Slanialla. Albumi ei lopultakaan petä luottamustani. Huilujen, pillejen sekä perinnesoittimien täyttämä musiikki on erittäin onnistunutta Slaniallakin. Onnistunutta teosta olen siis tässä arvostelemassa. Levyn aloittaa lyhyt, rauhallinen kappale Samon. Tässä selviääkin jo levyn teema. Spiritin tavoin pääaiheena on teitenkin helvetialaisten elämästä ja tapahtumista ketominen, mutta Slania idea perustuu neljään helvetilaisten vuodenaikaan. Samon on siis ensimmäinen helvetialaisten vuodenaika. Toinen kappale, Promordial breath on sitä aikaisemmasta tuttua Eluveitietä ja lupaa siis hyvää. Hyymykin kohoaa huulille kun pääsee taas sisälle helvetilaiasten elämään. Jo seuraavana tulee huippukappale, Inis Mona. Iloisella huilu- sekä kitarariffitelyllä alkava biisi kertoo Inis Mona nimisestä saaretsa. Iloinen kertosäkeessä toistuva riffi on todella mukava ja vetää hymyn entistä isommaksi huulille. Laulaja Chrigel Glanzmann hoitaa myös lauluosuutebsa taitavasti. Monien folkmetal bändien tapaan on siis Eluveitienkin suurinosa laulusta muriana tai "örinää". Inis Monan rataa jatkaa toinen todella hyvä kappale, Gray Sublime Archon, jonka nopeatempoiset sävelet ottavat mukaansa. On toisen vuodenajan aika. Normaalin kolmiminuuttinen Anagantios on tähän asti levyn tylsin ja yksitoikkoisin biisi, eikä paljoa hetkauta. Bloodstained Groundkaan ei ole levyn aloituksen tasoista kamaa, mutta muikea biisi silti. The Somber Lay nostaa levyn tason taas hyväksi ihanan hipsakoineen huilu- ja pillisointuineen. Tässä vaiheessa onkin jo paljon ihmetyttänyt se, että melkein kaikki laulu tähän asti on ollut englantia. Spiritillä ja Vênillä esiintynyttä gallin kieltä ei ole paljoakaan ollut ja sitä kyllä kaipaankin. Levyn nimikkokappaleella, Slanialla (suom. tyttölapsi) esiintyy ensikerran levyllä huomattava määrä gallia ja osasta laulusta vastaa yhtyeen naislaulaja, Meri Tadic. Hidastempoinen Slania on hyvä biisi. On kolmannen vuodenajan aika. Välikappaleena toimiva Giamonios rauhoittaa hetkeksi levyn. Seuraavana tuleva tarvos on suhteellisen keskinkertainen ja ohitsemenevä biisi, mutta yhdennetoista kappaleen, Calling the rainin perinnesoittimilla leikiskely ja kitaran mukavat soundit nostavat taas tasoa. Viimeinen vuodenaika tulee ja levyn pisin biisi, kuusi ja puoliminuuttinen Elembivos alkaa. Biisi kuuluu levyn keskikertaisemmalle puolelle, mutta on silti ihan hyvä. Bonuskappaleena tulee vielä Samonin akustinen versio, joka ei paljoa eroa alkuperäisversiosta.

Levystä jää aluksi todella hyvä maku suuhun ja se siellä pysyykin hieman aikaa, kunnes huonommat asiat alkavat tulla mieleen. Gallin kielen vähyys järkyttää. Itse pidin paljon edellisissä teoksista, joissa kuultiin tätä salaperäistä kieltä paljon. Onneksi Eluveitie taitaa englanninkin todella hyvin, että siitä ei voi valittaa. Toisia soittimia myös esiintyy hieman vähemmän Slanialla. Kampiliiraa en oikeastaan kauheasti edes huomioinut, viulun soitto oli välillä aika vaisua ja Mandoliininkin esiintyi vaan pari kertaa. Huilut ja pillit olivat taas vaan entistä vahvemmassa asemassa. Vaikka levyn parhaimmat teokset, kuten Inis Mona ja Gray Sublime Archon olivatkin levyn alussa, ei albumi missään vaiheessa varsinaisesti otettaan menettänyt, sillä keskinkertaisempia biisejä oli korkeintaan kaksi peräkkäin kun taas tuli todella hyvä biisi. Laulujen sanoitukset ovat tutkittuna varsin kiintoisaa kamaa ja vuodenajat ovat ihan kiva tieto. Naislaulua olisi saanut esiintyä ehkä hieman enemmän, sillä Slania-kappaleessa tämä toimi hyvin. Glanzmaan tai välillä vokaaleja hoitava Simeon Koch olisivat saaneet myös kokeilla puhdasta laulua, ainakin hetken ajan, jolloin olisi saanut nähdä miten tämä sopii. Iloiset melodiat on yksi levyn parhaita asioita, mutta yhtä kunnon megapirteää juomalaulua olisin kaivannut levyn täytteeksi. Slaniaa on kyllä hiottu hyvin. Soittimien melodiat sopivat toisiinsa kuin voi leivälle ja pillien sekä huilujen korkeat äänet eivät kertaakaan satuttaneet korvia. Hieman pakanamaista tunnelmaa olisi myös voitu johonkin vuodenaikakappaleeseen lisätä, mutta ilman sitä pärjätäänkin. Kokonaisuutena hyvä levy.

Jos olet huilujen säestämän folk metallin ystävä, suosittelen heti ostamaan levyn. Mikäli taas syntikoilla tehostettu perus folkki on enemmän alagenresi, harkitse kaksi kertaa. Kuitenkin olen melkoisen varma, että jokainen vähänkin folk metal -genrestä kiinnostunut henkilö tykkää tästä albumista sen verran, että kehtaa sen ostaa. Vaikka Slanialla ei ehkä ole eeppisimpiä introja ja nopeimpia folk taistelulauluja, se hoitaa osansa sen verran hyvin, että pitää kättä nostaa. Sveitsiläiset eivät ole vain vuorilla vaeltelevaa junttiporukkaa vaan he osaavat myös pistää raskaaksi musiikkinsa. Vaikka Slanialta löytyy muutama vika, joka ei välttämättä kaikkien mielestä tee siitä Spiritin tasoista, on se itsestäni silti bändin edellistä tasoa.

Lyhyesti: Folk metallin ei tarvitse aina olla eeppisten ja sotaisien introjen täyttämää riemua, vaan sen voi tehdä myös loistavasti monien perinnesoittiemien ja toisiaanmukailevien huilumelodien avulla.

87/100

Death - Symbolic

Julkaistu: Toukokuu 1995
Genre: Death Metal, Progressiivinen Metal
Kesto: 50.38
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Roadrunner Records





Kappaleet:
1. Symbolic – 6:33
2. Zero Tolerance – 4:48
3. Empty Words – 6:22
4. Sacred Serenity – 4:27
5. 1,000 Eyes"– 4:28
6. Without Judgement – 5:28
7. Crystal Mountain – 5:07
8. Misanthrope – 5:03
9. Perennial Quest – 8:21
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaat riffit ja örinä. Nämä ovat yleensä death metal bändien tunnusmerkkejä. Soitto on äärimmäisen brutaalia ja agressiivista yleensä, mutta paikoittellen hidasta ja jylläävää. Death metalia voidaankin melkeinpä sanoa yhdeksi extreemeimmäksi metallin alagenreksi. Death metal myös jakaa metallistit kahtia: toisia inhottaa tämä järjetön meloditon örinä, kun taas toiset rakastavat tätä loistavien riffien ja suorastaan ihanan brutaalisuuden tuomaa nerokkuutta. Valitettavasti aika moni taas on niitä, jotka suurkuluttavat Children of Bodomin tapaisia tusinamelodeath bändejä, jotka eivät juurikaan oikeaa kuoleman metallia ole nähneetkään. Parasta death metallia vaan sattuu olemaan se vanha klassinen death metal, joka jyrää monet nykyiset pelleörisijät, jotka lähinnä saavat itseni itkemään. Yksi klassisimpia alagenren edustajia lienee Death, joka tosiaan on yksi death metallin uranuurtajia. Bändin kolme ensimmäistä albumia, vuosina 1987-1990 ilmestyneet Scream bloody core, Leprosy ja Spiritual healing olivat juuri sitä brutaalisen agressiivista ja hyökkäävää death metallia, joka nostaa niskakarvat pystyyn. Neljäs albumi, Human oli jännittävä teos, sillä se ei ollutkaan enää niin brutaalista, vaikka siltikään ei sitä unohtanut, vaan siinä oli progressiivisia elementtäjä pelkän agression seassa. Kun vuoden 1993 Individual Trought Patterns oli vielä Humaniakin selvästi progressiivisempi teos, alkoi olla ilmeistä, että yhtyeen johtohahmo, Chuck Schuldiner halusi tehdä Deathista vähemän brutaalin ja progressiivisen. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia sillä siinä missä Human oli jo tosi hyvä, oli Individual Trought Patterns vielä parempi ja suorastaan loistava. 1995 ilmestyi seuraava levy, Symbolic. Meneekö Death yhäkin progressiivisemmaksi tämän symbollisen albumin myötä?

Deathin albumitaide on ollut perin kiintoisaa neljän ensimmäisen albumin suhteen, mutta Symbolic jatkaa Individual Trought Patternsin outoa kansitaidetyyliä. Epäilyttävän harmaassa kannessa ei ole muuta selvää kuin suuri silmä ja kädet, jotka pitävät jotain, ilmeisesti kahta ihmistä. Mutta onko levy yhtä kummallinen? Avausraita, joka on samalla nimikkoraita, antanee jo hieman vastauksia. Ainakaan tämän avausraidan perusteella Symbolic ei ole samalla tavalla progressiivista kuin Individual Trought Patterns, vaan enemmän alkupään tavoin brutaallista. Kuitenkin progemaiset elementit eivät ole hävinnet, vaan nämä kaksi Deathilla esiintyvää tyylilajia on saatu yhdistettyä entistäkin paremmin. Jo toisena kappaleena tuleva Zero Tolerance on helvetin hyvä biisi. Äänimaailma on yksinkertaisesti kehittynyt Symbolicilla loistavaan suuntaan. Kitarat kuullostavat taivaallisilta, kaikki sujuu. Tarttuvat sanat, tarttuvat riffit ja tarttuva kertosäe. Kolmantena tuleva Empty wordskin sattuu vaan olemaan perkeleen hyvä biisi, mutta viimeistään neljäntenä tuleva Sacred Serenity räjäyttää pankin. Schuldiner örisee kuin taivaan ja helvetin yhtymisestä syntynyt ylihallitsija, kitarat kuullostavat suorastaan uskomattomilta ja kertosäe on ihana. Voi kun levy lopettaisi paineita ja päästäisi yhden huonomman biisin, mutta kun se viides kappale 1000 eyeskin on vaan sitä taattua progressiivisuuteen taipuvan death metallin huipputasoa, joka saa sielun jähmettymään. Without judgement jatkaa tasoa, sillä ei mikään riitä vaan Symbolic jatkaa uskomatonta tasoa kitaroiden yhä jyllätessä uskomattomissa riffeissä ja Schuldinerin pistämässä parastaan, luukunottamatta yksinkertaisesti toimivia basso- ja rumpukomppeja. Sitten se tulee kasvattamaan sitä symbollista tunnetta: Crystal mountain. Siis mitä helvettiä? Jo aiempien biisejen aiheuttama hehkutus menee nyt solmuun ylikuumentuessaan. Kitarat menevät lähestulkoon täydellisesti ja riffien lisäksi soolot sekä muut tällä saatanallisen hyvällä soittimella tehdyt äänet muodostavat kristalli vuoren täydellisen loiston brutaalisen progressiivisilla äänillään. Schuldiner örisee kuin mikäkin eikä anna armoa. Jylläävien riffien kanssa menevä ahdistava Misantrophekaan ei suostu lopettaamaan tätä helvetin ja taivaan välistä sielumättöä, sillä kyseessä on taas yksi loistobiisi seitsemän edellisen perään. Huh, hengästyttää. Ja lopetuksena tulee levyn pisin biisi, Perennial Quest, jolta pituutta löytyy kahdeksan minuuttia kaksikymmentäyksi sekunttia. Biisi antaa sentään hieman rauhoittua, mutta jyllää silti massiivisesti loppuun asti. Olisin kyllä toivonut parempaa lopetusta, sillä Perennial Quest on levyn vähinten loistava biisi.

En tiedä mistä ihmeestä Death vetäisee tämänkin loistoteoksen idean. Schuldiner on vaan tehnyt uskomatonta työtä. Levy vaan jyllää massiivisesti jo paljon hehkuttamieni kitarasoundien ansiosta. Maailman paras kitara-albumi -listoihin tämä kyllä omasta mielestäni kuuluu. Vaikka Symbolicilla on astetta suoraviivaisempaa meinkiä kuin Individual Trought Patternsin seikkailevissa melodioissa, se ei jaksa edes yrittää huonontaa tätä albumia. Ei voi kun ihailla Schuldinerin lyriikoiden nerokuutta ja aiheita, jotka kyllä ylittävät jopa edellisen albumin. Lyriikat kuvaavat ahdistusta ja tekevät sen kyllä loistavasti. Mielen sekaisin ja itseään tutkimaan saavat lyriikat saattavat saada jopa hieman ahtautuneen ja vaivautuneen mielen sielulle. Myös musiikillisesti tapahtuu samalla samaa. Monesti riffit ja melodiatkulut nostavat painetta biisien yhä edessä ja loppussa tulevien räjähdysmäisten lopetuksien jälkeen tulee hieman ahdistuksen purkavaa rauhollisuutta. Kuvaavani ahdistus ei ole negatiivistä vaan mielenvaltaavaa tutkiskelu tilaa. Symbolic on myös siis melkoisen psykologinen albumi. Kun kitara kohoaa albumin ykkössoittimeksi kaikkineen loistavuuksineen, se jättää paikoittellen kuitenkin hyvin vaikuttavan basson hieman taka-alalle. Individual Trought Patternsin loppubiisin, The Philosopherin, teknisten bassoriffien tasoiset bassonäytteet jäivät puuttumaan Symbolicista. Albumi vei Deathia melkein koko genren ääripäähän. Vaikkei Symbolic aivan yhtä vahvasti koskeskele death metallia teknisen progressiivisilla elementeillä, se vie genreä aivan uusin ulottuvuuksiin. Schuldinerin oman tyylinsä ääripäähän viety murinakin on kehittyneintä, mitä Deathilla on nähty.

Mikään asia ei yksinkertaisesti voi kiistää sitä miten hyvä albumi Symbolic on. Maailmassa on vain muutamia yhtä hyviä teoksia, jotka kamppailevat Symbolicin kanssa. Albumilla ei juurikaan heikompaa kappaletta löydy, mutta mieleenjäävimmät mestariteokset lienevät Crystal Mountain, Without Judgement, Sacred Serenity ja Zero Tolerance. Death on sitä aidointa death metallia ja Symbolic progresiivisen alan parhaita. Levy vaan on sen verran hyvä että se kuuluu kaikkien murisevan ja örisevän raskaan metallin ystävän levyhyllyyn. Jos joku levy on "true" niin kyllä se varmaan on juuri Symbolic, sillä extreemenpää teosta saa hakea koirien ja kissojen kanssa.

Lyhyesti: Mitäs lyhyesti enää sanoa? Albumi vaan on perkleen tiukka ja loistava teos. Selvästi Death Metallin kärkikastia.

98/100