Death - Symbolic

Julkaistu: Toukokuu 1995
Genre: Death Metal, Progressiivinen Metal
Kesto: 50.38
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Roadrunner Records





Kappaleet:
1. Symbolic – 6:33
2. Zero Tolerance – 4:48
3. Empty Words – 6:22
4. Sacred Serenity – 4:27
5. 1,000 Eyes"– 4:28
6. Without Judgement – 5:28
7. Crystal Mountain – 5:07
8. Misanthrope – 5:03
9. Perennial Quest – 8:21
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Raskaat riffit ja örinä. Nämä ovat yleensä death metal bändien tunnusmerkkejä. Soitto on äärimmäisen brutaalia ja agressiivista yleensä, mutta paikoittellen hidasta ja jylläävää. Death metalia voidaankin melkeinpä sanoa yhdeksi extreemeimmäksi metallin alagenreksi. Death metal myös jakaa metallistit kahtia: toisia inhottaa tämä järjetön meloditon örinä, kun taas toiset rakastavat tätä loistavien riffien ja suorastaan ihanan brutaalisuuden tuomaa nerokkuutta. Valitettavasti aika moni taas on niitä, jotka suurkuluttavat Children of Bodomin tapaisia tusinamelodeath bändejä, jotka eivät juurikaan oikeaa kuoleman metallia ole nähneetkään. Parasta death metallia vaan sattuu olemaan se vanha klassinen death metal, joka jyrää monet nykyiset pelleörisijät, jotka lähinnä saavat itseni itkemään. Yksi klassisimpia alagenren edustajia lienee Death, joka tosiaan on yksi death metallin uranuurtajia. Bändin kolme ensimmäistä albumia, vuosina 1987-1990 ilmestyneet Scream bloody core, Leprosy ja Spiritual healing olivat juuri sitä brutaalisen agressiivista ja hyökkäävää death metallia, joka nostaa niskakarvat pystyyn. Neljäs albumi, Human oli jännittävä teos, sillä se ei ollutkaan enää niin brutaalista, vaikka siltikään ei sitä unohtanut, vaan siinä oli progressiivisia elementtäjä pelkän agression seassa. Kun vuoden 1993 Individual Trought Patterns oli vielä Humaniakin selvästi progressiivisempi teos, alkoi olla ilmeistä, että yhtyeen johtohahmo, Chuck Schuldiner halusi tehdä Deathista vähemän brutaalin ja progressiivisen. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia sillä siinä missä Human oli jo tosi hyvä, oli Individual Trought Patterns vielä parempi ja suorastaan loistava. 1995 ilmestyi seuraava levy, Symbolic. Meneekö Death yhäkin progressiivisemmaksi tämän symbollisen albumin myötä?

Deathin albumitaide on ollut perin kiintoisaa neljän ensimmäisen albumin suhteen, mutta Symbolic jatkaa Individual Trought Patternsin outoa kansitaidetyyliä. Epäilyttävän harmaassa kannessa ei ole muuta selvää kuin suuri silmä ja kädet, jotka pitävät jotain, ilmeisesti kahta ihmistä. Mutta onko levy yhtä kummallinen? Avausraita, joka on samalla nimikkoraita, antanee jo hieman vastauksia. Ainakaan tämän avausraidan perusteella Symbolic ei ole samalla tavalla progressiivista kuin Individual Trought Patterns, vaan enemmän alkupään tavoin brutaallista. Kuitenkin progemaiset elementit eivät ole hävinnet, vaan nämä kaksi Deathilla esiintyvää tyylilajia on saatu yhdistettyä entistäkin paremmin. Jo toisena kappaleena tuleva Zero Tolerance on helvetin hyvä biisi. Äänimaailma on yksinkertaisesti kehittynyt Symbolicilla loistavaan suuntaan. Kitarat kuullostavat taivaallisilta, kaikki sujuu. Tarttuvat sanat, tarttuvat riffit ja tarttuva kertosäe. Kolmantena tuleva Empty wordskin sattuu vaan olemaan perkeleen hyvä biisi, mutta viimeistään neljäntenä tuleva Sacred Serenity räjäyttää pankin. Schuldiner örisee kuin taivaan ja helvetin yhtymisestä syntynyt ylihallitsija, kitarat kuullostavat suorastaan uskomattomilta ja kertosäe on ihana. Voi kun levy lopettaisi paineita ja päästäisi yhden huonomman biisin, mutta kun se viides kappale 1000 eyeskin on vaan sitä taattua progressiivisuuteen taipuvan death metallin huipputasoa, joka saa sielun jähmettymään. Without judgement jatkaa tasoa, sillä ei mikään riitä vaan Symbolic jatkaa uskomatonta tasoa kitaroiden yhä jyllätessä uskomattomissa riffeissä ja Schuldinerin pistämässä parastaan, luukunottamatta yksinkertaisesti toimivia basso- ja rumpukomppeja. Sitten se tulee kasvattamaan sitä symbollista tunnetta: Crystal mountain. Siis mitä helvettiä? Jo aiempien biisejen aiheuttama hehkutus menee nyt solmuun ylikuumentuessaan. Kitarat menevät lähestulkoon täydellisesti ja riffien lisäksi soolot sekä muut tällä saatanallisen hyvällä soittimella tehdyt äänet muodostavat kristalli vuoren täydellisen loiston brutaalisen progressiivisilla äänillään. Schuldiner örisee kuin mikäkin eikä anna armoa. Jylläävien riffien kanssa menevä ahdistava Misantrophekaan ei suostu lopettaamaan tätä helvetin ja taivaan välistä sielumättöä, sillä kyseessä on taas yksi loistobiisi seitsemän edellisen perään. Huh, hengästyttää. Ja lopetuksena tulee levyn pisin biisi, Perennial Quest, jolta pituutta löytyy kahdeksan minuuttia kaksikymmentäyksi sekunttia. Biisi antaa sentään hieman rauhoittua, mutta jyllää silti massiivisesti loppuun asti. Olisin kyllä toivonut parempaa lopetusta, sillä Perennial Quest on levyn vähinten loistava biisi.

En tiedä mistä ihmeestä Death vetäisee tämänkin loistoteoksen idean. Schuldiner on vaan tehnyt uskomatonta työtä. Levy vaan jyllää massiivisesti jo paljon hehkuttamieni kitarasoundien ansiosta. Maailman paras kitara-albumi -listoihin tämä kyllä omasta mielestäni kuuluu. Vaikka Symbolicilla on astetta suoraviivaisempaa meinkiä kuin Individual Trought Patternsin seikkailevissa melodioissa, se ei jaksa edes yrittää huonontaa tätä albumia. Ei voi kun ihailla Schuldinerin lyriikoiden nerokuutta ja aiheita, jotka kyllä ylittävät jopa edellisen albumin. Lyriikat kuvaavat ahdistusta ja tekevät sen kyllä loistavasti. Mielen sekaisin ja itseään tutkimaan saavat lyriikat saattavat saada jopa hieman ahtautuneen ja vaivautuneen mielen sielulle. Myös musiikillisesti tapahtuu samalla samaa. Monesti riffit ja melodiatkulut nostavat painetta biisien yhä edessä ja loppussa tulevien räjähdysmäisten lopetuksien jälkeen tulee hieman ahdistuksen purkavaa rauhollisuutta. Kuvaavani ahdistus ei ole negatiivistä vaan mielenvaltaavaa tutkiskelu tilaa. Symbolic on myös siis melkoisen psykologinen albumi. Kun kitara kohoaa albumin ykkössoittimeksi kaikkineen loistavuuksineen, se jättää paikoittellen kuitenkin hyvin vaikuttavan basson hieman taka-alalle. Individual Trought Patternsin loppubiisin, The Philosopherin, teknisten bassoriffien tasoiset bassonäytteet jäivät puuttumaan Symbolicista. Albumi vei Deathia melkein koko genren ääripäähän. Vaikkei Symbolic aivan yhtä vahvasti koskeskele death metallia teknisen progressiivisilla elementeillä, se vie genreä aivan uusin ulottuvuuksiin. Schuldinerin oman tyylinsä ääripäähän viety murinakin on kehittyneintä, mitä Deathilla on nähty.

Mikään asia ei yksinkertaisesti voi kiistää sitä miten hyvä albumi Symbolic on. Maailmassa on vain muutamia yhtä hyviä teoksia, jotka kamppailevat Symbolicin kanssa. Albumilla ei juurikaan heikompaa kappaletta löydy, mutta mieleenjäävimmät mestariteokset lienevät Crystal Mountain, Without Judgement, Sacred Serenity ja Zero Tolerance. Death on sitä aidointa death metallia ja Symbolic progresiivisen alan parhaita. Levy vaan on sen verran hyvä että se kuuluu kaikkien murisevan ja örisevän raskaan metallin ystävän levyhyllyyn. Jos joku levy on "true" niin kyllä se varmaan on juuri Symbolic, sillä extreemenpää teosta saa hakea koirien ja kissojen kanssa.

Lyhyesti: Mitäs lyhyesti enää sanoa? Albumi vaan on perkleen tiukka ja loistava teos. Selvästi Death Metallin kärkikastia.

98/100