Top 10 Vuoden 2008 albumia

Kaikki paras musa tehtiin 80-luvulla ja nykyään tulee suhteellisen paskaa musiikkia, eikö vain! Harmistuttavan moni ajatteleekin tällä tavalla eikä voi uskoa, että kasariklasikkojansa tulee enää yksikään albumi voittamaan. Itse en todellakaan ole tätä mieltä, sillä moni suosikkialbumini tuli 90-luvulla, eikä uusi vuosituhatkaan ole so far ollut huono. Ajatelkaa mitä haluatte, mutta itseni mielestä viime vuosi oli metalli- ja rocklevyjen osalta melkoisen hyvä. Siis ajatellaan vaikka ihan yleiseltä kannalta, niin ei voi kukaan genren ystävä vuotta kovin huonoksi väittää. Monilta klassisilta metallin ja raskaan rockin yhtyeeiltä tuli uudet albumit. Metallican, Judas Priestin, Ac/Dc:n tai Guns'n Rosesin kenekään uutta teosta ei yleisesti haukuttu. Itselleni tuli myös monia viikingeistä ynnä muista kertovia Melodeath- ja Folk metal -levyjä, joista yksikään ei oikeastaan ollut huono Koska folk metal -yhtyeiltä tuli niin monta albumia, jouduin kovalla kädellä karsimaan yhden niistä, jonka ehko jotkut olisi saattanut olettaa näkevänsä tällä listalla. Valitettavasti voin nyt jo suoraan sanoa, että ette tule näkemään Eläkeläisten uutta hienoa albumia tällä listalla, se vaan ei valitettavasti mahtunut mukaan, enkä olisi osannut verrata sitä kilpailijoihinsa. Kun katson listaa omistamistani levyistä huomaan, että oikeastaan eniten levyjä minulta löytyy juuri edellisvuodelta. Syy saattaa tosin olla myös se, että vasta tuona vuotena innostuin kunnolla levyjen ostamisesta. Mutta turhan esipuheen jälken voimme siirtyä itse listaan.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

10. Guns 'n' Roses - Chinese Democracy
Monilta bändeiltä, jotka julkaisivat albuminsa tuona vuonna 2008, osotettiin tätä teosta kovasti, mutta oliko yksikään muu lopulta yhtä kaivattu kun Guns 'n' Rosesin tuleva. Yhtyeen suuri fanijoukko on joutunut odottamaan tätä teosta suoraansanoen ikuisuuden. Tämän albumin olisi pitänyt ilmestyä jo hyvän aikaa sitten, mutta se vain jämähti kokonaan paikalleen. Onneksi tämä sentään oikeasti tuli julkaistua, toisin kuin Duke Nukem Forever. Chinese Democracy on ja tulee olemaan aina todella kiistelty albumi. Toiset pitävät tätä nerokkaana paluuna Gunnareille, kun taas toiset sanovat sen olevan vain pilkkaa verrattuna Pyssyjen ja Ruusujen vanhoille teoksille. Itse olen varmaan siitä välimaastosta, mutta en voisi sanoa, etteikö kyseessä olisi hyvä albumi. Ensimmäisellä kuuntelu kerralla suurin osa kappaleista ei auennut, enkä vieläkään ole päässyt kaikkiin hitaisiin sisään. Hienoa kitaratyöskentelyä, muuta ei voi sanoa.

9. Judas Priest - Nostradamus
Tämäkin on albumi yhdeltä vanhoista Heavy Metal bändeistä, jota kovasti odotettiin. Angel of Retributon nosti Priestin taas jaloilleen, mutta tarvittiin jotain, joka noistaisi yhtyeen taas Heavy Metallin kärkeen. Innoistuin todella kun kuulin, että tuleva teos on konseptialbumi, joka kertoo tuosta Keskiajan profeetasta, Nostradamuksesta. Ennen albumin tulao julkistettiin kaksi biisiä joista toinen, levyn nimikkokappale, oli todella hyvä. Kun albumi lopulta ilmestyi, jouduin pettyneenä huomamaan, että tämä nimikkobiisi oli koko kasilevyiisen albumin paras biisi. Vaikka hieman petyinkin mahtavaksi odotettuun albumiin, on kuitenkin kaikkineen biiseineen ja tarinoineen hyvä teos. Lyriikat ovat kivat ja Nostradamuksesta on oikeasti ihan hienoa kuulla biisejä. Priestin tyyli Nostradamuksella ei ole silkkaa suoraviivaista Heavy Metallia, vaan Judas Priest hakee levyllä itselleen hieman uutta suuntaa. Kunhan bändi vaan lopulta löytäisi taas itsensä niin saisimme seuraavaksi albumin, jota voi sanoa loistavaksi.

8. Moonsorrow - Tulimyrsky EP
Niin, saavumme näin listan huonoitensijoittuneeseen Folk Metal levyyn ja samalla ainoaan EP:seen. Tulimyrskyhän on tunnetusti hieman outo EP, sillä se kestää yli tunnin. EP-nimitys johtuu vaan siitä, että albumilla on vain yksi uusi oma biisi, levyn nimikkobiisi, kun taas neljästä muusta kaksi on covereita ja loput on aikaisemmin julkaistu demoilla. Vaikka Moonsorrow saattaa tuntue "massa folk metyallilta" se oikeastaan erottuu synkkyydellään ja paikoittesella syvydellään muista. Tulimyrskyn aloittava nimikkobiisi on puoli tuntinen mötikkä, joka on oikeasti todella hyvä. Eeppinen, hieno ja pitkä tarina, jonka avulla biisin kyllä jaksaa kuunnella. Vanhoilla demoilla aiemmin olleet biisit ovat ihan hyviä, mutteivat nimikkobiisin tasoa. Back To the Northin alkuperäistä, Mercilessiin soittamaa, versiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä coveri on hyvä. Yllättävin siirto Moonsorrowilta lieni coveri Metallican For Whom The Bells Tollsista, jota on pidennetty paljolti. Tässä on kyseessä esimerkki miten coverit pitäisi tehdä. Mukaan on tuotu omaa settiä, äänimaailmaa on muutettu ja tunnelma muokattu aivan erilaiseksi. Biisiä ei ole vain soitettu uudestaan, vaan siitä on tehty aivan oma tulkinta ja tässä Moonsorrow onnistuu. Tulimyrsky on kokonaisuutena niin hyvä, että se pääsee 8. sijalle.

7. Ac/Dc - Black Ice
Ei voi sanoa, etteikö myösvanhalta kunnon Acca Daccalta olisi kovasti ootettu uutta levyä. Kokoajan hieman huonomman tuntuisemmeksi käyneiden albumien jälkeen Black Ice on jotain hienoa piristystä. Monet valittavat, että Ac/Dc on paskaa, koska se toistaa itseään, mutta me yhtyeestä pitäväthän tiedämme, että tässä parin riffin muokkaamisessa Ac/Dc osoittaa suurimman nerokkuutensa. Black Iceen ei ole tungettu mitään turhaa uuttaa, vaan sama vanha tahti hieman muokattuna oikeasti vain toimii. Ac/Dc näyttää taaskin miten simppeleistä riffeistä, tarttuvasta laulusta ja sujuvasta kulusta saa aikaan useita tarttuvia biisejä. Pelkäsin jostain syystä kovasti, että Vaihtovirta/Tasavirta tunkisi jonkun ylimenevän imelän ballaadin levylleen, mutta näin ei käynyt. Rauhallisempaa settiäkin levyllä näkee, mutta juuri sitä mikä sopii Ac/Dc:lle. 15 biisistä olisi ehkä voinut karsia muutaman, mutta ei tämä pitkä Ac/Dc putki tapa. Paras Ac/Dc:n albumi vuosiin.

6. Eluveitie - Slania
Kuten monta kertaa jota huomatuin, miten paljon hyviä Folk Metal -albumeita viime vuonna tuli, Eluvetien tietävät varmaan odottivat, että heidän uusi albuminsa, Slania löytyy tältä listalta. Eluveitie vakuutti eroavaisuutensa jo aiemmilla teoksillaan perinnesoittimien, varsinkin pillien ja huilujen, runsaalla käytöllä musiikkiinsa, Tämä loi oman tyylinsä bändille, jota se on uskollisesti jatkaa tällä loistavalla albumilla. Kyseessä ei ole oiekastaan kosnpeti albumi, mutta se sisällyttää itseensä Helvetielaisten (googleta jos et tiedä jääpää) vuodenajoista. Levy sisältää myös yhden tarttuvammista biiseistä ikinä, Inis Monan, joka mahtavuudellaan tuo aina hymyn huulilleni. Eniten levyssä harmittaa, että helvetiaksi lauletut lyriikat on jätetty vähemälle, eikä niitä paljoa esiinny kuin levyn nimikkobiisillä. Loistava teos silti siis kyseessä, joka on vakuuttanut Eluveitielle paikan Keski-Euroopan suurimpien Folk Metal yhtyeiden joukossa. Tästä on Eluvetien hyvä jatkaa.

5. Alestorm - Captain Morgan's Revenge
Kyyseessä on oikeastaan ensimmäinen levy, jota odotin kovasti vuodelta 2008 ja jonka hankin vuonna 2008. Kaverini linkitti yhden hullun juomalaulu tältä piraattimetalliyhtyeen silloin vielä tulevalta ensimmäiseltä levyltä ja olin heti sisässä. Laulajan aito piraattimainen "arr" -ääni viimeistelee jos tässä biisissä olleen sen aidon rennon ja hienon fiiliksen, joka tekee Captain Morgan's Revengestä niin kirotun hyvän teoksen. Näin aitoa piraattimeininkiä ei ole ollut metallibändeillä koskaan, ei edes Running Wildillä. Alestrom ei halua osoitata muuta kuin sen, että sen "powerfolk metalli" ei keskity muuhun kuin meroroivoihin. Kaikki lyriikat, hiatarimelodiat ynnä muut onnituvat kokoamaan tämän todella hyväksi esikoisalbumiksi, joka yksinkertaisesti vaan toimii kokonaan. Aiemmin mainitsemani hullu biisi, eli Wenches And Mead on oikeasti yksi parhiat juomalauluja ikinä kaikessa hilpakkuudessaan, ja loistavuudessaan. Levy ei kokonaisuudessan ole lainkaan monimutkainen, ja sehän on todella hyvä asia kun kyseessä on piraattimetalli. HEY HEY, I WANT MORE WENCHES! HEY HEY, MORE WENCHES AND MEAD! Ja sitä rataa.

4. Metallica - Death Magnetic
No kaikki nyt arvasivat, että tämä albumi on listalla, mutat millä sijalla. Sepä vasta oli kysymys. Todella suuren fanijoukon, mukaan lukien itseni, kauan odottama albumi oli juuri sitä mitä odotin. Kolme edellistä selvästi parempi ja vanhaa tyyliä hakeva, muttei silti mikään maailman mullistava. Yllätyin itsekkin, kuinka vaikea albumi oikeastaan Death Magnetic. Ensimmäisellä kuuntelulla kunnolla aukesi vain kolme biisiä: Onen kopioksi sanottu keskinkertainen levyn "hitti" The Day That Never Comes¨, todella hyvältä ja levyn parhaalta kuullostanut All Nightmare Long ja perus thras metal riffinen My Apocalypse. Nyt vasta useampien kuuntelunkertojen jälkeen on levyn hieman sekava kokonais kuva alkanut hahmottua. Kunnon kulutuksen jälkeen hieman vähemmän massan mieleen tehty The End of the Line on noussut suosikkeihini, vaikka All Nightmare Long on itsestäni edelleen todell hyvä biisi. Myös aluksi flopilta tuntunut Cyanide kuullostaa paremmalta. Vaikka vieläkin osista biiseistä ei ole kunnon kuvaa, vaikuttavat ne paljon paremmilta kuin aluksi. Metallica teki siis vaikeasti hahmottuvan, mutta hyvän levyn. Kun ekan kerran kuulin sen, en olisi voinut kuvitella sijoittavani sitä näin korkealle.

3. Opeth - Watershed
Tiedän, että tässä vaiheessa useampi kuin yksi tuttavani (jos tätä sattuu lukemaan) huutaa "EI":tä kuin Darth Vader. Tämä mahtava progemetal tuotos ei päässyt kärkeen, vaikka niin odotitte. Mutta voin sanoa, että kärkikolmikon järjestyksen päättäminen oli oikeasti aivan helvetin vaikeaa, sillä jokainen oli TODELLA hyviä albumeita. Joku kuitenkin sai minut pistämään Watershedin huonoimalle sijalle näistä, sillä siitä puuttu se jokin, joka ei tee siitä Opethin parasta albumia. Tavanomaisena Opethin progressiivisena albumina Watershedillä kestää oma aikanasa aueta kokonaan, mutta nyt albumia tarpeeksi (muttei toki liikaa) kuunnellena olen saanut selvän kuvan albumista. Alku on sulaa mahtavuutta. Lyhyt, rento ja akustinen Coil sopii täydellisesti levyn aloitukseksi, kun heti sen jälkeen alkaa raaempi, mutta siltikin progressiivisen mahtava Heir Apparent. Tämä mahdin loppuessa tulee vielä parempi biisi, The Lotus Eater, joka on Opethin progressiivisinta puolta ja oikeasti vain niin käsittömän hyvä. Biisiä ei vaan voi kuunnella liaan monta kertaa. Näiden kolmen biisin takia levy voisi olla vuoden paras, mutta pari heikompaa nappia epäonnistuu. Burden ja varsinkin pitkä ja hieni Hessain Peel ovat loistavempia kappaleita, mutta sekavampaa yhdistelyä oleva Porcelain Heart ja hieman jumittava Hex Omega ovat heikompia vaikka hyviä. Nämä kaksi kappaletta onnistuvat kuitenkin rikkomaan Nirvanan, jonak takia kuuntelen levyltä mieluiten kolme ensimmäistä biisiä peräkkäin. Ei Opethin paras levy, mutta sehän on totuus, ettei bändi oel edes keskinkertaista albumia tehnyt.

2. Equlibrium - Sagas
Valitessa kumpi kahdesta jäljellä olevasta albumista joutuu toiselle ja kumpi ensimmäiselle sijalle, oli miettiminen vielä vaikeampaa. Saksaksi viingeistä örisevä Equilibrium on yksi niistä (Folk Metal) bändeistä jotka nappasivat minut suoraan mukaansa viime vuonna. Levyn yksi biiseistä, Blut Im auge, julkaistiin aiemmin Nuclear Blastin kokoelmalla ja tämän loistobiisin avulla tutustuin yhtyeeseen. Tämä biisi tartutti minut mukaansa kaikessa mahtavuudessaan ja sai minut todella kovasti odottamaan tulevaa albumia, jolla tämä biisi olisi. Kun vihdoin sain tämän 90 minuuttisen helvetin eeppisen teoksen käsiini, en pettynyt sillä muu levy oli ainakin yhtä loistava. Mitään muuta levyä, kuin tätä en ole viikon sisällä kuunnellut yhtä paljon ja kymmenien kuuntelukertojen jälkeen tajusin pitäväni käsissä parasta Folk Metal albumia ikinä. Tajusin että Unbesiegt on yksi parhaista biiseistä ikinä ja että levyn ote ei pettänyt koko puolentoista tunnin aikana. Koko mahtiteoksen vielä kruunasi eeppinen, pitkä folkinstrumentaali, joka on oikeasti vain todella hieno. Tämä levy saa vieläkin niskakarvani pystyy.

Pettykää ihmiset mielipiteeseeni, sillä seuraavana on numero yksi!

1. Amon Amarth - Twilight of the Thunder God
Siinä se on: numero yksi. Petyittekö pahasti? No huastan vielä jotain tästä niin saatte rauhan. Olin Amon Amarthia jonkin verran kuullut kun sukujuhlien aikana kaveri päätti, että kuuntelemme biisejä bändin tulevalta albumilta. Ihastuin totaallisesti bändin meininkiin ja saadessani levyn kääsini vihdoinkin kuuntelin sitä runsaasti, enkä ehkä yhtä paljon kuin Sagasia, mutta silti runsaasti. Tässä levyssä oli vaan jotain joka sai minut heti mukaani. Hienot raskaat melodeath-riffit ja se totuus, ettei levy tarvinnut yhtään rauhallista kohtaa (luukunottamatta Apocalyptican hienoa sellosooloa) luodaakseen sen äärimmäisen hienon, riiputtavan tunnelman. Voisin tähän oikeasti luotella listan kaikitsta asioista, jotka tekevät levystä vuoden 2008 parhaan levyn, mutta voisitte vaikka lukea arvosteluni, jos oikeasti kiinnosta.