Afterhours - I milanesi ammazzano il sabato

Julkaistu: 2008
Genre: alternetive rock
Kesto: 43.10
Julkaisija: Universal Music Group
Formaatti: CD





Kappaleet:
1. Naufragio sull'isola del tesoro - 1:39
2. È solo febbre - 2:11
3. Neppure carne da cannone per Dio - 2.23
4. Tarantella all'inazione - 5:09
5. Pochi istanti nella lavatrice - 4:09
6. I milanesi ammazzano il sabato - 2:13
7. Riprendere Berlino - 4:03
8. Tutti gli uomini del presidente - 2:15
9. Musa di nessuno - 2:16
10. Tema: la mia città - 2:44
11. È dura essere Silvan - 2:27
12. Dove si va da qui - 4:35
13. Tutto domani - 2:59
14. Orchi e streghe sono soli (ninna nanna reciproca) - 3:45
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jippiajei, Alternative rock! Siis mikä muu on näin kehittynyt ja suorastaan uskomattoman nerokkaan taiteellinen genre? Kaikki soittimet tekevät loistoa tässä genressä unohtamatta miten muikean loistavasti laulajat yleensä hoitavat osuutensa! ...Ei näin. Äskeinen oli pelkkää paskapuhetta. Itse en ole koskaan pystynyt ymmärtämään alternetive rockin (en käytä mielelläni termiä vaihtoehtorock) suurta suosiota. Coldplay, Radiohead, Panic! at the Disco ja muut genren kuuluisat edustajat ovat minulle kaikki samaa keskinkertaista joka nurkasta pursuavaa huttua. Myönnän kuitenkin, että itselläni on yksi alternative rock -levy. Se ei ole kuitenkaan yhdenkään supersuositun genren edustajan levy vaan Italialaisen alternative rock yhtyeen, Afterhourisn, uusin teos. Saattaa ihmetyttää miksi omistan tämän, mutta selitys on yksinkertainen. Äitini sattui olemaan Italiassa ja päätti ostaa minulle levyn tuliaiseksi. Hän kertoi kaupassa haluavansa Italian parasta metallia ja myyjä suositteli hänelle tätä. Krhm... tämä vaan ei satu olemaan metallia, eikä Italian parasta. Mutta kuuntelen tämän levyn silti, koska haluan tietää miten nämä pastanahmijat onnistuvat tässä yleensä englanniksilauletussa genressä.

Nii-in, valitettavaahan siis on se, että kaikki, levyn nimi, levyn biisien nimet ja se kieli jolla lauletaan on italiaa. Itse en osaa kuin pari sanaa koko kieltä, joten en ymmärrä levyn saatika yhdenkään biisin nimeä. Entä kansi sitten? Punaisella taustalla on ruokailuvälineet eli lautanen ja aseet. Erikoista on vaan se, että yhden veitsen sijaan kuvassa on kuusi toistansa yhä järeämpää veistä. Tämä on ilmeisesti joku italialaisten huumorille sopiva vitsi, jota ei todennäköisesti pysty ymmärtämään ilman, että tietää mitä levyn nimi tarkoitta. Levyllä on neljästoista kappaletta, joiden keskipituus on kolme minuuttia. Sopivan lyhyitä siis genrelle. Kitarat alkavat soittamaan puuduttavia rock-sointujaan, jotka eivät ole juurikaan mitään. Basso soittaa samaa helppoa pomppukomppia ja rumpujen läimintä ei ole yhtään onnistuneempaa. Kuitenkin ennekuin tämä kiduttavan tylsä soitanta alkaa, laulaja päättä esittää minulle kuinka paska on. Vaikka hän laulaisi engalnniksi, olisi se yhtä kauhistuttavan huonoa ja sekavalta sököitykseltä kuullostava italia vaan pahentaa koko asiaa. Positiivistä on se, että kappaleet erottuvat toisistaan, mutta valitettavasti ne vaan sattuvat olemaan paskoja. Pauhataan eteenpäin lainkaan kunnon särmää, järkeä tai edes mitään musikaalisuuden osoitusta. Sex Pistolsin paskimmat biisitkin ovat kaksisataa kertaa taiteellisempia kuin tämä. Urgh, vasta puolet tästä innottomasta roskasta kulunut, mutta tekisi jo mieli lopettaa kokonaan. Päätän kuitenkin kestää tämän ja kuunnella loppuun. Onhan sentään paskempaakin musiikkia kuultu, sillä tässä sentään on kitaroilla paikoittelen onnistunneita riffiejä. Hetkeksi pääsin jo levyyn sisään, eikä musiikki menyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta se meni ohi kun uusi paska biisi alkoi soida. Huh, enää yksi kappale. Se oli huono, mutta nyt se on ohi. Jee.

Tämä levy ei paranna yhtään koko kuvaani tästä genrestä, pikemminkin huonontaa. Voin helposti käsittää miten massaitaliinot voivat pitää tästä teoksesta, mutten usko että kovin monta pohjoismaista kuuntelijaa on ajateltu tätä levyä tehdessä. Pari rauhallista biisiä löytyy, mutta ne ovat lopulta levyn paskimmat vedot, sillä muitten soittimien avulla saadut melodiat ovat kovin kökkäisiä. Huoh. Muutaman sekunttien ajan levy onnistui kiinnittämään huomion, mutta sitten tämä ote särkyi ja mieli alkoi taas kärsiä. Musiikilla ei ole juurikaan sielua, se vaan on eteenpäinmenevää uudestaan soittoa ilman sydäntä. Sen voi sentään laskea positiiviseksi, ettei kappaleet ole niin toistensakaltaisia, että ne sulasivat yhteiseksi pullamössöksi, vaan ne erottuvat toisistaan. Olisi voinut edes yhden taiteellisen biisin yrittää tehdä, mutta kun ei se vaan onnistu typeriltä italiinorokkareilta. Italiasta tulee hyvää metallia, miksi sama ei voinut päteä alternative rockin suhteen? Albumi kuullostaa siltä, että se olisi tarkoituksella tehty italialais-kaupalliseksi varhaistenien fanittamaksi teokseksi. Jos pitää mainita jotain, joka ei ole "true", saattaa hyvinkin tulla mieleen tämä. En oikein keksi mitään positiivista syytä ostaa tämä levy, paitsi jos osaat italiaa ja pidät paljon alternative rockista. Silloinkin kannattaa harkita kaksi kertaa, etteikö vaikka Coldplayn kaltainen suosuitumpi genren edustaja kiinnosta. Itselleni riittä nyt, mutta olo on vieläkin tyhjä levyn jälkeen. En jaksa heti aloittaa agressiivisen metallin kuuntelua, joten kuuntelen kaksi alternative rock kappaletta, jotka mielestäni menettelevät: musen Knights of Cydonia ja Litin Something to Someone.

Lyhyesti: Hohhoijaa, pitää tähän jotain keksiä. No koska nämä höntit kälätykseni tässä ovat niin pitkät voin tiivistää koko levyn yhteen sanaan: "paskaa".

30/100