Opeth - Still Life

Julkaistu: 18.10.1999
Genre: Progressiivinen metalli, Death Metal
Kesto: 62.31
Levy-yhtiö: Peaceville Records
Formaatti: CD




Kappaleet:
1. The Moor - 11:28
2. Godhead's Lament - 9:47
3. Benighted - 5:01
4. Moonlapse Vertigo - 9:00
5. Face of Melinda" - 7:59
6. Serenity Painted Death - 9:14
7. White Cluster - 10:02
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yleinen fakta on se, että ei ole maata, josta parhaat metalliyhtyeet tulevat, vaan ympäri maapalloa on siroiteltu loistavia bändejä. Jos monille esittää tuon kysymyksen "Mistä maasta tulee lempi metallibändisi?", tulee vastaukseksi yleensä Suomi, Yhdysvallat, Englanti ja Saksa. Niin, itseäni ihmetyttää, missäs se Ruotsi on monien mielipiteessä. Ruotsalaiset metallibändit eivät ehkä välttämättä vain ole suurimman massan suosiossa, luukunottamatta monien nuorien rakastamaa In Flamesia, jonka kuitenkin valitettavan moni luulee olevan brittiläinen. Noh, itse kuitenkin pystyn mainitsemaan useita loistavia bändejä Ruotsista ja pidän sitä yhtenä kovimpina metallimaina. Ja tuskin enää tarvitsee mainita, että Opeth on yksi parhaita bändejä joka tästä Scandinaavisesta valtiosta tulee. Opeth on monilta hämäräksi jäänyt, mutta silti yllättävän suosittu bändi. Tällä vuonna 1990 perustetulla bändillä kesti perustamisesta ensimäisen levyn ilmestymiseen jopa viisi vuotta ja sen jälkeen kaksi seuraavaa albumia ilmestyivät parin vuoden välein toisiinsa. Bändi pääsi kuuluisien metal bändien lämmittelijäksi näiden kolmen albumin, Orchidin, Morningrisen sekä My arms, your hearsen avulla. Bändin genrekin tuli selvääkin selvemmäksi, mutta yhtye ei siltikään tahtonut liian hyvin menestyä, vaikka omasikin oman kannattajakuntansa. Neljäs albumi, Still Life, ei ollut vielä kunnon läpimurto, mutta herätti kiinnostuksen jo laajemassa ihmiskannassa ja toi Opethin selvästi ihmisten tietoon. Still Life on kolmea ensimmäistä teosta arvostetumpi ja muutenkin yksi tunnetuimpia Opethin albumeita. Mutta olenko minä, iso paha nettikriitikko, kuinka hyvää mieltä tästä albumista?

Kuten monissa toisissa levyarvosteluissani, on nytkin pakko heti ensiksi kommentoida kantta. Opethillahan esiintyy yleensä tunnelmallisia levynkansia, mutta tämä on kyllä todella hieno, ja jopa Morningriseä onnituneempi. Kuten edellinen My Arms, Your Hearse, on Still Life myös konseptialbumi. Ja vielä sellainen, jossa on ihan kiinnostava tarina, kun vertaa vaikka moniin fantasiapelleilykonseptialbumeihin, joissa tarina on "The allmighty warrior of ice used his holy sword and killed the dragon of Ismael, but ne evil trolls cast a fire spell that burneeeeeed the treasure":n tasoista (okei, okei, pysyn aiheessa). Tarina kertoo miehestä, joka on ajat sitten karkoitettu pois kotikylästään, mutta palaa takaisin, sillä hän haluaa tavata henkilön, jota rakasti kun vielä asui kylässä. Naisen, jota hän rakasti, nimi on Melinda. Kun Mies saapuu kotikyläänsä, hän kokee yllätyksen, sillä nainen onkin nykyään jumalalle uskollinen nunna. Miehen onneksi Melinda kuitenkin rakastaa tätä vieläkin todella paljon. Mies ehdottaa Melindalle, että he tapaisivat jonain yönä kylän ulkopuolella, jotta he saisivat olla rauhassa. Melinda vastustelee kyllä aluksi, mutta suostuu sitten, sillä rakastaa miestä niin paljon. Tapaaminen toteutuu ja rakastava pari saa vietettyä unohtumattoman yön. Kun aamu jo sarastaa, saavat kylän asukkaat Melindan kiinni tästä synnistä ja kylän johtajisto tappaa hänet. Mies on aivan raivonpartaalla ja kostaa kyläläisille tappamalla näitä. Mies ei kuitenkaan loppujen lopuksi mahda mitään ylivoimalle, vaan hänet saadaan kiinni ja lopulta hirtetään. Itsestäni tarina on vaan onnistunut ja sovitukset ovat tehty niin onnistuneesti, että kaikki täsmää.

Bändin kokoonpano ei ole kauhean merkittävästi muuttunut, ainoastaan basisti Martin Mendez on tullut yhtyeseen, joka myös tarkoittaa sitä, ettei bändin ehkäpä keulahamo, Mikael Åkerfeltd, joudu hoitamaan muuta kuin laulun ja toisen kitaran. Genrellisesti Opeth ei ole myöskään hirveän paljoa muuttunut. Opethan tunnetaan siitä, ettei se ole suoraviivaisesti death-metallia, vaan pikemminkin äärimmäisen progressiivista metallia, josta löytyy death-metal piirteitä, lähinnä raskaudensa puolesta. Bändille on myös olennaista se, että monet tykkää kutsua sitä non-metalliksi johtuen siitä, että musiikkkiin on yhditelty paljon ei-metalli -soundeja, kuten jazzia, ambienttia ja bluesia. Tämä piirre tukee Opethin progreesiivisuutta ja tekee bändistä vielä monin verroin kiinnostavamman. Nämä piirteet vielä erottuvat ehkä edellisiäkin albumeita selvemmin Still Lifellä. Vaihtelun huomaa helposti. Välillä Still Lifen musiikki on suoraan agressiivisen raskasta hitaahkoa mättämistä, jossa Åkerfeldtin todella loistava örinä tekee kunniaa. Åkerfeldt sattuu olemaankin yksi lajinsa parhaimpia örisijöitä. Sitten levyllä tulee yhtäkkiä rauhallista ja monesti todella jazz-vaikutteista musiikkia, jonka lauluosuuksia Åkerfeldt ei myöskään hoida huonosti. Hän sattuu nimittäin olemaan myös todella loistava laulamaan puhtaalla äänellä. Opeth on tunnettu pitkistä kappaleista, ja tätä teemaa on myös Still Lifellä. Yli tunnin pituinen albumi koostuu vain seitsemästä biisistä, joista pisin on yksitoista ja puoliminuttinen. Yleensä Opethin albumeilta löytyy yksi lyhyempi biisi, joka on tällä kertaa levyn ainoa kokonaan akustinen biisi, todella selvästi jazz-henkinen Benighted. Olen melko varma, että biisin soolosta pitää melko moni Jazzin ystävä. Levy on kaikkineen positiivisineen asioineen todella onnistunut. Periaatteessa levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä. Aloitusraita, The Moor, on hitaasti etenevä, suhteellisen raskas, paikoitellen rauhallisia osuuksia omaava ja todella progreessivinen loistoteos jo yksitäisenä. Samaa rataa jatkava Godhead's lament ei ole yhtään huonompi. Kolmantena tulee jo aiemmin mainittu viisi minuuttia kestävä Benighted, josta jatkuu suoraan levyn vähinten äärimmäisen loistava Moonlapse vertigo, jok on kuitenkin sekin muistettava teos. Face of melinda alkaa akustisesti ja rauhallisesti, mutta keskivaiheilla alkaa raskaan progressiivinen riffi joka vie biisin loppuun asti. Yksittelen ehkä kaikista parhaiten toimiva biisi on kuudes kappale, Serenity Painted Death, jossa Åkerfeldtin örinä menee kyllä loistavuudellaan melkein yli ymmärryksen. Vielä viimeisenä albumin lopettaa levyn loistavaa rataa jatkava White Cluster. Levy hiljenee ja tarina on saatu päätökseen...

Kokonaisuutena Still Life on parhautta, mutta mikään ei estä kuuntelemasta kappaleita yksittellen. Parhaiten albumi vaan tuo esiin loistonsa silloin, kun keskität itsesi kokonaan siihen ja pysyt tarinan mukana alusta loppuun asti. Tällöin viimeistään huomaa albumin parhauden. Itselleni Still Life on vieläkin se rakkain Opethin albumi. Se voittaa jopa loistavan yhtyeen läpimurron tehneen vuonna 2001 ilmestyneen Blackwater Parkin. Yhä Elossa on muutenkin yksi maailman onnituneita albumeita ei kokonaisuutena. Vaikka kuinka lausetta inhoan, on minun jostain syystä sanottava se: Jos Still Lifeä tai Opethia ei olisi olemassa, se olisi pakko keksiä. Jos Koko genre kiinnostaa tippaakaan, mene heti lempi nettikaupapasi tai pistäydy lähilevyshoppiin. Vaikkei Still Life ole aivan täydellinen, kovin moni muu albumi ei ole päässyt yhtä lähelle sitä.

Lyhyesti: Loistava progressiivisen metallin ehkä paras teos. Nautitaan joko kokonaisena tai yksittelen.

98/100